Armoa oikeuden sijaan
Kun kävelen ulos oikeustalosta, aula on jo aivan autio ja pihalla pyörii tuulessa ainoastaan tyhjä sipsipussi. Mitään ei ole saatu päätökseen.
Kissan kanssa käymme keskustelua blogeista ja bloggaamisesta. Kissa on ilmiöstä huolestunut ja pelkää, että useimmat bloggaajat vahingoittavat itseään kirjoittamalla. Minusta hän ei kyllä ole huolissaan, koska kuulemma hymyilen kirjoittaessani. Vaikka tietysti häntä kauhistuttaa, mitä ihmiset hänestä ajattelevat bloggaukseni perusteella.
"Ja puhutaanko musta muissa blogeissa jotain."
Tasapainottelen jollain hyvin ohuella linjalla, kyselen huolestuneena. Juoksutan bloggaukseni edellisiltä kuukausilta Word-tiedostoon. Siitä tulee yli neljäsataa sivua ykkösen rivivälillä. Ja minä kun en ole koskaan varma, olenko olemassa tosissaan. Todistelen itselleni, ettei sitä sanapaljoutta ihan tyhjästäkään tullut.
Viimein uskallan kysyä tärkeimmän kysymyksen: Oletko vihainen siitä, että bloggaan? Tuntuuko se pahalta?
Ei hän ole vihainen, eikä se tunnu pahaltakaan. Kissakin lukee nämä merkinnät, ja se yllättää minut. Hän tuntee itsensä ainoastaan tirkistelijäksi. Hän ei haluaisi tirkistellä. Rutistelen miestäni ja mietin, eikö siitä ole kivaa olla muusana. Ja miksi minun kohdallani oikeuden sijaan tulee armahdus: Jos se tuntuu tarpeelliselta, tee niin.
Ja sitten, kävellessäni oikeustalon pihalta ulos, pyörätelineelle, tajuan äkkiä, millä tavalla Kissaa pelottaa. Se on samaa pelkoa, jota poden, kunnes Kissan juttu Viini-lehdessä ilmestyy. Juttu, jossa minut kuvataan valossa, jota en ehkä itse ensimmäiseksi sytyttäisi uuden ihmisen tavatessani. Sipsipussia varmasti huippaa tuulessa, se rapisee ja pyörii, pyörii ja rapisee pihalla takana edelleen.
Kissan kanssa käymme keskustelua blogeista ja bloggaamisesta. Kissa on ilmiöstä huolestunut ja pelkää, että useimmat bloggaajat vahingoittavat itseään kirjoittamalla. Minusta hän ei kyllä ole huolissaan, koska kuulemma hymyilen kirjoittaessani. Vaikka tietysti häntä kauhistuttaa, mitä ihmiset hänestä ajattelevat bloggaukseni perusteella.
"Ja puhutaanko musta muissa blogeissa jotain."
Tasapainottelen jollain hyvin ohuella linjalla, kyselen huolestuneena. Juoksutan bloggaukseni edellisiltä kuukausilta Word-tiedostoon. Siitä tulee yli neljäsataa sivua ykkösen rivivälillä. Ja minä kun en ole koskaan varma, olenko olemassa tosissaan. Todistelen itselleni, ettei sitä sanapaljoutta ihan tyhjästäkään tullut.
Viimein uskallan kysyä tärkeimmän kysymyksen: Oletko vihainen siitä, että bloggaan? Tuntuuko se pahalta?
Ei hän ole vihainen, eikä se tunnu pahaltakaan. Kissakin lukee nämä merkinnät, ja se yllättää minut. Hän tuntee itsensä ainoastaan tirkistelijäksi. Hän ei haluaisi tirkistellä. Rutistelen miestäni ja mietin, eikö siitä ole kivaa olla muusana. Ja miksi minun kohdallani oikeuden sijaan tulee armahdus: Jos se tuntuu tarpeelliselta, tee niin.
Ja sitten, kävellessäni oikeustalon pihalta ulos, pyörätelineelle, tajuan äkkiä, millä tavalla Kissaa pelottaa. Se on samaa pelkoa, jota poden, kunnes Kissan juttu Viini-lehdessä ilmestyy. Juttu, jossa minut kuvataan valossa, jota en ehkä itse ensimmäiseksi sytyttäisi uuden ihmisen tavatessani. Sipsipussia varmasti huippaa tuulessa, se rapisee ja pyörii, pyörii ja rapisee pihalla takana edelleen.
Halaus,Veloena at 20:29
10 Comments:
Kerää roska päivässä.
Heh, minä muuten juuri mainitsin Kissan vastatessani kommenttiisi blogissani. Toisaalta kirjoitustesi vaikutus on ollut positiivinen, olen näet tullut korjanneeksi kuvaani ihmisestä, johon ärsyynnyin joskus liki 15 vuotta sitten.
Kissasi vaikuttaa rutistelun arvoiselta
mieheltä vaikka vähän tirkisteleekin.. ;)
Toivottavasti minäkin saan tyydyttää
tirkistelyviettiäni vielä pitkään ja
seurata pienperheenne yhteiseloa.
Tässä muutaman kuukauden aikana minulle
on muotoutunut kuva joka estää näkemästä
Veloenaa muuten kuin hymy huulillaan ja hiukan multaa kynsien alla.
Maistuvaista, niin maistuvaista. :)
Hirveän hyvin kirjoitat. Ja taideteos on MAINIO.
Ihaili jälleen
Ruu Morbidi
Hei Veloena - alkaako nimesi J:llä?
Aika näyttää vahingoittaako joku itseään, esimerkiksi kirjoittamalla asioita jotka myöhemmin käyvät todistusaineistosta poliittisessa oikeudenkäynnissä. Tai työpaikassa, johon vaaditaan Suojelupoliisin hyväksyntä. Se että tulee vahingossa paljastaneeksi jotain hiukan intiimiä ei ole mikään kamala riski. Se voi joskus vähän hävettää, mutta paskan väliä.
Minusta Kissa on ihana juuri siksi, että jaksaa olla huolissaan ihmisistä niin paljon enemmän kuin minä, joka olen aina vähän silleen et kyllä se sen kestää, pientä paimentamista oikeaan suuntaan. Kissa on kyllä huolissaan nimenomaan ihmisten psyykestä, ei mistään sananvapaudellisista aiheista. (Outoa kyllä julkisuuskuvamme ovat usein päinvastaiset - - minulta on joskus kysytty, miten kestän ihmistä, jolla on niin vahvat mielipiteet, ja itsestäni minä olen tietysti se pahempi jääräpäinen kiukkupussi.)
Oikea nimeni on naurettavan helppo selvittää eikä mikään salaisuus.
Eufemiasta en kyllä tiedä ollenkaan, tiedänkö hänet. Iih.
Musta on ihan ylitärkeää, ettei kukaan loukkaannu, tai ainakin jos loukkaantuu, että siitä voidaan keskustella ja se asia käsitellä ja ettei kukaan tunne, että koetan litistää niitä johonkin väärään muottiin. Jos Kissa olisi sanonut, ettei tykkää bloggaamisesta, en olisi tiennyt, mitä tehdä.
(No jaa, realismia peliin: ehkä olisin itkeä hurruuttanut. Ja sitten keksinyt jonkun loistoidiksen.)
Mitä ovat IRL-ystävät?
IRL = In Real Life
velikullan kommenttiin halusin tarttua sen osalta, että tuo ei ole pienperhe, jos ne karvaiset jäsenet lasketaan, enkä minä ainakaan oikein osaa olla laskematta ;)
Apua, IRL-ystävät? Nyt tuntuu, että olen labyrintissa pussi päässä.
Eikö bloggaaminen ole todellista elämää? (En ole itsekään varma, onks tää ironinen kommentti.) Minä näen ainakin tässä paljon potentiaa sille, että ihmiset heittävät estojaan romukoppaan ja tajuavat, etteivät ole niitä ainoita itsensä ujoksi, araksi ja ainaisesti ulkopuoliseksi kokevia. Ja ehkä uskaltautuvat vaikka koklaamaan jotain uuttakin muuallakin. Tai vaikka blogissa.
Lähetä kommentti
<< Home