7.6.05

Ilman kaihoa, uteliaana

Käyn ostamassa lipun tanssinäytökseen, jossa minunkin piti esiintyä. Tanssikoulun rapun tuoksu jo yksinään herättää monenlaisia tunteita, tahtoisin kiivetä portaat jalan kuten yleensä olen tehnyt, lämmittelyksi. Jalka juilii ja painan hissinnappulaa. Hissistä purkautuu tuttuja steppaajia, kasvot hehkuen ja iloisina. Huikkaavat hein, juosta jolkkaisevat ulko-ovelle, katoavat.

Hissin kurmuttaessa hitaasti ylöspäin mietin, olenko itsekin näyttänyt yhtä onnelliselta tanssituntien jälkeen. Niin läpikotaisin lämminneeltä, irtonaiselta, lähes lentoon nousevalta. En muista, enkähän toki ole itseäni ulkoapäin nähnytkään muuta kuin niillä kahdella videonpätkällä, jotka minusta on tehty. Toisessa näyttelen naista, joka kutistuu, ja siitä on sentään jo viisitoista vuotta aikaa. Toisessa keitän papusoppaa meidän keittiössä, ja katson kameraa pitkään tajuamatta, että Kissa ottaa elokuvaa, ei valokuvaa. Tästä on alle viikko. Itsensä näkeminen on aina yhtä hämäävää. Ihmiset valittavat usein, että näytän äkäiseltä tai surulliselta, mutta ainakin Kissan filkalla näytän vain kiltiltä ja uteliaalta, nostelen kulmakarvojani ja sitten äkkiä kasvot rentoutuvat ihan ilmeettömiksi, olen selvästi siirtynyt itsestäni kameraan ja Kissaan sen takana, koetan aistia, milloin kamera päästää räpsäyksen.

Poistun viisitoista euroa kevyempänä lippu taskussa. Ostotapahtuman taustana on tuttu jazzbiisi ja siihen kilkuttavien steppirautojen kuoro. Mutta onnun edelleen, sitä ei käy kieltäminen. Yksi tuttu tyttö kysyy, miksen osallistu Helsinki Tapin masterclasseille, ja jollain perverssillä tavalla hävettää kertoa, että jalkapohjani on tuusannuuskana, samanlaista kananpaskaa kuin talomme ei-kantavat seinät. Hetken ajattelen, josko loruilisin jotain ulkomaanlomasta, mutta sitten ryhdistäydyn ja sanon, mikä on syy. Tyttö näyttää kauhistuneelta. "Ei kai stepistä?" se kysyy. Kohautan olkapäitäni: fysioterapeutti on sitä mieltä, että steppaamisesta se johtuu, mutta eihän tuota voi tieteellisesti todistaa mitenkään. Jostain ne vanhatkin liikaluut ovat jalkapohjaan ja nilkanaluseen tulleet, ehkä tämä on vanhempaa perua. Kuten kaikissa ihmistoimissa, tämänkään kausaalista lähdettä on aika turha koettaa tarkalleen paikantaa johonkin tiettyyn pisteeseen.

Kotona alan siivota. Ikkunat on pestävä, ne ovat talven jäljiltä harmaaraidalliset, sisäpuolelta kasvien kirvoja kontrolloivien mäntysuoparuiskutusten sumentamat. Talvimatto on vaihdettava kesämattoon, joka sekin on punainen, mutta villan sijaan juuttia. Ja pikkupöytä on roudattava parvekkeelle, ja nostettava tänä kesänä onnen suosimat kasvit sinne myös. Raijattuani parimetrisen kiinanruusun, hulluna kasvavat jasmiinit ja muratit sekä joka ikisen tuoksupelargonin parvekkeelle ihmettelen, miten niin en voisi tanssiakin. Helvetti, koko päivä tässä kuitenkin jalkeilla ollaan.



Eläimet ottavat parvekkeen riemulla vastaan. Lohi leipoo tarmokkaasti korituolin istuinta pehmustavaa tilkkutäkkiä, Arttu roksii jasmiinia naamaan ja oksentaa sitten juhlallisesti kouristellen parahultaisesti olohuoneen talvimatolle, joka on vasta puoliksi kääritty. Nasu haistelee tuulta ja urahtelee itsekseen.

Kissa istuu nojatuolissa, lukee kauppatieteiden maisteriohjelman pääsykokeeseen. Eritesuoritteensa hoitanut Arttu istuu Kissan sylissä tärkeänä. Pöytä on yhä siivoamatta. Kameran minikolmijalka kellottaa kyljellään, siivouksessa löytynyt vakuutuslasku, eräpäivä 1.6., odottaa maksamistaan.

Ja taas joku jaksaa asiasta kuullessaan järkyttyä puolestani: "Voi ei, niin kamalaa. Mä en kyllä tajua miten sä pystyt menemään sinne näytökseen." Koetan mutista jotain epämääräistä siitä, kuinka minusta on kiva nähdä ne koreografiat, jotka näin vain puolikkaina tai kolmeneljäsosina, valmiiksi tehtyinä, puvustettuina ja lavastettuina, nähdä tutut tanssimassa, nauttia tutuista rytmeistä, joita voi laulaa hiljaa päänsä sisällä, ja shuffle ballchange flap ja shuffle ballchange flap, ja ne kiireiset kuumeiset joita ei ehdi laulaa askelten nimin vaan ainoastaan tatididitidi pa paappa - - padam kenkätahtiin. "Niin mutta silti, eikö sua harmita? Mä en kyllä vois mennä..."

En jaksa sanoa, että jos minua noin pienet harmittaisi, tuskin koskaan olisin päässyt edes hypoteettisesti harjoittelemaan esitystä varten. Tanssihan on yhtä tarkemmaksi hiomista pettymysten kasautuessa ja sakkauttaessa jalat. Helppoa se ei ainakaan ole. Eikä kevyttä, lisäävät ligamentit. Mitä harmittaminen edes on?

Kun käyn rapussa ja toimistossa ja kuulen steppaajat, en yllätyksekseni tunne mitään kaihoa, toivoa joukkoon liittymisestä, ainakaan sillä tavalla kuin kuvittelen Ruman ankanpoikasen tunteneen kuullessaan syksyllä kuinka yli lentävät suuret linnut töräyttelivät matkaan-huutojaan. Muistatteko sen kohdan, sen missä se pyörii lätäkössä ja koettaa nousta siivilleen päästäkseen mukaan, muttei pääse, ja on lopulta aivan surullinen ja uupunut? Ei mitään sellaista, ei lähellekään. Ihmettelen vain uteliaana, että tällaistakin elämää olen joskus elänyt, eikä edes niin kauan sitten. Vähän samanlainen tunne kuin talleilla käydessä. Katselee ihmetellen tyttöjä, jotka nauravat ja satuloivat hevosia tunnille ja tekevät sen kaiken ikään kuin se olisi itsestäänselvyys. Itsekin kuvittelin, etten ikinä lopettaisi, mutta sitten rahat loppuivat ja oli pakko valita ratsastaminen tai ruoka tai hirveä kasa paskaduuneja ratsastuksen rahoittamiseksi. Järkevä kun olen, valitsin keskimmäisen. Arvelin, että selviän ilman hevosia, ja olin oikeassa. Helppoahan se on. Jalkani ovat hevosenjalat, olen sisäistänyt korvien luimistamisen ja himon kaikkeen vihreään.

Pakkomielteenomaisille harrastuksille tekee ihan hyvää antaa kyytiä ja huomata omavaraisuutensa suhteessa niihin.

Mietin, tuleeko joskus aika, jolloin luen kirjoittamiani tekstejä ja ajattelen, että kylläpä tuolloin kuvittelinkin hupaisasti ja niin erehtyväisesti, että minun on aina pakko kirjoittaa, että alan olla ilman kirjoitusta aivan levoton. Toivottavasti ei aivan pian. (Kukapa pakkomielteestään luopuisi ilosta hypähdellen?)

Kun kävin fysioterapeutilla, hän ilahtui suunnattomasti kuullessaan, että mieluummin lopetan tanssin treenaamisen kuin aloitan leikkauskierteen. Kuulemma valtaosa tanssijapotilaista kuuntelee sydäntään kiihkeämmin ja toteaa, ettei elämä ole mitään ilman tanssia ammattilaistasolla. Hymyilin fysioterapeutille ja sanoin, että olen luopunut jo niin monesta tärkeästä asiasta pakon edessä, että alan olla tottunut koko juttuun. Juoksemisesta, ratsastamisesta. Pitäisi varmaan sanoa rehellisyyden nimissä myös filosofiasta, mutten sano. Kuvittelen edelleen harrastelevani maailman jäsentämistä.

"Ja voithan sinä koettaa aloittaa harrastuksen uudelleen, varovaisesti, vaikket enää pystyisikään treenaamaan tosissaan", ehdottaa fysioterapeutti. Nyökyttelemme hyvässä yhteisymmärryksessä. Jos jalka suo, jos ja vain jos jalka suo.

Ei, en ole porraskäytävässä kaihoisa, vaan ainoastaan tarkempi kuin silloin ennen, kun kävelin näitä portaita ylös ja alas monet kerrat viikossa. Kuinka en silloin haistellut käytävän tuoksua, jonka näyn kuitenkin rekisteröineen tarkasti? Miten en huomannut, kuinka ihmiset hehkuvat tanssitunnin jälkeen onnellisuutta? Minulla taisi olla kiire, ja väsymys, ja vähän nälkä, ja halu tehdä liikkeet vielä puhtaammin ja täsmällisemmin, enkä ehtinyt tietoisesti huomata, mitä huomasin kuitenkin, valppaana eläimenä. Tanssi herättää henkiin kehollisesti.

Kotona raivostun puolen tunnin sisään parikin kertaa siitä, että lukiessani Montaignea luen sanan tutkistella joka ikinen kerta joko tutkiskella tai tukistella. Koetan opettaa aivoni lukemaan sanan oikein, mutta vaikka ne kirjain kirjaimelta suostuvatkin toteamaan, että siinä lukee tutkistella, luvun vauhdissa luen sanan yhtäkaikki omalla tavallani. Huomaan yllättäen kaihoavani tanssiesiintymistä enemmän aivoja, jotka eivät loikkaisi johtopäätöksiin niin suinpäin.

13 Comments:

Blogger Mikko Moilanen said...

Elämässä parasta on nämä Veloenen postaukset, joihin ilmestyy kuva etuajassa.

7/6/05 21:19  
Anonymous va said...

Filosofia maailman jäsentämisenä tuntuu aika lailla oikealta näin hatusta käsin katsottuna. Maailman sanoitusta ja sanoilla maalaamista.

Jatkomielikiuva on se, että joku jäsentää maailmaa, ja kun on sen kerran tehnyt, niin jäsentää sen uudestaan, niinkuin muurahainen. Ahertaa loputtomasti. Pyörittää pientä siementä pesään. Ensin yhtä, sitten toista. Kevätsiivous toisensa jälkeen, yksi kevät kerrallaan.

Se mikä alkoi hieman surettamaan on se, että varsinaisesti uutta ei synny, mutta ehkä se ei ole filosofian tarkoitus.

Tärkeätä on haravoida lehtiä, kitkeä ja kylvää. Samaa filosofian puutarhaa hoitaa kukin sukupolvi vuorollansa.

7/6/05 23:09  
Anonymous va said...

Kaikki tiet johtavat Roomaan.

Kaikki aasinsillat johtavat filosofiaan.

7/6/05 23:29  
Blogger Hillitty Kukko said...

Kuvassa tiivistyy ihanaa elämää.. Avoin ovi ja ovella kaksi luontokappaletta luottavaisena. Kissalla toki korvat taaksepäin, kuten asiaan kuuluu. Jotenkin tästä kuvasta välittyy minulle jotain tunteitani liikuttavaa, että vähältä piti etten käynyt itkemään sitä katsoessani.

t: -C-

8/6/05 00:11  
Anonymous Andorra said...

Luopuminen on hillittömän vaikeaa, mutta kai siihenkin voi oppia? Ainakin siitä voi oppia jotain. Itse jouduin eräänlaisen luopumisen eteen hiljattain; jouduin vetäytymään loukkaantumisen takia urheilukilpailusta, johon olin treenannut lähes päivittäin syksystä asti. Näin jälkeenpäin ajatellen oli hyvä käydä läpi tämä otteen irrottaminen päähänpinttymästä ja pakkomielteestä. Asiasta tekee kurjan tämmöisessä fyysisessä luopumisessa mm se, että keho jää kaipaamaan sitä endorfiiniannosta...Ja tylsistyy ja oikuttelee. Mutta henki kasvaa kohisten, näin toivon ;)

8/6/05 07:39  
Anonymous Katili said...

kissat, elämän iloni. meillä myös avattu parvekekausi. niin kerroit elävästi kissojen teoista, että kaikki elämäni kissat tulivat mieleen. kukansyöjät, tallojat ja mietiskelijät.

8/6/05 09:39  
Anonymous velikulta said...

Hmm.. mmm...
Itse luovuin aktiiviurkasta melko
helposti kun havahduin huomaamaan
etten teekkään sitä itseni vuoksi
mutta kannan vaivat ja kivut yksin.

Oli toki mellevää tuoda seuralleen
mainetta ja kunniaa mutta hierojan
maksoin kuitenkin pääosin ihan itse.

Ihminen on loppujen lopuksi hento.
Vuosien ryönääminen samoissa ympyröissä
ei voi olla jättämättä jälkiään
joista pahimmassa tapauksessa
kärsii koko loppuelämänsä kipuja.

Olet vielä nuori, oikeastaan juuri
kukkaan puhjennut ja ennätät vielä
aloittaa ja lopettaa monia asioita.

Sehän on ihmismielen oma pakkomielle.
Uuden etsiminen.

Aprikoosista toiseen;
Oletko koskaan kirjoittanut satuja?
Uutta sivuprojektia tässä mietiskelen.. ;)

8/6/05 10:10  
Blogger Shirley said...

Mä en jotenkin hirveen hyvin jaksa kauhistelevia ja päivitteleviä ihmisiä, ilmeisesti et sinäkään Veloena?

Ihmettely on elämässä ihanaa, päivittely lähinnä rasittavaa. Vaikka se olisi hyväntahtoistakin.

8/6/05 10:26  
Blogger Veloena said...

Joo, kauhistelu ja päivittely on jotenkin niin... tunkeilevaista?

va, joku taannoin jossain kirjoitti filosofian olevan kodinhoitoa: filosofia jäsentää maailmaa, joka on jatkuvasti muutoksessa. Mutta varmasti joskus se keksii jotain uuttakin. Huomaako keksineensä? Jaa-a, vaikea sanoa.

On jotenkin oikeastaan suorastaan huvittavaa, miten selviönä sitä pitää omaa fyysistä kestokykyään ad infinitum, kunnes jotain brakaa. Keho ei paljon varoittele, sitten ei vain äkkiä pysty edes kävelemään.Vai eikö varoituksia vain kuultu haluttomina kallistamaan niille korvaansa?

Ei, en osaa kirjoittaa satuja, ollenkaan. Satu on kaikista vaikein lajityyppi, jos multa kysytään. Pitäisi olla vähän viisaampi, että pystyis.

8/6/05 16:01  
Blogger tommi said...

Jossain vaiheessa minusta alkoi tuntua, että filosofian opiskelu on yhtä viisasta kuin opetella ulkoa romaanien juonia. Tekstit ovat joskus hyviä, mutta niiden analysointi aika hatustavedettyä ja siksi pitkästyttävää.

Tämä kaikki johtui tietenkin vain omasta huonoudestani ja lahjattomuudestani. Sitä en kiistä.

8/6/05 17:05  
Blogger Veloena said...

No mutta, mulla on kyllä Tommi ihan samanlainen fiilis --- tosin kyllä olen alusta lähtien lukenut filosofiaa satuina olipa kerran -maasta enkä ole oikeastaan missään vaiheessa kauheasti odottanutkaan filosofian tarjoavan muuta kuin kimmeltäviä kiiltokuvia. Hmm, kuulostaapa kyyniseltä. Mutta kun musta sadut on vaikeampia ja hienompia kuin teoriat ja kuvaukset.

Ilmeisesti olemme ainakin tässä seikassa samalla tavoin lahjattomia.

Esimerkiksi joku Monadologia on aika ihmeellinen runokuvaelma. Tai vaikka Wittgensteinin traktaatti - proosarunoa parhaimmillaan.

Muistan kyllä saaneeni tästä näkemyksestä aika kovaakin kritiikkiä silloin tällöin, mutta se onkin tullut ihmisiltä, joiden mielestä ilmeisesti Beatrix Potterista ei voi puhua samana päivänä kuin Karl Popperista.

Tämä on varmasti vähän epistä ounastella näin, kun ei ymmärrä toisen kantaa. Joistain filosofialla on kai jokin varma hyötykin, ööh. Taannoin eräässä keskustelussa joku kysyi, että mitä hyötyä filosofian opiskelusta oikein on, ja vastasin iloisesti, että pysyvätpähän suljetut osastot tilavampina.

Kuulemma jotkut päättäjät ovat höpisseet, että meille kys. ainetta opiskelleille löytyy käyttöä, kun suuri eutanasiakeskustelu alkaa suurten ikäluokkien eläköityessä yhä raihnaammiksi, syöpien parantuessa, pääasialliseksi kuolinsyyksi kohotessa Parkinsonin ja Alzheimerin ja valtion kantokyvyn pettäessä näissä kalliissa saattohoidoissa... Mitä helvetin eväitä meillä tähän on? "Lukekaa hei vaiks Nietzschee, jees."

Että näin valoisaa tulevaisuutta luvassa. Ou jee.

8/6/05 18:15  
Blogger tommi said...

Metodinen alemmuudentunto tietenkin auttaa käsitteellisissä ongelmissa, mutta parempi on ehkä sittenkin laskea niiden prioriteettiä hakemalla kosketuksia tulkitsemattomaan todellisuuteen.

Luonnontieteiden tai tekniikan opiskelu olisi tietenkin yksi vaihtoehto, mutta aika työläs. Puutarhanhoito on yksi, mutta siinä teon ja palautteen viive on ehkä psykologisesti turhan pitkä.

Talon tai kiviaidan rakentaminen on hyvä, samoin kuin vaikka pingis tai koripallo, missä tulos on yksiselitteinen. Helpoin ja kätevin taitaa olla videopelin pelaaminen. Vaikka kuinka ymmärtäisi ja selittäisi, tyhmä kone ei päästäisi seuraavalle kentälle jos ei tee kuten käsketään.

Tämä siis terapiana filosofian vammauttamille. Muille voi olla vaikeata ymmärtää tämän kommentin mieli. Olennaista on siis, että harrastuksessa on yksiselitteinen tulos, selittelyllä ja omilla tuntemuksilla ei ole merkitystä ja saa nopeasti ja neutraalisti palautetta onko onnistunut vai ei.

8/6/05 18:51  
Blogger Veloena said...

Toivoisin kyllä tapaavani edes yhden yksiselitteisen asian tästä maailmasta. Niitä on vain aika vaikeaa löytää (etenkin jos ei pidä peleistä).

8/6/05 21:55  

Lähetä kommentti

<< Home

<