9.5.05

Toukokuun toinen sunnuntai

Matkalla Lahteen bussissa ei ole enää kahta vierekkäistä paikkaa, joten ajaudumme Kissan kanssa erilleen. Kissa ottaa mukaansa Nasun, minä Mobutun. "Onko tässä tilaa?" kysyn koiralle ystävällisesti hymyilevältä jätkältä. Pian olen kuuntelijana elämäntarinassa, joka kestää Lahteen saakka, ja sisältää käänteitä, jotka olen käräjäoikeudessakin kuullut pienin varioinnein, katkonaisina vastauksina kysymyksiin ja vuodatuksen yrityksinä, jotka on keskeytetty sanoen: "Tämä ei kuulu asiaan. Edetään. Vastaat vain kysymykseen."

Tarina sisältää väkivaltaisia isiä ja isäpuolia, kyvyttömyyttä puolustaa pikkupoikana äitiä, jota isä viiltää puukolla poskeen, selkäsaunoja, isän itsemurhan, teininä tappeluita isäpuolen kanssa, pöllimisiä, imppausta, linnakeikkoja, vakavaa depressiota, depressiolääkkeiden vaihtamisen rotevan pomotyypin suojeluun "ettei kukaan pane perseeseen suihkussa", avioitumisen niinikään alkoholisoituneen naisen kanssa, naisen raitistumisen odotusaikana, miehen heittämisen pihalle, kun tämä ei kykene raitistumaan, mustasukkaisuusdraaman vaimon uuden miehen kanssa (uhaten varsijousella miestä kasvoihin, "kun sellanen työtön nahjuksen saatana vei mun vaimon") ja niin edelleen. Alkoholia, tabuja.

Miehellä on kertomansa mukaan lompakossa 1670 euroa, jonka alkuperästä hän tietää vain sen, että lähtiessään juomaan hänellä ei ollut niitä, eikä hänellä niinikään ole tilillä ollut koskaan noin paljon rahaa, eli ei niitä automaatista nostettukaan ole. Miehellä on myös muovikassillinen lastenvideoita, joita hän on viemässä lapsilleen. Niidenkin alkuperä on arvoitus: nämä tavarat poliisi antoi hänelle mukaan, kun hän heräsi aamulla putkasta rysähdettyään illalla jonkin apteekin ikkunasta sisään tapellessaan viimeisestä röökistä sen illan kapakkatuttavuuden kanssa.

Nyt on vain helvetinmoinen krapula ja morkkis. Ja halu nähdä lapset. Ja toisaalta, pelko siitä, ettei vaimo tai sen uusi mies, se varsijousella osoiteltu, halua ottaa vieraisille. Pelottaa niin, että olisi pakko saada tuoppi, mutta sitten toisaalta juttu ei ainakaan onnistu. "Kato vaimo tietää, että kun mä oon juonu, musta kaikki mun tekemiset on oikeutettuja. Sitten selvänä vituttaa." Nyökyttelen: kellepä sama ei olisi, joskin hieman hillitymmissä muodoissa, tuttu tunne. Olen minäkin sanonut kännissä yhtä ihmistä ääliöksi. Koetan kuitenkin valaa mieheen uskoa siitä, että selvinpäin kaikki sujuu varmasti paljon paremmin.

Tulee pissihätä. Kysyn: "Voisitko katsoa Mobutua ja mun laukkua sen aikaa, kun käyn vessassa?"

Bussinvessassa en voi olla hihittämättä ajatukselle, mitä ne kaverini, jotka eivät uskalla edes kävellä asematunnelissa, sanovat, kun kerron jättäneeni koirani ja lompakkoni nistin hoiviin pissimisen ajaksi. Ne ovat sanoneet jo niin monta kertaa, että minulle käy vielä huonosti. Ne eivät tajua, että joskus johonkin ihmiseen voi saada keskustelunyhteyden, ja vaikken kenties miestä kotiini ottaisikaan asumaan, tuskin hän koiraani liikkuvasta bussista vie. Lompakossakin on helposti kuoletettavien luottokorttien lisäksi vain opiskelijakortti ja S-ryhmän bonusseteli neljälle eurolle ja kahdellekymmenellekuudelle sentille. "Kato nyt, ton takia just mä en matkusta bussilla", ne sanovat. Ihan varmasti. Eivätkä tajua, että juuri tämän takia minusta on mukavaa liikkua junalla ja bussilla: tapaa erilaisia ihmisiä eikä pelkää turhaan, että ne semmoset ja semmoset on kauheita, pahoja, hui, eikä niille kannata sanoa edes hei.

Tunnen saaneeni lisää taustaa käräjäoikeudessa istumiselle. Kerron miehelle, tietysti, käräjäoikeudessa lautamiehenä olostani. "Ihan jees juttu", mies tuumaa. Hänestä vaikutan kyllä "aika inhimilliseltä sellaiseen hommaan". Vaikka sanonkin, että varsijousella vittumaistenkin ihmisten päiden osoittelu tuskin mihinkään fiksuun johtaa, sen verran se säikäyttää. "Pelkäätsä mua", se kysyy ainoastaan. "En", vastaan totuudenmukaisesti. "Enhän mä ole tehnyt sulle mitään, miks mun pitäis pelätä, eikö niin?" Mies nyökkää. Kysyy, sitten: "Ei kai toi sun mies nyt tykkää pahaa, kun sä juttelet mun kanssa? Ettei siitä tuu vaikeuksia tai jotain?" Nauran ja vakuuttelen, että ei. Semmoisten miesten kanssa minä en liiku. Minä pidän enemmän miehistä, joilla on kanttia tirauttaa kyyneleet julkisesti kuin miehistä, jotka uhoavat lyömisellä. Se pistää miehen selvästi ajattelemaan. "Luuletsä et se tekis vaimoon vaikutuksen, jos mä itkisin sen nähden", mies kysyy. Koetan miettiä, millaista olisi olla tällaisen miehen lapsen äiti enkä osaa oikein vastata kysymykseen yksiselitteisesti.

"Pitäiskö mun sun mielestä tulla uskoon?" hän vielä kysyy, kun sanomme näkemiin ja toivotamme krapulan kestämistä lasten näkemiseen saakka. "Ei kai sellaista voi päättää", sanoo Kissa miehelle ohimennessään, "eikä siten suositellakaan." Mies virnistää: "Niin joo ja mä varmaan veisin kuitenkin vaan niiden kolehdit." Ulkona Kissa kysyy: "Mikä toi äijä oli?" Kun kerron, Kissa on yhtä surullinen kuin minäkin.

Toki bussista laskeuduttuani tarkistan heti, että Visa-kortti on tallella, vaikka miksi se mies olisi sen vienyt, kun sillä oli niin paljon käteistä mukana ja jo morkkiskin niistä?



Möksällä metsän matto on sinivuokkojen kirjoma. Äkkiä pihassa on kolmaskin koira, whippetpoika, joka sulhastelee häpeämättä Nasua. Nasu, joka ei ole koskaan löytänyt sisäistä narttuaan muuta kuin sen ensimmäisen ja ainoan juoksunsa aikana - jolloin se koetti vampata ainoastaan yhden tanskandoggin täysin käsittämättömän pornahtavin elein ja keikistelyin - ei oikein ymmärrä, mitä whippet tahtoo, ja alkaa vain leikkimurista ja läimiä tätä etutassuillaan, pyrähdellä kuusikkoon innokas sulhanen perässään ja selvästi häkeltyneenä saamastaan huomiosta. Whippetiä ärsyttää Nasun nopeus ja ketteryys; kuten vinttikoirilla on tavallista, se on tottunut olemaan se nopein koira, jota muut eivät saa kiinni, ja se pimahtaa ihan täysin Nasun pudottaessa sen ketteryydessä kuus-nolla. (Samalla tavalla Nasu suuttuu, jos toinen koira on sitä nopsampi leikeissä. Tähän mennessä ainoastaan yksi greyhound on hakannut sen vauhdin ja ketteryyden yhdistelmän.)

Whippetillä ei tunnu olevan kiire minnekään (paitsi Nasun selkään, tietysti). Lähden koirien kanssa isommalle tielle, josko vintturin omistaja olisi siellä, mutta ei. Koira hyörii Nasun perässä yli tunnin. Viimein saamme puhelimella kiinni ihmisen, joka tietää, mistä koira on lähtöisin. Kävelemme koiran kotiinsa. Se ei haluaisi mennä sisään, vaikka mamma huutaakin sille: "Sulho! Suuulhoo!" Siinäpä todella osuva nimi tuolle seksihullulle.

Matka Sulholaan ja sieltä takaisin sujuu taivastelun merkeissä: maan omistava maalainen on pistänyt avohakkuut pystyyn. Mökkitietäkään ei löydetty, kun maisema oli niin toisenlainen, tukkikoneiden möyrimä kuumaisema. Runneltuja sinivuokkoja ja näsiöitä lerpattaa surkeasti mutaisten kaivantojen luona. "Tätä on kaupunkilaisen vaikeaa tajuta", sanoo Kissan sisko. Olen samaa mieltä. Näkevätkö ne vain rahan, kuten Thoreau arvelee? Kuinka moni oikeasti elää enää pelkästä metsiensä hakkauttamisesta? Eikö sen voisi tehdä jotenkin sivistyneemmin? No, ne sentään nyt sitten itse asuvat avohakkuuaukean keskellä. Eikö niillä ole silmiä lainkaan? Korvia metsälintujen laululle? Paljaita jalkapohjia sukupolvia vanhoille poluille? Polkujen katoaminen surettaa minua melkein yhtä paljon kuin kasvien kohtalo. Eläimille on sentään ympärillä metsää, minne ne voivat siirtyä, mutta polut katoavat koneiden möyrimään maahan kenties ikiajoiksi - ainakin ne polut, joiden funktio on aikapäivää sitten käynyt epäselväksi. Juuri nuo, joilla on historia, joka odottaa, että joku vain selvittäisi, mikä se on.

Ylämäessä Kissan sisko puuskuttaa naama kalpeana. "Vauva vie hemoglobiinit", hän toteaa. Koirat humpsuttavat tien laitaa. Avohakkuuaukealle ne eivät halua mennä: liikaa kuraa ja risuja. Itse haen sieltä puoliksi irti repeytyneitä sinivuokkoja muutaman tuppaan äidin maahan. Normaalisti en ota kasveja juurineen luonnosta, mutta nämä kyllä kuolisivat tuohon, tuolla tavoin revittyinä. Typistän huolellisesti vanhat lehdet ja annan runnellulle juuripaakulle vettä. Kukat ja uudet lehtinuput jätän paikoilleen äitiä ilahduttamaan.

Viikissä vuokot näyttävät jo vähän piristyneen päästyään palloesikoiden viereen. Eiväthän ne rassut olleet tottuneet siihen, että siellä, missä oli ennen lempeä, pilkukas varjo, olikin säälimätön paahde, ja juuret, jotka kehystivät niiden pieniä juuria, väännettiin jonkinlaisella koneella irti maasta. Nyt niillä on taas vilpoinen, varjoisa paikka, vaikkakin ihan toisenlaisessa ympäristössä, uudessa lähiössä. Ja maalla parin vuoden päästä valtava aukea kasvaa maitohorsmaa ja sitten valtakasviksi vakiintuu vadelma. Ne ihanat, makeat metsävadelmat... eivät ne maalaiset kyllä niitä kerää edellisiltäkään hakkuuaukeilta. Ne häärivät pihassaan grillikodan ääressä. Marjat niillä takaa mansikkamaa. Mutta ehkä Sulho karkaa taas vauhdittamaan Nasu Juoksukonetta.

Kirkastaako hymy kasvot vai kirkastavatko tutut kasvot hymyilyn? Ulkona on taas lämmin, ikään kuin kevät etenisi.

3 Comments:

Anonymous Teppo said...

Hakatut metsät ja loputon hakatuksi tulemisen pelko. Hienosti vangittuja ajatuksia tientyntyyppisestä, sisäänpäin käpertyneestä kaupunkilaisuudesta.

Tunnistin bussinvessa-ajatuksesi omilta reissuiltani: sisäistä naurua sille, miten sukulaistädit ja opiskelijabileiden puolitutut saisivat sydänkohtauksen minun nahoissani. Oma olo on rauhaisa ja turvallinen kenen kanssa vain, kun keskustelu toimii - ja yleensä se toimii kyllä, kun antaa vain mahdollisuuden. Surulliseksi näistä kohtaamisista joskus tulee, usein myös onnelliseksi. Toisinaan on vain loputtoman hämmästynyt, kun kohtaa ajatuksen ja tarinan jota ei uskonut voivan olla olemassa.

Ehkäpä minunkin pitäisi pyrkiä lautamieheksi.

10/5/05 11:41  
Blogger Marimba said...

Jos alkaa pelkäämään ihmisiä, tuomitsee itsensä elämään pelottavassa maailmassa.

Sympatiapisteitä kaikille friikinnäköisille jutteleville. Niillä lopuilla bussissa istujilla friikkiys on sisäpuolella.

11/5/05 12:58  
Blogger Veloena said...

Joo ja lautamieheyttä suosittelen kaikille kyllä.

Tosiaan, minun friikeimmät tuttavani ovat ne kaikkein eniten vaatemainoksista leikatun näköiset: niillä on fobioita ties mistä. Kun taas me räävittömät hipit - -

11/5/05 20:34  

Lähetä kommentti

<< Home

<