Varjoamanuenssi teellä ja rommilla
Ilveksen uusi koti on avara ja littana. On vaikeaa kuvitella parvi, joka sinne tuodaan, elämä, joka sinne järjestyy. Ilves esittelee kolmea pahvilaatikollista bilerekvisiittaansa. Ammattitauti, luulen, Ilves kun tekee teatteripuvustuksia friikkupohjalta. Joskus pitää päästä lavastamaankin.
"Ja tarvitsisiko joku kenties laatikollisen höyheniä?" hän kysyy sitten. Piristyy.
Ilves ei ole saanut tiedekunnalta kirjettä seuraavan vuoden opiskeluoikeudesta tai ainakin se on hukkunut muuttopuuhissa Kalliosta Krunaan. Ilves ja L ja ihastuttava bedlingtonterrieri Misty ovat mainiota seuruetta rommille ja vihreälle teelle. Epäilevät, sopineeko rommi nyt ihan vihreäänkin teehen, mutta sopiihan se. Pääni on edelleen täynnä räkää ja kurkku raspaa, mutta siitä huolimatta, olenhan ainut yliopistolla valmiusvaiheeseen edennyt, ja minun pitää neuvoa Ilvestä opintoasioissa.
Ilves kirjoittaa paperille opintonsa ja pyytää minua piirtämään ympyröin, kuinka opinnoista syntyy maisterintutkinto. Korostan joka käänteessä, ettei minulla ole mitään valtuuksia, asiantuntemusta tai sen sellaista aikuisten juttua toimia tässä varjoamanuenssin roolissani, mutta yhtäkaikki jonkun on opastettava Ilvestä. Ympyröin kokonaisuudet ja tulkitsen, että Ilves tarvitsee vielä yhden puoliarvosanan.
Ilma ikkunan ulkopuolella on aivan samanlainen kuin Buffalo Springfieldin biisi Everydays. Vastapäisen talon ikkunat kurkistelevat uteliaasti, kuka asuntoon on muuttamassa. Keittiön pöytä näyttää jo olevan koossa, vaatteita ja kirjoja laatikoissa lattian täydeltä.
Ikkunasta ei näy lainkaan puita. Kerron Kuusiluodostakin, lyhyesti. L juo siideriä ja siirtyy sitten olueen. On sunnuntai, kello siinä neljä. Kukaan ei ole tainnut pestä hiuksiaan muutamaan päivään.
"Hei, katsot Oodista nyt, mihin asti sun opinto-oikeus on myönnetty, ja sitten jos se on vaan tähän elokuuhun niin meet sinne humanistisen kansliaan ja pyydät niiltä uuden anomuksen ja haet teidän amanuenssilta siihen allekirjoituksen."
"En mä voi, en mä kestä", voihkii Ilves kasvojaan käsillä suojellen. Lähes huudamme L:n kanssa, että se on vain muodollisuus, yksi tyhmä allekirjoitus. L valmistuu pukuompelijaksi juuri, Ilves on surkeana, vaikka onhan hän jo Taikista kandi, vaikka yliopisto on kesken. Ilves on kokonaan unohtanut sen, voivottaa vain pää käsissä. Ja sitten, äkkiä, virnistää.
"Joo seitsemän ja puoli ovaria estetiikkaa ei oo paljon, ja sit toi gradu", toteaa Ilves tyytyväisenä. Misty murisee pöydän alla rapun äänille.
Nyt kaikki tuttuni ovat kadonneet alkuperäisistä asunnoistaan eikä Flemarin varrella enää asu ketään, jolla olisi kasvot, jotka osaisin nimetä.
L sanoo, että tuskin haluaa valmistua filosofiasta, vaan että ehkä tekee taidehistoriasta maisterinpaperit jos jaksaa. En jaksa pistää pahakseni, vaikka Ilves ja L haukkuvat filosofian merkityksettömäksi ja liian far outiksi. Olen päässyt sopusointuun aiheen kanssa. Se filosofia, josta pidän, ei ole kaukaista, vaikka suurin osa onkin. Vihaan knoppeja, vuosilukuja, usein toistettuja miehennimiä ja banaalia "Mut hei tonhan sano se ja se vuonna sitä ja tätä siin kirjassaan." (Kommentilla on reagoitu kertoessani eräälle ystävälleni siitä, mitä abortistani ajattelin. Ei ihan hirveesti lämmittänyt, että joku nimi, mies jolle abortti on abstrakti eettinen ongelma, oli jäsentänyt asian samalla tavalla kuin itse kaikessa kauhussaan ja asianlaidan ilmaisemisen vaikeudessaan. Oikeasti olisin kai vain halunnut kaivautua sängyn alle ja toivoa, että ihme tapahtuu ja sikiö katoaa tuosta noin vain mitään tekemättä, kellekään moisesta häpeästä kertomatta.) Mutta jotain rakastankin. Kuten sitä, kuinka tarttua voi oikeastaan mihin tahansa ja ravistella sitä, jos oman ennakkoluuloisuuden vain saa ensin peitottua.
Olen väsynyt seistyäni Dodon Maailma Kylässä -standilla vaivaiset pari tuntia ja hymyiltyäni niin, että poskilihakset kramppaavat. Olette tekin varmaat huomanneet, että kun aidosti nauraa ja hymyilee, posket eivät kipeydy, mutta ystävällisen ja helposti lähestyttävän asiakaspalvelijan kohteliaankalsa hymy paaduttaa treenatuimmatkin posket... Olen surkea esittelijähenkilö. Erityisen sympaattiselle tädille haluaisin sanoa, että ota minut mukaasi, vie pois täältä jonnekin leivokselle, kun en osaa sanoa mitään selkeästi. Joku poika, jolle yritän selittää sotkeutuen sanojeni verkkoon, hihittää ihan avoimesti ja ojentaa kätensä koskettaakseen levottomasti huitovia käsivarsiani ja sanoo: "Hei, hei, jarruta vähän, mä en pysy enää perässä!" Se on ainut kerta, kun nauran standilla oikeasti. Kiitän jarrumiestä ja tungen sille esitteen kouraan mainiten, että webissä on kesän ohjelma.
Kun pääsen Ilveksen luota kotiin, joka ikinen lihas särkee ja kuumemittari näyttää alilämpöä. Nyt, nyt peiton alle lukemaan ja siemailemaan rooibosta hunajavodkalla terästettynä. Kerrankos tässä ollaan ja palellaan...
"Ja tarvitsisiko joku kenties laatikollisen höyheniä?" hän kysyy sitten. Piristyy.
Ilves ei ole saanut tiedekunnalta kirjettä seuraavan vuoden opiskeluoikeudesta tai ainakin se on hukkunut muuttopuuhissa Kalliosta Krunaan. Ilves ja L ja ihastuttava bedlingtonterrieri Misty ovat mainiota seuruetta rommille ja vihreälle teelle. Epäilevät, sopineeko rommi nyt ihan vihreäänkin teehen, mutta sopiihan se. Pääni on edelleen täynnä räkää ja kurkku raspaa, mutta siitä huolimatta, olenhan ainut yliopistolla valmiusvaiheeseen edennyt, ja minun pitää neuvoa Ilvestä opintoasioissa.
Ilves kirjoittaa paperille opintonsa ja pyytää minua piirtämään ympyröin, kuinka opinnoista syntyy maisterintutkinto. Korostan joka käänteessä, ettei minulla ole mitään valtuuksia, asiantuntemusta tai sen sellaista aikuisten juttua toimia tässä varjoamanuenssin roolissani, mutta yhtäkaikki jonkun on opastettava Ilvestä. Ympyröin kokonaisuudet ja tulkitsen, että Ilves tarvitsee vielä yhden puoliarvosanan.
Ilma ikkunan ulkopuolella on aivan samanlainen kuin Buffalo Springfieldin biisi Everydays. Vastapäisen talon ikkunat kurkistelevat uteliaasti, kuka asuntoon on muuttamassa. Keittiön pöytä näyttää jo olevan koossa, vaatteita ja kirjoja laatikoissa lattian täydeltä.
Ikkunasta ei näy lainkaan puita. Kerron Kuusiluodostakin, lyhyesti. L juo siideriä ja siirtyy sitten olueen. On sunnuntai, kello siinä neljä. Kukaan ei ole tainnut pestä hiuksiaan muutamaan päivään.
"Hei, katsot Oodista nyt, mihin asti sun opinto-oikeus on myönnetty, ja sitten jos se on vaan tähän elokuuhun niin meet sinne humanistisen kansliaan ja pyydät niiltä uuden anomuksen ja haet teidän amanuenssilta siihen allekirjoituksen."
"En mä voi, en mä kestä", voihkii Ilves kasvojaan käsillä suojellen. Lähes huudamme L:n kanssa, että se on vain muodollisuus, yksi tyhmä allekirjoitus. L valmistuu pukuompelijaksi juuri, Ilves on surkeana, vaikka onhan hän jo Taikista kandi, vaikka yliopisto on kesken. Ilves on kokonaan unohtanut sen, voivottaa vain pää käsissä. Ja sitten, äkkiä, virnistää.
"Joo seitsemän ja puoli ovaria estetiikkaa ei oo paljon, ja sit toi gradu", toteaa Ilves tyytyväisenä. Misty murisee pöydän alla rapun äänille.
Nyt kaikki tuttuni ovat kadonneet alkuperäisistä asunnoistaan eikä Flemarin varrella enää asu ketään, jolla olisi kasvot, jotka osaisin nimetä.
L sanoo, että tuskin haluaa valmistua filosofiasta, vaan että ehkä tekee taidehistoriasta maisterinpaperit jos jaksaa. En jaksa pistää pahakseni, vaikka Ilves ja L haukkuvat filosofian merkityksettömäksi ja liian far outiksi. Olen päässyt sopusointuun aiheen kanssa. Se filosofia, josta pidän, ei ole kaukaista, vaikka suurin osa onkin. Vihaan knoppeja, vuosilukuja, usein toistettuja miehennimiä ja banaalia "Mut hei tonhan sano se ja se vuonna sitä ja tätä siin kirjassaan." (Kommentilla on reagoitu kertoessani eräälle ystävälleni siitä, mitä abortistani ajattelin. Ei ihan hirveesti lämmittänyt, että joku nimi, mies jolle abortti on abstrakti eettinen ongelma, oli jäsentänyt asian samalla tavalla kuin itse kaikessa kauhussaan ja asianlaidan ilmaisemisen vaikeudessaan. Oikeasti olisin kai vain halunnut kaivautua sängyn alle ja toivoa, että ihme tapahtuu ja sikiö katoaa tuosta noin vain mitään tekemättä, kellekään moisesta häpeästä kertomatta.) Mutta jotain rakastankin. Kuten sitä, kuinka tarttua voi oikeastaan mihin tahansa ja ravistella sitä, jos oman ennakkoluuloisuuden vain saa ensin peitottua.
Olen väsynyt seistyäni Dodon Maailma Kylässä -standilla vaivaiset pari tuntia ja hymyiltyäni niin, että poskilihakset kramppaavat. Olette tekin varmaat huomanneet, että kun aidosti nauraa ja hymyilee, posket eivät kipeydy, mutta ystävällisen ja helposti lähestyttävän asiakaspalvelijan kohteliaankalsa hymy paaduttaa treenatuimmatkin posket... Olen surkea esittelijähenkilö. Erityisen sympaattiselle tädille haluaisin sanoa, että ota minut mukaasi, vie pois täältä jonnekin leivokselle, kun en osaa sanoa mitään selkeästi. Joku poika, jolle yritän selittää sotkeutuen sanojeni verkkoon, hihittää ihan avoimesti ja ojentaa kätensä koskettaakseen levottomasti huitovia käsivarsiani ja sanoo: "Hei, hei, jarruta vähän, mä en pysy enää perässä!" Se on ainut kerta, kun nauran standilla oikeasti. Kiitän jarrumiestä ja tungen sille esitteen kouraan mainiten, että webissä on kesän ohjelma.
Kun pääsen Ilveksen luota kotiin, joka ikinen lihas särkee ja kuumemittari näyttää alilämpöä. Nyt, nyt peiton alle lukemaan ja siemailemaan rooibosta hunajavodkalla terästettynä. Kerrankos tässä ollaan ja palellaan...
Halaus,Veloena at 18:43
5 Comments:
Ständillä seisominen on kamalinta, tuntee itsensä rihkamakauppiaaksi tai muuten vaan rasittavaksi. Eikä saa jutella ihmisille käyttäen luontaisen epäkorrektia huumoria. Vaan täytyy olla jotenkin lähestyttävä ja asiallinen. En itse enää suostu tuohon hommaan.
Filosofia "far out" :) Onhan siinä tuo elementti, mutta se on sellaista mitä voi kantaa ylpeydellä. Se on sitä että on reunalla, niinkuin universumin uloimmalla rajalla. Siinä on villiä elämisenvoimaa ja luomisvoimaa.
Pidän myös itse kovasti sanasta filosofia, merkityksessä viisauden rakastaminen, jolloin filosofi on viisauden rakastaja.
Minäkin piipahdin kylässä maailmassa eilen illansuussa, kun satuin Hesassa päin olemaan. Mutta silloin ei Dodon standilla näkynyt ketään Veloenan oloista :).
Vai on ystävälläsi bedlingtoninterrieri? Kerrohan terveisiä, minulla on kaksi. Niitä ei kovin paljoa näe.
Pagistaan: Joo ei illansuussa ollut, ei, vaan puolenpäivän aikaan. Mieheni kyllä varmaan näitkin. Haa, olenkin toisinaan tullut ajatelleeksi, mitkä koirat sulla on. Voi, ne on niin pieniä ja hentoisia! :)
Minä kyllä lankesin standilla taas kerran epäkorrektiin huumoriin, kun yksi nainen tivasi aika aggressiivisesti Dodon olemisen oikeutusta. Joo, far out -filosofeilta EI kannata tivata tällaisia... vastasin tietysti: "Kuule ihan sama kuin puilla ja kivillä ja auringolla." Nainen oli JOKSEENKIN tyrmistyneen näköinen mutta toipunee tuosta. Heh, ja juuri sen jälkeen, kun olin selittänyt, että käsittelemme asioita silleen abstraktis-yhteiskunnallisesti.
Vuosiluvuista ja muista. Sinänsä olen sitä mieltä, että jos aletaan puhumaan nimistä ja vuosiluvuista, tulee ottaa mukaan myös kolmas tekijä. Kolmas tekijä on parta. Onko henkilöllä johon nimi ja vuosi viittaa parta? Onko parta pörröinen vai suora? Onko se enemmän metsämiehen tuuhea täysparta vai keikarin siististi rajattu ja vahattu pujoparta? Niinkuin näemme, on parralla tekijänä huomattavasti syvempi ulottuvuus, kuin esimerkiksi nimellä, joka on nopeasti käsitely ja ymmärretty.
Sitäpaitsi, oikein syvälliseen partaan voisi lintu jopa tehdä pesän (hehheh, mutta nyt takaisin asiaan).
Vielä esimerkin omaisesti. Marxilla oli tuuhea parta, ja Jeesuksella myös, joskin Jeesuksesta ei ole säilynyt kuvaa jälkipolville, mutta joka tapauksessa. Missään nimessä Jeesuksen parta ei ollut vahattu ja pujo, ainakaan yhtä aikaa. Mainittakoon vielä, että sekä Marx että Jeesus, molemmat olivat viisaita miehiä, johon parrallakin lienee oma osuteensa.
Lähetä kommentti
<< Home