7.5.05

Sateenkaarikivi

Koska sisällä töissä on hämäränvetoisaa ja minulla on krapula, aion keskittyä johonkin muuhun kuin olemiseeni tässä ja nyt. Vaikka eskapismi on yleensä aika ärsyttävä piirre, menkööt krapulassa. Kissa jätti eilen gradunsa ja Napakettu tuli Helsinkiin; kävimme katsomassa Vyöhykkeen, syömässä Vegessä ja klubbaamassa Rosegardenissa. Iltaa siivitti vuoden 1996 loistava vuosikertashampanja, G.H. Martelin Victoire Millesime. Tosi hyvää ja pehmeää, pitää selvästi ostaa sitä Alkosta lisää varastoon. No, onhan tuota 96-vuotta kehuttukin. (Kaikin puolin hyvä vuosi: silloin aloimme myös seukata Kissan kanssa.) Loppuillasta tosin vedimme jallua kun sitä ilmaiseksi sai. Siinä vaiheessa se ei enää maistunut vahvalta. Aamulla olen toista mieltä.

Siksi aamulla voi ajatella pyöräillessä sateenkaarikiveä. Ajatella, että jotain saattaa muistaa niin hyvin niin pitkän ajan takaa. Tai edestä, niin kuin toiset kansat sanovat: menneisyys on edessä, koska sen voi nähdä, tulevaisuus selän takana näkymättömissä. Kävelemme menneisyyteen tulevaisuuden kasvaessa selän takana kuin pelottavan djinnin.

Olen kuuden, ensimmäisellä luokalla koulussa. Äiti on ottanut töistä iltapäivän vapaata ja hakenut minut koulusta. Olemme kävelleet Lauttasaarentietä koululta terveyskaupalle ja ostaneet nahkaiseen ostoskassiin biodynaamisia omenoita ja porkkanoita, Rusoposki-mehua ja Lima-merkkisiä, herkullisen rapeita biodynaamisia riisikakkuja. Kävelemme kampaamoon ja varaamme ajan otsatukan tasoitukseen. Jatkamme matkaa. On kirkas, kuulas alkusyksyn päivä. Aurinko lämmittää. Sinä vuonna minulle mahtuu viimeistä syksyä punainen takki, jonka vuoressa on skottiruutukuvio.

Tapani mukaan hypin ja pompin ja laulan ja kerron äidille salaisuuksia. Katselemme yhdessä varpusia ja äiti kyselee kukkien nimiä tarkistaakseen, mitä oikeastaan osaan. Jalkakäytävällä on kivi. Seisahdun niin äkkiä, että käsi tempautuu matkaa jatkavan äidin kädestä irti. Äiti nurisee, hoputtaa, kassi painaa hänen kättään. Haluan tutkia kiveä. "Ota se mukaan", käskee äiti. Laitan kiven taskuun.

Kivi on yllättävän painava ja raastaa kevyen takin vinoon, joten kaivan sen ulos taskusta ja meinaan koko ajan kompastua tutkiessani sitä samalla kun kävelen. Kivi taitaa olla gneissiä, esitän arvion. (Lapsena harrastin kiviasioita innokkaasti. Etenkin ruusukvartsia etsin ihan tarkoituksella ja haloin pieniä lohkareita paiskoen niitä suurempaa vasten pienen matkan päästä. Kivenmurikat paljastavat uskomattoman hienoja pintoja haljetessaan. Koskaan ei ole liian myöhäistä kokeilla tätä!) "Vauhtia nyt, älä kompastele", jäkättää äiti. Lopulta, sangen vähän ajan kuluttua, äidin kärsivällisyys kiveen imeytyneeseen jälkeläiseensä katkeaa. "Laita se pois! Jos se ei mahdu taskuunkaan hyvin etkä osaa kävellä se kädessä, laita se tuonne aidankoloon!"

Mikäpä siinä auttaa. Tungen pyöreän, sileänhienon kiven tietä reunustavan kiviaidan tavallista suurempaan koloon. "Entä jos joku vie sen?" Äiti tuhahtaa ja tarttuu kädestä, vetää kotiin päin. Uskaltamatta harata vastaan uskallan kuitenkin esittää kysymyksiä. "Entäs jos me unohdetaan missä kolossa se on? Entäs jos me ei enää ikinä löydetä sitä?" Äiti sanoo pehmeästi, ettei kivi häntä kiinnosta, eikä hän usko, että kukaan sen kolosta ottaisi. Hyvänen aika, tavallisen harmaan kiven! Kinaan vastaan: ei se ole tavallinen kivi, eikä harmaa, vaan sateenkaarenraidallinen gneissikivi!

Kun olen syönyt välipalan, pyydän lupaa mennä hakemaan kiveä. Äiti huokaisee ärtyneenä ja koettaa selittää ottaneensa iltapäivän vapaata ollakseen kanssani ja jutellakseen koulusta. "Tule mukaan", koetan kinuta, mutta äiti jää sisään ja alkaa ommella verhoja koneella, joka on silloin vielä uusi. Menen yksin, punaisessa takissani. Aidan löydän helposti: kiviaita tai oikeammin kivipengerrys seisoo paikallaan, edelleen ruusut kurkottelevat sen huipulla honteloita versojaan. Mutta sateenkaarikiveä ei ole, ei yhdessäkään kolossa. Tutkin aitaa sinnikkäästi pitkän ajan, kunnes sen talon talonmies tulee häätämään minut pois, arvellen kai minun olevan pahanteossa. Koetan kysyä kohteliaasti kivestä, mutta kyllähän te muistatte, miten lapsia kohdellaan silloin, kun ne kyselevät outoja.

Raahustan kotiin pettyneenä. Kivi täyttää ajatukseni. Vuosien kuluessa se kasvaa yhä suuremmaksi. Muistan sen painon kädessä ja taskussa, kuinka työnsin sen aidan rakoon. Käyn tarkistamassa raon monta kertaa. Kysyn äidiltä vuosien varrella monta kertaa, muistaako hän, että laitoin sen kiven sinne rakoon. "Miten sen voisi unohtaa, kun sinä koko ajan kyselet siitä", hän särähtää takaisin. "Sehän on vain kivi!"

Sehän on vain kivi, joka katosi varttitunnissa, vaikkei kenenkään pitänyt olla siitä kiinnostunut. Kun olen kahdenkymmenen, menemme silloisen poikaystäväni kanssa kävelemään sinne päin koiran kanssa. Poikaystävä turhautuu kaivellessani aidankoloja ja koettaessani kurkistella niihin.
"Niin mikä sinne katosi? Kaulakoru?" Ei, vaan aika iso kivi, semmoinen pyöreä, raidallinen. Poikaystävä näyttää tyrmistyneeltä.

Mitä ovat kolot? Mitä ovat aukot? Mitä on jonkin asian kadoksissa olo, puuttuminen? Totisesti tuo kivi on minun enemmän kuin yksikään niistä, jotka olivat niissä kolmessa-neljässä kenkälaatikossa, joissa hienoja kiviäni sängyn alla säilytin. Jossain vaiheessa leipiinnyin laatikoiden siirtelyyn siivotessa ja viskasin kivikokoelmani puiston kalliolle yritettyäni sitä ennen kaupitella sitä pihan pienemmille lapsille. "Mitä mä kivillä?" ihmetteli talonmiehen Kirsi. Ei ymmärtänyt, kun selitin maapallon sisuksen kuumista laavoista ja siitä, kuinka kivet ovat ikään kuin maapallon hikipisaroista kiteytyneitä suoloja.

En muista enää noita toisia kiviä niin tarkasti. Sen muistan, että niitä otettiin aina matkamuistoksi. Aina ulkomailla ennen lentsikkaan menoa vanhemmat pelkäsivät, että kivikokoelmani heilauttaa vaa'an kielen liian pitkälle, ja meitä uhataan lisämaksulla, ja sitten koko laukku pitää purkaa kaikkien silmien edessä ja riistää lapselta tämän rakastamat kivet, joita se on kiillotellut kaikki illat luennoiden siitä, kuinka marmori on kiveksi pehmeää ja huokoista. Koskaan niin ei käynyt.

Eikä sateenkaarikivi koskaan löytynyt.

Kun kävin Auschwitzissa ja Birkenaussa, otin sieltäkin kivet. Ylipäänsä, minne menenkin, tuon matkamuistoksi todennäköisimmin kiven. Sitten laitan ne kukkaruukkuihin, mullan päälle kosteutta pitämään, ja kun on kulunut pari kuukautta, en enää muista oliko tämä kivi nyt sitten se keskitysleirikivi vai kenties muisto Narvajoesuusta. Sellaisia ne suveniirikivet ovat.

Toista on sateenkaarikiven kanssa. Sen sain tuntea niin pienen ajan, ja tunsin sen menetyksen niin konkreettisesti, että tavallaan siitä on tullut minulle vakaa ja katoamaton, jonkinlainen platoninen idea. Kiven idea, joka on todellisempi kuin kaikki kosketeltavat, kädessä pyöriteltävät ja nostettavaksi liian painavat kivet, ja niistä kaikista erillinen ja riippumaton. (Ei ideaali, johon muut kivet vertautuisivat; ideaa ja sen heijastumia ei voi mitenkään mielekkäästi verrata, vaikka joku aina välillä näin haluaa olettaakin. Tai ainakin minusta Platon on aika vaikeaa ymmärtää jotenkin muuten kuin siten, että ideat ovat jotain totaalisen far out. Idea on idea ja aivan erilainen kuin nämä kivet tässä.)

Menetettyäni sateenkaarikiven olen menettänyt paljon muutakin, osan jopa tarkoituksella. Ymmärsin aika pian, että sain sateenkaarikiven ikuisiksi ajoiksi itselleni juuri sellaisena, kiehtovana, koska en ehtinyt kyllästyä siihen. Päädyin tähän elämään, jossa toisinaan tempaisen kirjan hyllystäni ja painan sen jonkun käteen ja sanon tämän tarvitsevan sitä minua enemmän. Elämään, jossa annetaan se paras akvarelli pois jollekulle toiselle. Kansiossako se pitäisi pölyttää ja haurastuttaa, kunnes on niin kaihinen, ettei kuvasta enää saa mitään selkoa?

Miksi kerätä paitoja ja sohvakalustoja ja koruja, kun ne voi antaa pois ja muistaa ne aina sen jälkeen? Usein tavarat kyllä katoavat itsekseenkin, spontaanisti. Sitten niitä muistetaan. Ei katkerasti, vaan kaipauksella. Sellainenkin oli... sellainen sateenkaarikivi, varmasti ihan tavallinen harmaa raidallinen kivi. Liekö edes gneissiä, jonkin veden hioma kuitenkin, pyöristynyt. Se lähti ihan itsekseen, ja siitä olen ollut kiitollinen niin pitkään. Entä jos en olisi kadottanut sitä?

Olisin joku aivan toinen ihminen.

Olisiko kaapissani Espritin paitoja? Ajaisinko autolla? Föönaisinko hiukseni kuiviksi? Vai olisinko ajellut hiukset kokonaan pois tai leikannut aivan lyhyiksi ja värjännyt purppuraisiksi? Olisiko minulla valkoiset tennistossut, nahasta? Söisinkö toisinaan metsästäjänleikkeen? Muistaisinko lainkaan keränneeni kiviä? Pelkäisinkö koskaan maailman lentokentillä seikkaillessani, että poimimani kivet, jotka venyttäisivät matkalaukkuni sivutaskua, heilauttaisivat vaakaa punaisen puolelle? Tilaisinko lentokoneessa kivennäisveden vai punaviinin? Heilauttaisinko käsivarttani viehättävästi?

Minulla ei olisi minkäänlaista kiven ideaa.

(Älkää uskoko tulkintaani Platonista. Se nyt on vaan tuollaista polskuttelua, ei todellista Platonin varaan uimaan heittäytymistä.)

6 Comments:

Blogger samia said...

Mitä muuten tykkäsit Vyöhykkeestä?

7/5/05 15:08  
Blogger Kaura said...

Tulee elävästi mieleeni kirja. Olisiko Gripen Julian talo? Tämä täytyy tsekata, koska kirjan kivijuttu oli kiinnostava, stimuloiva ja koskettava, kuten sinunkin.

7/5/05 19:34  
Anonymous va said...

Mielestäni hienointa olisi, jos kaikkea mennyttä voisi kantaa mukanaan ajatuksissaan. Voisi luopua kaikesta fyysisestä, muistomielessä. Olisi vain nykyhetki, ajatukset tulevasta, ja repussa koko menneisyys kaikissa sateenkaaren väreissä. Kantaisi koko elämäänsä mukanaan. Tässä olisi jotain vapauttavaa, ja samalla tämä tarjoaisi loppumattoman aarreaitan missä seikkailla. Missä tahansa kulkisikin, olisi oma maailma mukana.

Ideoiden maailmasta. Voisi varmaan ajatella, että ympyrä on puhdas idea, sellaista ei esiinny aistimaailmassa tai ympäröivässä todellisuudessa. Voisi varmaan myös ajatella, että se mikä esiintyy ympäröivässä todellisuudessa, niin sitä ei löydä ideoiden maailmasta, niinkuin mansikka, esimerkiksi.

Minusta se luolavertaus on hieno, ihmiset elävät varjojen maailmassa, aidosti. Tositodellisuus on ikuisiksi ajoiksi ihmisten tavoittamattomissa.

7/5/05 23:09  
Blogger Mikko Moilanen said...

VA: "Minusta se luolavertaus on hieno, ihmiset elävät varjojen maailmassa, aidosti. Tositodellisuus on ikuisiksi ajoiksi ihmisten tavoittamattomissa."

Todella hyvin kirjoitettu.

9/5/05 00:06  
Anonymous va said...

Kiitos.

Tarkennan vielä varjovertausta. Maailma jakautuu kolmeen tasoon, todellisuuteen, merkityksiin (ideoiden maailma) ja sanoihin.

Sanat ovat tyhjiä. Sen sijaan että sanomme "puu", voimme sanoa "tree" tai mitä tahansa muuta, se merkitys ei ole kiinni tuosta ulkoasusta. Tämä tyhjyys heijastuu myös siihen, miten sanat määritellään toisten sanojen avulla. Lopputulos on aika masentava, jos haluaa ajatella siltä kannalta, että sanojen avulla tavoittaa jotain olennaista. Joko sanat määrittyvät kehämäisesti, maukasta voidaan kuvata herkulliseksi, ja herkullista maukkaaksi, mikä viime kädessä jättää kummankin sanan sisällön tyhjäksi, tai sitten on sanoja, joita ei määritellä muilla sanoilla, mutta tällaisia ei kai ole olemassa. Tiedetään vain, miten sanat suhtautuu toisiinsa, mutta ei sen enempää. Vähän niinkuinettä x = y + z ja y = x + k, ja sitten kun oikein supistellaan, niin saadaan ehkä että z = a, mutta pidemmälle ei päästä.

Mutta onneksi ovat nämä merkitykset, joilla operoidaan, ja jotka ovat kiinni ajattelijan tajunnassa. Merkitykset kai syntyy havainnoista ja oivalluksista, merkityksen olemukseen on tosin aika vaikea päästä kiinni. Jos kahdella ihmisellä vastaa samaa merkitystä samat sanat, niin jotenkin siitä merkityksestä voi kommunikoida. Mutta mitenhän pitkälle merkitykset kääntyvät vastaaviksi sanoiksi? Liian vaiketa. Jätän tämän aiheen vaille pidempää käsittelyä ja hyppään suoraan viimeiseen tasoon eli todellisuuteen, ja takaisin varjovertaukseen.

Jos meillä on sana "puu", niin meillä on myös tähän liittyvä merkitysmielikuva puusta. Ainakin jos on nähnyt puun ja joku on meille kertonut että se on puu. Se mitä puu on todellisuudessa, niin sitä voi käsitellä ainoastaan vertauksen kautta, joka ei viime kädessä aukene. Todellisen puun suhde mielikuvapuuhun (puun idea) on sama kuin oikean puun suhde puun varjoon. Varjolla on kyllä puun hahmo, mutta siinä on vakavia puutteita. Varjo on kaksiulotteinen, puu on kolmeulotteinen, puulla on tilavuus ja paino, varjolla ei ole, puu loistaa koreissa väreissä, varjo on harmaa, se mitä on puun auringon puolella, ei näy varjossa laisinkaan. Kun tuuli heiluttelee oksia, niin tästä syntyy ääni, jota varjossa ei ole niinikään laisinkaan. Puulla on tuoksu ja maku, varjo on hajuton ja mauton. Varjo puun kuvaajana on siis hyvin vajaa.

Ehkä on niin, että se tositodellisuus mikä on olemassa, on ärimmäisen rikas, verrattuna siihen mitä me ihmiset siitä tavoitamme. Oikeastaan kun puhumme todellisuudesta, niin emme puhu todellisuudesta laisinkaan, vaan olemme vääjämättä varjomaailman vankeja. Ehkä, jos ihmisellä olisi jumalallinen kyky nähdä maailma sellaisena kuin se on, huomaisimme siinä sellaista merkitystä ja rikkautta, mikä tekisi maailmasta hyvin kauniin. Ehkä kaiken sen takana mitä me arjessa kohtaamme, on huikaiseva maailma, joka on omassa itsessään täydellinen. Ehkä uskonnon ja hengellisyyden muodossa oleva kurottautuminen jumalaa ja yliluonnollista kohti on kaipausta tähän tositodellisuuteen.

10/5/05 21:02  
Blogger Veloena said...

Itse olisin va:n kanssa eri mieltä siinä seikassa, ovatko merkitykset päässä. Minusta merkitykset voi jakaa. Apuna voi käyttää sanoja (jotka ovat vaikuttaneet merkityksiin paljon ja tekevät niistä suitsittavampia, toki yhdistettynä käytännön harjoituksiin) tai riittejä, taidetta ja eleitä ylipäänsä.

Minusta haikailu tositodellisuuteen on kyllä aika pöljää.

va kirjoittaa: "Ehkä, jos ihmisellä olisi jumalallinen kyky nähdä maailma sellaisena kuin se on, huomaisimme siinä sellaista merkitystä ja rikkautta, mikä tekisi maailmasta hyvin kauniin. Ehkä kaiken sen takana mitä me arjessa kohtaamme, on huikaiseva maailma, joka on omassa itsessään täydellinen. Ehkä uskonnon ja hengellisyyden muodossa oleva kurottautuminen jumalaa ja yliluonnollista kohti on kaipausta tähän tositodellisuuteen."

Enpä tiedä, onko päässäni jotain vikaa, mutta löydän kyllä tästäkin maailmasta hyvin paljon suorastaan loistavaa kauneutta ja rikkautta. Enemmän kuin koskaan ehdin tai edes haluan sanallistaa. Ihan luonnosta, kokemuksen tasolta, tarvitsematta kurkottaa toisaalle. Täydellisyydestä en ole kovinkaan kiinnostunut, jos täydellisyys tarkoittaa vaihtoehdottomuutta. Kompleksisuus ja kontingenssi ovat kuitenkin viehättäviä ja kiehtovia seikkoja.

Toisaalta luulen kyllä oivaltavani jotain siitä, mistä Platon puhuu: siitä, miten jokin on niin konkreettisesti läsnä, yksilöoliona, että se leimaa kaikki sen jälkeen tavatut oliot, jotka ovat luokiteltavissa samaan luokkaan. Hänen ainut virheensä oli raahia tosioleva kokemuksemme ulkopuolelle, missä sitä ei tietenkään voi lainkaan käsitellä. Plotinoksen filosofia mystisine näkyineen onkin looginen jatke Platonin ratkaisulle eristää tosioleva.

Platon, voi Platon. Tavallaan niin viehättävä, tavallaan niin luolassa. (kuten me kaikki. Mutta koen kyllä olevani vähemmän luolassa kuin Platon vaikka setä itse olisi siitä toista mieltä. syönhän papujakin, mikä kunnon pythagoralaiselle olisi kauhistus ja lihansyöntiä.)

Ah, ja samian kysymykseen vastaus (sori, olen ollut laiskana kommenttien suhteen), en tykännyt. ensimmäinen näytös asetti niin suuria kysymyksiä, ettei toinen näytös kyennyt millään niihin vastaamaan ja rakenne romahti kuin naamaan osuvalla kermakaakulla. Jos ne olisivat näyttäneet pelkästään ekan näytöksen, olisin tykännyt. Toisen loppu oli liian helppo ja kitsch kunnianhimoiseen alkuun nähden.

En ole lukenut Gripen Julian taloa, mutta pitääpä tsekata.

11/5/05 10:28  

Lähetä kommentti

<< Home

<