Yöllä pilvetön poutatuuli

Parvekkeella on tuulinen kesä, paitsi öisin. Silloin ei voi aivan varma, mikä vuodenaika oikein on. Joka tapauksessa jo vuorokauden oleilu näyttää piristäneen kasveja. Vaikka joidenkin lehtien voi jo nyt nähdä kellastuvan ja tipahtavan, on toisten vehreys tummempaa ja tukevampaa. Talvimatto on rullalla sängyn alla, odottaa pesuretkeä jollekin mattolaitureista. Siinä on niin monet vanhan koiran pissit, että odotan kiinnostuneena, minkä värinen vesi siitä vielä liettyykään.

Se, että isot paperikasat poistuvat pöydiltä, selventää kummasti ajatuksia. Kissa kantaa joka päivä kotiin paperia erilaisista seminaareista ja tapaamisista; jos ei ole muistiota, on pehmeäkantinen kirja tai isokokoinen raportti jostain vakavan kuuloisesta julkaisusarjasta. Tulevaisuutta, politiikkaa, kansalaisvaikuttamista, liikennettä, biodiversitettiä, globaalia oikeudenmukaisuutta. Tungen raportit kirjahyllyyn ja koetan kysellä, voisiko jonkin niistä jättää ottamatta, kun niitä ei kuitenkaan kukaan meilläkän näy lukevan. En uskalla heittää Kissan monistenivaskoja roskiin vaan sullon ne Akateemisen kirja-alen paperikassiin. (Tiesittekö muuten, että Tampereen akateeminen on sunnuntaisin auki? Siitä lähtien kun Matti kertoi tästä, olen alkanut miettiä sunnuntaiaukioloja aivan uudesta näkökulmasta. Vaikka enhän nyt tietenkään käy sunnuntaisin kaupungilla. Mutta jos akateeminen olisi siellä auki, ehkä sitten... vaikka tietysti onkin tuhannesti hyödyllisempää katsella leivosia kuin plärätä kirjoja.)

Äkkiä asunto on suuri ja valoisa kasvien muutettua valtaosin parvekkeelle ja paperikasojen käveltyä toisaalle. Iskee koti-ikävä: en minä asuntoa tahdo, vaan kodin. Rymyämme eläinten kanssa parvekkeelle, joka on pieni ja täynnänsä kasveja, tuulinen ja aurinkoinen. Ei sileitä pintoja, ei kiiltoa, ei mitään järkeä. Koti.



Alkukesän päivinä mieleen tulee kummallisia kysymyksiä. Kuten että miksi jotkut pilvet ovat mustia, toiset valkeita. Isoissa, seinämäisissä ukkospilvissä tummanpuhuvuuden vielä ymmärtää, ajattelee sen johtuvan siitä, että vesihöyryä on niin paljon, ettei aurinko pääse siitä enää läpi. Toisaalta jotkut paksutkin pilvet ovat valkeita. Ja jotkut ihan ohuet riekaleet mustia. Onko niiden ja auringon välissä kenties paksu pilvi. "Onhan vesi järvissäkin ihan eriväristä siitä riippuen, osuuko siihen valo", koetan selvittää asiaa ja houkutella Kissan äidin mukaan pohdintaan, mutta Kissan äiti toteaa vain, että nuo nyt ovat niitä kysymyksiä, joita lapset kyselevät ja joihin luonnontieteellisestikään koulutettu aikuinen harvoin osaa vastata.

Pilvet eivät jätä minua rauhaan. Tarkkailen niitä parvekkeelta koettaen systematisoida havaintojani jollakin tapaa. Enimmäkseen pilvet ovat valkeita. Pidän enemmän suurista pumpulipakkausmaisista pilvimatoista kuin yksittäisistä retaleista ja suikaleista. Tavallaan pidän jopa suihkukoneiden vanoista, vaikka suihkukoneet närästävätkin päästömäärillään. Mannertenvälisillä lennoilla niiden käytön ymmärtää vielä joten kuten, mutta lennot Turkuun tai Tukholmaan vaikuttavat vakavalta ajattelemattomuudelta.

Ei, maailman systematisoiminen on vaikeaa. Siinä missä yhdessä Wallace Stevensin parhaista runoista rationalistit vetäisivät hatun silmilleen, jos joku näyttäisi heille puolikuun, taidan itse vetäistä hatun silmilleni, kun joku ehdottaa jakoa kahteen tai kolmeen tai esittää, että kaikki tapahtumat ovat mallinnettavissa niiden olennaisia piirteitä kadottamatta. Tapahtumat, kokemuksesta irralliset klöntit?

Siirtäessäni kahvipuun olohuoneesta keittiöön huomaan sen kukkivan. Kaunis, valkea kukka, jossa on ihmeellisiä valkoisia hörpsäkkeitä, ja ihan totta, se tuoksuu ihanalta aivan kuten lähdekirjallisuus jaksaa toistella. Kahvi on kukkinut kerran aiemminkin, silloin kun meillä oli putkiremontti ja se oli kanssamme remppaa paossa Kissan vanhempien kellarihuoneessa. Kaikessa siinä tohelluksessa ja työmiesten vahtaamisessa emme huomanneet kukkaa, vaan vasta punaisen marjan, kahvinpavun. Annoin sen ystävälleni. En tiedä, kasvoiko siitä ikinä puuta. En ole tullut kysyneeksi.

Olo on sekava; Mobutu on herännyt ja herättänyt meidät pissittämään jo monena yönä. Tai eivät ne öiltä tunnu. Kun kävelee Koskelantien keskikaistaletta lehmuskujassa laiskat koirat remmeissä haukotellen ja näkee aran punaisen kissan sujahtavan erään auton alle ja spurgun oksentavan Alepan pihalle, ja on vain valoisaa, vaikeaa uskoa, että on yö, on sisään tullessa vaikeaa enää käydä nukkumaan. Pitää lukea pari lehtijuttua ja syödä kulhollinen luomutattarihiutaleita luomusoijamaidolla. Ajatella sitä, kuinka tämäkin soija tullee Brasiliasta. Ekologisempaa se silti on kuin syödä lihaa, joka sekin kasvaa soijalla, mutta jossa on huonompi proteiinituottosuhde kuin suoraan soijana syötynä. Mutta missä ovat herne- ja hamppumaidot? Hemmetti tätä globaalitaloutta.

Käy siinä sitten nukkumaan! Lopulta nukahtaminenkin onnistuu, mutta aamulla on väsynyt ja ounastelee, tuleeko päivästä mitään järkevää. Valvottu parituntinenkin yöllä verottaa yllättävän paljon päättelyä. Ja pilvet sen kun seilaavat eivätkä mustu, vaikka kuinka tuijotan niitä aurinkolasien takaa. Muistan sentään aurinkolasit, en haluaisi kaihia.

Yöllä tuuli keikauttaa rahapuun kallelleen.