Hempeä mieheni soittaakin jo aamupäivällä kertoakseen, että häntä vaivaa kova koti-ikävä. "Ehken jääkään sunnuntaiksi Turkuun hemmoilemaan", hän epäröi. "No, odota nyt iltaan ja katso sitten vielä", koetan rohkaista surkeana olevaa siippaani siitä huolimatta, että olen itse ihan yhtä eksyksissä. Kun soitan illalla, Kissa kertoo olevansa junassa Espoon kohdalla. Hän tuleekin yöksi kotiin! Hypin riemuissani ylös alas tasajalkaa, kunnes kipeä jalkani muistuttaa olemassaolostaan.
Hetken suunnittelen näet itsekin täällä kotona nyhjöttäessäni ja tilattua esseetä kokoon parsiessani, että jos ottaisinkin koirat aamulla ja nousisin bussiin ja päräyttäisin tuosta noin vain yllärivieraaksi Turkuun. Ilmestyisin kokoontumispaikalle muina miehinä yhtenä kävelijöistä. Mutta sitten muistan Mobutun, joka on jo vanha, ja jalkani, jota pitäisi nyt alkaa totuttaa normaalielämään varovaisesti. Ei, ei. Istahdan alas, jatkan esseen tekemistä. Esseessä pitäisi säilyttää "oma ääni". Se on aika vaikeaa, vähän sama juttu kuin lavalle noustessa sanotaan: Olet vain spontaanin iloinen! Tai vieraita, vähän pelottavia ihmisiä tavatessa: Olet vain oma itsesi, kyllä ne sinusta pitävät. Jos minulla onkin itse tai ääni, en ole tietoinen niistä muina hetkinä kuin niinä, jolloin niissä jokin pettää. Sama pätee tietysti kävelemiseen, hengittämiseen, kuhunkin ruumiinosaan yksi kerrallaan. Eihän nyt jokin sääriluu tunnu miltään, ennen kuin sen onnistuu iskemään terävään kulmaan.
No, tuo lavavertaus on kyllä huono sikäli, että jossain mielessä herään uudella tavalla eloon juuri lavalle noustessa. Tanssi, joka on siihen asti ollut rutiinia ja yritystä hioa liikkeet tietynlaisiksi, muuttuu elävän kehon räiskähteleväksi ilotulitukseksi. Ei siinä ehdi ajatella, onko iloinen vai ei, sitä vain tanssii ja elää tanssimisen kautta. Kaikki liikkeet ovat teräviä, tarkoituksellisia, ei normaalia hortoilua sinne tänne. (Khilou säikähtäisi jos näkisi minut kadulla - olen juuri tuollainen kesken kaiken suuntaa vaihtava otus, joka pysähtelee, hieroo leukaansa, vilkuilee ympärilleen ja lähtee sitten painelemaan tulosuuntaan sujahtaakseen pian kulman taakse.) Äh, ei minun tänne pitänyt eksyä. Tulee surku, eikä itsesääli ole kaunista katsottavaa. Toukokuun viimeiset viikonloput, jompikumpi niistä, on tavallisesti kulutettu lavan takana, pukuhuoneissa, tarkistellen kajalia ja huulipunaa ja nykien esiintymisasua oikeaan asentoon.
Mutta en halua valittaa, en. Kissa tulee kotiin kolmentoista tunnin poissaolon jälkeen ja jäävuoret siirtyvät sivuun. Kävelemme yöllä metsässä, kuuntelemme lintuja. Aamulla kaikki on taas selväpiirteistä ja käytännönläheistä. Nostan talvivaatteita kaapista sängylle ja viikkaan pinoihin. Kun kaappi on puoliksi raakattu, huomaamme, että kellarikomeron lukon avain on kadoksissa.
Kävelemme taas, pitkään, Vantaanjoen rannassa. Sunnuntai on huono ulkoilupäivä, koska kaiken maailman tyypit viuhuvat samoja reittejä pitkin. Arkisin puolen päivän aikaan tiet ovat ihanan tyhjiä ja rauhallisia. Löydän erilaisia sinisiä orvokkeja enkä ole enää varma, että ne meidän lähimetsämme orvokit ovat metsäorvokkeja. Näillä uusilla on toisenlaiset lehdet, pyöreät, ja pienemmät kukat. Panemme tyytyväisinä merkille, kuinka kanankaali ja ketunleipä kukkivat ja ahomansikka nostelee ponnekkaasti pieniä kasvojaan kohti aurinkoa. Keltamoiden unikkomainen olemus on yhtä vakuuttava kuin aina alkukesäisin.
Kävelemiseen sekoittuu paljon luettua sekä tietysti se, että saa kulkea auringontäplissä pitäen rakastaan kädestä. Hiukan kyllä surettaa, että toiset rakkaat ovat hihnojen päässä. Nasu sentään pääsee hetkeksi irti uidakseen Vantaanjoessa. Se eläin haluaa aina heittää talviturkkinsa niin innokkaasti. En voi olla miettimättä Jean Heglandin kirjaa, jota aloitan taas lukemaan ensi viikon kirjallisuuden luontokäsityksiä varten. Ensimmäisen kerran Heglandin lukiessani olin yksinomaan tyrmistynyt siitä, etteivät kirjan amerikkalaiset teinit tienneet mitään luonnonkasveista. Ne eivät tunnistaneet edes ahomansikkaa tai suolaheinää. En kuullut kieltä sen tyrmistyksen ja epäuskoisuuden takaa lainkaan. Nyt, kun tiedän jo, kuinka ääliömäisiä ne teinit aluksi ovat, huomaan taitavan kielenkäytön ensimmäistä kertaa. Enkä ylläty ollenkaan lukiessani, että Heglandin lempikirjailijat ovat Ursula LeGuin ja Margaret Atwood.
Heglandin kirja pistää taas kerran ajattelemaan, miten Suomessa toimittaisiin, jos äkkiä sähkö ja bensa vain loppuisivat ja tietoliikenneyhteydet mykistyisivät. Kerrostalo olisi takattomana aika kurja paikka. Toisaalta, kuvittelen kyllä, että onnistuisimme väsäämään olohuoneeseen jonkinlaisen kaminasysteemin vaikka parvekkeenoven lävitse. Riittäisikö se? Tai sitten talsisimme jalan Padasjoelle Kissan vanhempien vanhalle kansakoululle. Siellä on sentään puu-uunit ja kompostikäymälä. Mutta miten kävisi kuparikierukan sisälläni viiden vuoden ajan umpeuduttua? Heglandin kirjassa lääkärit yksinkertaisesti eivät osaa tehdä mitään ilman antibioottejaan ja laitteitaan. Ilman puhelinta, niin, voisin kuvitella, pitäisi mennä Helsinkiä läpi ovikello ovikellolta ja kysyä: anteeksi, oletteko gynekologi? Keittää vettä, steriloida pihdit vedessä, kiskoa kierukka ulos ja jättää jäähyväiset seksille. Se tuntuisi kyllä pahemmalta kuin se, että pitäisi alkaa taas syödä lihaa talven yli hengissä selvitäkseen.
Kävelemme vain muutaman tunnin, koska jalan kanssa on muistettava olla varovainen. Mutta jalka ei ala kipunoida vihaisesti, ja uskallan jo toivoa, että vaikken tähän kesän ensimmäiseen Dodo-kävelyyn päässytkään, toiseen kyllä menen, tuli mitä tuli. Juhannusviikolla Matti järjestää yökävelyn Tampereella. Ja heinäkuun lopulla on taas Seaid, Helsinginniemen ympärikävely. Tunnen oloni hirvittävän tasapainoiseksi, ja se on kyllä täysin Kissan ansiota. Ehkä hän Turussa tajusi, että tänä viikonloppuna kärsin kahdesta menetyksestä: en saa tanssia näytöksessä enkä kävellä ryhmän kanssa, molemmat asioita, joita hänkin tietää minun rakastavan. Ja tuli takaisin. Ja eläköön, en ole yhtään surullinen, rauhallisen iloinen vain.
Kun istun parvekkeella, kissanpojat valtaavat vanhan tuolin. Arttu istuu päällä, Lohi alla. Autot hurahtelevat ohi, lehmuskujan oksissa on pienet lehdenalut. Mobutu onnistuu istahtamaan tarjottimelliselle chilintaimia, mutta vain kaksi tuhoutuu lopullisesti. Olen voipunut helpotuksesta.
Hetken suunnittelen näet itsekin täällä kotona nyhjöttäessäni ja tilattua esseetä kokoon parsiessani, että jos ottaisinkin koirat aamulla ja nousisin bussiin ja päräyttäisin tuosta noin vain yllärivieraaksi Turkuun. Ilmestyisin kokoontumispaikalle muina miehinä yhtenä kävelijöistä. Mutta sitten muistan Mobutun, joka on jo vanha, ja jalkani, jota pitäisi nyt alkaa totuttaa normaalielämään varovaisesti. Ei, ei. Istahdan alas, jatkan esseen tekemistä. Esseessä pitäisi säilyttää "oma ääni". Se on aika vaikeaa, vähän sama juttu kuin lavalle noustessa sanotaan: Olet vain spontaanin iloinen! Tai vieraita, vähän pelottavia ihmisiä tavatessa: Olet vain oma itsesi, kyllä ne sinusta pitävät. Jos minulla onkin itse tai ääni, en ole tietoinen niistä muina hetkinä kuin niinä, jolloin niissä jokin pettää. Sama pätee tietysti kävelemiseen, hengittämiseen, kuhunkin ruumiinosaan yksi kerrallaan. Eihän nyt jokin sääriluu tunnu miltään, ennen kuin sen onnistuu iskemään terävään kulmaan.
No, tuo lavavertaus on kyllä huono sikäli, että jossain mielessä herään uudella tavalla eloon juuri lavalle noustessa. Tanssi, joka on siihen asti ollut rutiinia ja yritystä hioa liikkeet tietynlaisiksi, muuttuu elävän kehon räiskähteleväksi ilotulitukseksi. Ei siinä ehdi ajatella, onko iloinen vai ei, sitä vain tanssii ja elää tanssimisen kautta. Kaikki liikkeet ovat teräviä, tarkoituksellisia, ei normaalia hortoilua sinne tänne. (Khilou säikähtäisi jos näkisi minut kadulla - olen juuri tuollainen kesken kaiken suuntaa vaihtava otus, joka pysähtelee, hieroo leukaansa, vilkuilee ympärilleen ja lähtee sitten painelemaan tulosuuntaan sujahtaakseen pian kulman taakse.) Äh, ei minun tänne pitänyt eksyä. Tulee surku, eikä itsesääli ole kaunista katsottavaa. Toukokuun viimeiset viikonloput, jompikumpi niistä, on tavallisesti kulutettu lavan takana, pukuhuoneissa, tarkistellen kajalia ja huulipunaa ja nykien esiintymisasua oikeaan asentoon.
Mutta en halua valittaa, en. Kissa tulee kotiin kolmentoista tunnin poissaolon jälkeen ja jäävuoret siirtyvät sivuun. Kävelemme yöllä metsässä, kuuntelemme lintuja. Aamulla kaikki on taas selväpiirteistä ja käytännönläheistä. Nostan talvivaatteita kaapista sängylle ja viikkaan pinoihin. Kun kaappi on puoliksi raakattu, huomaamme, että kellarikomeron lukon avain on kadoksissa.
Kävelemme taas, pitkään, Vantaanjoen rannassa. Sunnuntai on huono ulkoilupäivä, koska kaiken maailman tyypit viuhuvat samoja reittejä pitkin. Arkisin puolen päivän aikaan tiet ovat ihanan tyhjiä ja rauhallisia. Löydän erilaisia sinisiä orvokkeja enkä ole enää varma, että ne meidän lähimetsämme orvokit ovat metsäorvokkeja. Näillä uusilla on toisenlaiset lehdet, pyöreät, ja pienemmät kukat. Panemme tyytyväisinä merkille, kuinka kanankaali ja ketunleipä kukkivat ja ahomansikka nostelee ponnekkaasti pieniä kasvojaan kohti aurinkoa. Keltamoiden unikkomainen olemus on yhtä vakuuttava kuin aina alkukesäisin.
Kävelemiseen sekoittuu paljon luettua sekä tietysti se, että saa kulkea auringontäplissä pitäen rakastaan kädestä. Hiukan kyllä surettaa, että toiset rakkaat ovat hihnojen päässä. Nasu sentään pääsee hetkeksi irti uidakseen Vantaanjoessa. Se eläin haluaa aina heittää talviturkkinsa niin innokkaasti. En voi olla miettimättä Jean Heglandin kirjaa, jota aloitan taas lukemaan ensi viikon kirjallisuuden luontokäsityksiä varten. Ensimmäisen kerran Heglandin lukiessani olin yksinomaan tyrmistynyt siitä, etteivät kirjan amerikkalaiset teinit tienneet mitään luonnonkasveista. Ne eivät tunnistaneet edes ahomansikkaa tai suolaheinää. En kuullut kieltä sen tyrmistyksen ja epäuskoisuuden takaa lainkaan. Nyt, kun tiedän jo, kuinka ääliömäisiä ne teinit aluksi ovat, huomaan taitavan kielenkäytön ensimmäistä kertaa. Enkä ylläty ollenkaan lukiessani, että Heglandin lempikirjailijat ovat Ursula LeGuin ja Margaret Atwood.
Heglandin kirja pistää taas kerran ajattelemaan, miten Suomessa toimittaisiin, jos äkkiä sähkö ja bensa vain loppuisivat ja tietoliikenneyhteydet mykistyisivät. Kerrostalo olisi takattomana aika kurja paikka. Toisaalta, kuvittelen kyllä, että onnistuisimme väsäämään olohuoneeseen jonkinlaisen kaminasysteemin vaikka parvekkeenoven lävitse. Riittäisikö se? Tai sitten talsisimme jalan Padasjoelle Kissan vanhempien vanhalle kansakoululle. Siellä on sentään puu-uunit ja kompostikäymälä. Mutta miten kävisi kuparikierukan sisälläni viiden vuoden ajan umpeuduttua? Heglandin kirjassa lääkärit yksinkertaisesti eivät osaa tehdä mitään ilman antibioottejaan ja laitteitaan. Ilman puhelinta, niin, voisin kuvitella, pitäisi mennä Helsinkiä läpi ovikello ovikellolta ja kysyä: anteeksi, oletteko gynekologi? Keittää vettä, steriloida pihdit vedessä, kiskoa kierukka ulos ja jättää jäähyväiset seksille. Se tuntuisi kyllä pahemmalta kuin se, että pitäisi alkaa taas syödä lihaa talven yli hengissä selvitäkseen.
Kävelemme vain muutaman tunnin, koska jalan kanssa on muistettava olla varovainen. Mutta jalka ei ala kipunoida vihaisesti, ja uskallan jo toivoa, että vaikken tähän kesän ensimmäiseen Dodo-kävelyyn päässytkään, toiseen kyllä menen, tuli mitä tuli. Juhannusviikolla Matti järjestää yökävelyn Tampereella. Ja heinäkuun lopulla on taas Seaid, Helsinginniemen ympärikävely. Tunnen oloni hirvittävän tasapainoiseksi, ja se on kyllä täysin Kissan ansiota. Ehkä hän Turussa tajusi, että tänä viikonloppuna kärsin kahdesta menetyksestä: en saa tanssia näytöksessä enkä kävellä ryhmän kanssa, molemmat asioita, joita hänkin tietää minun rakastavan. Ja tuli takaisin. Ja eläköön, en ole yhtään surullinen, rauhallisen iloinen vain.
Kun istun parvekkeella, kissanpojat valtaavat vanhan tuolin. Arttu istuu päällä, Lohi alla. Autot hurahtelevat ohi, lehmuskujan oksissa on pienet lehdenalut. Mobutu onnistuu istahtamaan tarjottimelliselle chilintaimia, mutta vain kaksi tuhoutuu lopullisesti. Olen voipunut helpotuksesta.
0 Comments:
Lähetä kommentti
<< Home