20.5.05

Käyvätkö kimalaiset mustikassa?

Aamu alkaa hienosti: blogiini tuoksupelargonit-haulla eksynyt fytoterapeutti soittaa summeria, juoksen alaovelle tuoksupelargonien pistokkaat paperipussiin pakattuna, ojennan hänelle pussin ja hän minulle kasvivärein värjätyt huopaiset hiuspompulat ja tölkin itsetehtyä kehäkukkasalvaa. Tulen aivan ymmyrkäiseksi vastalahjasta; olen tottunut antamaan kasveja ja pistokkaita odottamatta saavani muuta kuin tiedon, että ne pääsevät hyvään kotiin. Fytoterapeutti antaisi minulle toisetkin pompulat, mutta se on jo liikaa ja kieltäydyn. Pompulat ovat ruusunpunaiset, tietysti.

Hyräilen portaat ylös.

Aamulenkillä löydän metsästä painanteen, joka on täynnänsä pieniä sinisiä orvokkeja. Yksi koiranputki kukkii jo, se on niin lämpimällä paikalla. Ja mustikat, ne ovat täynnä pieniä heleänpunaisia lyhtyjään. Rouskutan lyhtyjä mennessäni, niissä maistuu miellyttävä kirpeä hapan mustikankukan maku. Jotkut lyhdyt ovat makeita; kimalainen ei ole hennonut tunkeutua niihin. Ihmettelen kyllä, kuinka kimalainen mahtuu mustikan kukkaan. En ole ihan varma, käyvätkö ne mustikassa. Mutta mehiläiset käyvät, sen tiedän. Täällä ei ole mehiläisiä ja se on harmillista. Jos jossain lähistöllä olisi pesä, voisi noiden ihmeellisten pesäeläinten touhusta hypnotisoitua enemmän kuin on tarvis. Voisi tulla riippuvaiseksi siitä, että näkee niiden tanssivan suuaukon tuntumassa ja sujahtavan sitten sisään ikään kuin se ei olisi akrobaattinen temppu.

Aamulenkin jälkeen jatkan maatöitä. Enkä ole yksin. Koko Kellomäen metsä moikuu kahden satakielen raivokkaasta kilpalaulusta. Minun korvissani se kuulostaa tietysti vain hienolta sirputukselta, viheltelyltä, pulputukselta, nielauksilta ja muulta lintumaiselta intertekstuaalisuudelta. Tunnen voimattomuutta jälleen kerran sen tosiseikan edessä, että en edelleenkään ole opetellut, mikä vihellys kuuluu millekin linnulle. Sirkeä rastas ilmestyy mittailemaan tiluksiaan heti, kun hölkötän viemään juolavehnän juuret kävelytien varren roskikseen. Ja västäräkki, keinuperse, on aina valmiina, pää kallellaan, tarkkailemassa, mitä maasta paljastuu. Lihavia, herkullisia toukkia vai kenties hädissään kipittävä hämähäkki? Paluumatkalla, joka tuntuu aina vähintään neljästi menomatkaa pidemmältä ja raskaammalta, näen lennossa parittelevat hyttyset.



Huiskin sähköposteja matkaan ("Muistathan, että..." tyylisiä viestejä ei ole kiva lähetellä, etenkin koska olen itse niin huonomuistinen), kastelen orkideat upottamalla niiden juurakot ruukkuineen vesiämpäriin vartiksi, teippaan sormen haavaan laastarin. Olen tyytyväinen itseeni, mikä on harvinaista. Moni ei taitaisi kyllä olla näin sotkuisessa kodissa. Mutta kotihan on vain sisätila.

Sitten makaan vain lattialla selälläni ja odotan, että Kissa tulisi kotiin. Kun hän tulee, menemme syömään El Karimiin, jonka mainio omistaja Hani Ramadan kertoi viikonloppuna, että tällä viikolla on luvassa egyptiläistä vegaanista moussakaa. Ai että rakastan tuota pientä ravintolaa! Se on sisältä maalattu hehkuvan vaaleanpunaiseksi ja stesseissä soi arabipop. Parasta koko paikassa on, että siellä kaikki tehdään alusta asti itse, myös falafelit. Meikäläistä ei enää muihin falafelpaikkoihin hevillä saakaan syömään friteerattuja pakastepullia. Tuskin koskaan kaikkia listan annoksia on tarjolla. Herra Ramadan nimittäin ostaa tukusta vain ensiluokkaista tavaraa, ja jos paprikaa, munakoisoa tai jotain muuta tuoreainesta ei ole siellä hänen mieleensä, niistä tehtävää ruokaakaan ei sitten saa. Ei olekaan ihan harvinaista, että siellä istuessa jonkun pää kurkistaa sisään ovesta ja kysyy: "Onko huomenna moussakaa?" tai "Onko huomenna fuulia munakoisolla?" Kannan mieluummin ulkonasyömiseen varatut pennoseni El Karimiin kuin olutpaikkoihin tai ketjuravintoloihin. (Varoitus: jos joku nyt innostuu kokeilemaan tuota paikkaa, tiedoksenne, että se menee hyvin pian, oliko ensi viikolla, kiinni remontin edestä ja aukeaa uudelleen vasta kesäkuun lopulla.) Hanin paikassa ruokaa ei saa syödä haarukalla vaan se kauhotaan suuhun leivällä. Aah, taivaallista. Tosin paikka ei sovi ihmisille, jotka haluavat ruokansa eteen vartissa (lue: haluavat mikrouunissa tai pannulla nopeasti kypsennetyn valmispakasteannoksen), eikä ihmisille, jotka säikähtävät omistajan tullessa rupattelemaan. Eikä ihmisille, jotka kuvittelevat, että ravintolassa, jonka nimi alkaa "Pizza ja pihvi" ei voisi saada hyvää kasvissafkaa.

Ruokaorgioista pitää vielä toipua illan syntymäpäiväkekkereille; Kissan entinen kämppis täyttää kolmekymmentä. Kuulemma tilaisuudessa on pukukoodi. Lehteilen hameitani lävitse, mutten löydä oikein sopivaa asua. Joko ne ovat liian hienoja tai sitten päiväkotilasten hamosia. No, ehkä pukeudun taas viisivuotiaaksi. Siinä on oma linjakkuutensa, kun sen toistaa riittävän monta kertaa. Sitten olen taas se tyttö, jolla on punaiset remmikengät, farkkuminihame ja vaaleanpunainen trikoopaita ja ruusunpunaiset ponnaripompulat. Täytyy vielä vähän miettiä. Mutta jos Kissa laittaa puvun, ei voi oikein mennä multaisissa farkuissa, jotka jalassa ovat nyt. Hame, voi perhana. Juhlinta aloitetaan ulkona, joten sukkahousujen on oltava lämpimät.

On vaikeaa solahtaa maailmasta inhimilliseen todellisuuteen, joka on piikkilangoin rajattu.

2 Comments:

Blogger vaskitsa said...

Oi että minä pidän näistä kertomuksistasi!Minullakin on kynsien alla paljon multaa, poikkesin vaan sisään kun unohdin käydä lukemassa sinut aiemmin. Hyvä kun poikkesin. Mukavia juhlia,hameessakin.

20/5/05 15:38  
Anonymous Anonyymi said...

Minä pidän myös aivan valtavasti sekä aihepiiristä että tyylistä. Veloenalla on 100%:nen "oma ääni". :)

Ruu

21/5/05 03:39  

Lähetä kommentti

<< Home

<