16.5.05

Tarvitset vain rakkautta, tattadadadaa...

Kuuntelen Beatlesia ja ulkona on matalapaine. Koska kotona ei ole miesjoukkiota, täällä ei pohdita sitä, mikä Beatlesien albumi tai kappale on se kaikista paras. Tarvitsee tuskin sanoa, että inhoan tuota väittelyä, joka on kuultu siinä sata kertaa ja joka jankkaa aina samat urat läpi. Ja johon totean joka ikinen kerta samat asiat: esteettiset asiat eivät ole niin yksinkertaisia, että erilaiset oliot (tässä tapauksessa Beatlesien eri kappaleet ja albumit) voitaisiin asettaa yksiselitteiseen esteettiseen paremmuusjärjestykseen JA että epäilen vähän, ovatko arvioijat nyt edes selvillä siitä, arvostelevatko he kyseisten objektien esteettistä vai taidehistoriallista merkittävyyttä.

(Sivuhuomio: Sama juttu puree tietysti koko pönttöön ATM/ATN -keskusteluun; ei siinä tunnuta puhuvan ihmisten viehätyksestä vaan heidän panohistoriastaan vaikka keskustelua tunnutaankin käyvän olettaen, että kyse on jostain objektiivisesta vetovoimasta, joka pätee ikuisesti ja muuttumattomasti. Ja kuitenkin historia, tiedättehän, on sitä, mikä meni jo ja mikä voidaan tulkita toisinkin ja joka ei tyypillisesti jatku samanlaisena iankaikkisuuteen saakka.)


Eikö olekin kamalaa, että Beatlesin levyn soittaminen nostaa esiin aina ensiksi nämä traumaattiset eksperttien levyraadit? Aika pian tulen kuitenkin hyvälle tuulelle ja laitan toisenkin levyn soimaan. Etenkin "Nowhere Man" on kovin mukava ja siinä on pakko rallattaa mukana.

Pesukoneen linko metelöi taustalla. Unettaa niin kovasti, että oikeastaan pitäisi kai vetää pyjama takaisin päälle ja möyriä vällyihin ulkoilusta kosteiden keräkoirien väliin.



Kun iguaaneja kuolee Fernandina-saarella, puistonjohtaja sanoo, etteivät he ole huolissaan, kyseessähän on kuitenkin luonnonprosessi. Odotan saman asenteen leviävän viestintään, jossa kuitataan ihmisuhreja luonnonkatastrofeissa. Kyseessähän ovat kuitenkin silloinkin luonnonprosessit. Tsunamin jälkeen jotkut kirjoittivat, että tapahtunutta oli entistä vaikeampi hyväksyä, kun syynä oli luonnonmullistus, eikä kenenkään julmuutta voitu oikein syyttää. (Paitsi että syytettiin, vaikka kenen.) Olisiko ollut mukavampi osoittaa sormella jotain diktaattoria ja sanoa paheksuvasti, että tuo tyyppi, tuon aivoitukset tässä ovat takana? Miten lohdullista, noin ihmiskuvan kannalta. Pahoja olemme, turha muuta yrittääkään... tosi rasittavaa.

(En tietenkään tarkoita, että mielestäni varoitusjärjestelmät olisivat olleet kunnossa tai että olisi ollut hyvä juttu ettei niitä käytetty. Mutta se, ettei turhia varoituksia haluttu antaa turistien säikähtämisen pelossa, kertoo kyllä omaa tarinaansa ihmisten vaurauden erojen ei niin kivoista seurauksista ja siitä, kuinka muruilla eläessä joskus tärkeäkin informaatio jää sumppuun, kun ei voi ikinä tietää, menettääkö sen kertoessaan seuraavan päivän ruoat.)

Sataa, mutta sateessa ei ole mitään lohdutonta. Herään siihen, että ratsastusonnettomuudessa murtunut lonkkani kipunoi kuin kissa, jolla mummo pyyhkii pöydän. Yön aikana mullasta on noussut muutaman kurpitsantaimen kaartuva niska. Niskat ovat vielä aivan keltaiset, auringon päättäväistä hohkaa kaipaavat.

Olen hyvällä tuulella. Haluaisin pestä ikkunat, mutta ehkä haen vain kellarikomerosta kesävaatelaatikon, nostelen kesävaatteet sängylle, sitten kaapista talvivaatteet laatikkoon, kesävaatteet kaappiin, ja raahaan talvivaatteet kellariin. Onhan sentään sadesää. Meillä on pieni vaatekaappi, jossa ei ole mitään mieltä pitää kesän yli koko valtaisaa villahousuarsenaalia.

Saderintama liukuu Helsingin yli niin hitaasti, ettei sen liikkeitä voi aistein havaita. Koetan sopeuttaa yhteen ideat maapallon pyörimisestä ja säärintamien hitaista edesottamuksista, mutten onnistu kovin hyvin. Samalla tavoin ideat painovoimasta ja varpaillaan tanssimisesta kevyeniloisesti ovat toisiinsa vain vaikeasti totutettavissa. Jalkapohjani todistaa siitä juilien, lonkkaa säestäen nyt, kun sataa. Rakastan sadetta ja Barbara Sandrisserin esseetä "Sade", joka löytyy Yrjö Sepänmaan toimittamasta kirjasta Alligaattorin hymy.

(Ympäristötaiteilija Sandrisseriin liittyy jälleen yksi omituisista anekdooteistani. Mennessämme vuonna 2000 New Yorkiin Kissan kanssa lähetin yhdelle gradusedistäni, ympäristöesteetikko Berleantille, jonka kanssa olin ennenkin tehnyt yhteistyötä Dodon puitteissa, sähköpostia, jossa kysyin, olisiko hänellä suositella joitain Nykin nähtävyyksiä liittyen steppiin, afrikkalaiseen tanssiin, historialliseen puutarhataiteeseen tai rakukeramiikkaan. Berleant vastasi, että hän ei niin tiedä, kun on asunut jo Mainessa vuosia, mutta hänen ystävänsä Barbara S. voisi kyllä keksiä jotain kivaa; tässä hänen numeronsa, ja älä huoli, Barbara S. sanoi eilen puhelimessa, että keksii varmasti jotain kivaa teille. Nykissä koetin sitten soittaa Nykissä kolikkopuhelimesta numeroon hermostuksesta täristen. Kuvitelkaa itsenne soittamassa huonolla englannilla ihmiselle, joka on kirjoittanut parhaan lukemanne esseen! Ja vielä, että olette ihminen, joka inhoaa puhelinkeskustelua äidinkielellännekin! Ja joka kerta soitto ohjautuu vastaajaan. "Hello this is Barbara. Please leave your number and I'll call you back in a couple of hours!" Kiltin kuuloinen ääni, mutta eihän meidän halvassa hostellissamme ole todellakaan mitään puhelimia! Jätin kaksi viestiä, että olen se Berlantin ystävä, joka on Nykissä, ja jolle olit luvannut kertoa jotain vinkkejä esteettisistä paikoista, ja että koetan soittaa huomenna uudelleen kello sitä ja sitä, kun minulla ei ole puhelinta Nykissä, mutta ei se ikinä tärpännyt. Ja typerää kyllä, olin siitä kovin helpottunut. Ja olihan muutenkin nähtävää liikaa kahdelle viikolle. Vaikka kuinka ihminen, joka kirjoittaa sateesta niin viisaasti kuin Barbara S. voisi olla ilkeä tai pelottava? Taisin pelätä vain omaa tyhmyyttäni ja kompastelevaa englantiani.)

Katkos: käyn keittiössä, teen tahinavoileivän.

En tiedä, koetteko te toisinaan voimattomuutta oman seksuaalisuutenne kevätvyöryn edessä, mutta minä koen. Talvisin, kun valoa on vähemmän, saattaa mennä kymmenenkin tuntia ilman yhdenkään seksuaalisen ajatuksen mieleen hiipimistä. Mutta keväällä, valon lisääntyessä mihinkään muuhun on vaikeaa keskittyä. Joskus hämmennys oman kehon kuohunnan edessä näyttäytyy aidosti typerinä letkauksina ja hihittelynä, joskus siinä, että äkkiä jollekin miehelle, jolle on ollut talvella helppo puhua kuin kelle hyvänsä, on vaikeaa osata sanoa mitään, sillä hänen läsnäolonsa on niin kuohuttavaa. Sitten vain seisoo ja pälyilee levottomasti ja koettaa keksiä edes jotain järkevää sanottavaa kaiken kuulostaessa suunnattoman typerältä. Olkoonkin, ettei suunnittele mitään miehen suhteen, vaan on vain aikeissa olla tälle mukava, poikamainen kaveri kuten aina ennenkin. Kuten niille kaikille muillekin, joiden kanssa on joka kevät yhtä hankalaa asioida. Kämmenet ja jalkapohjat kastuvat stressihiestä yrittäessä olla jotenkin normaali, puhuva pää, kuten Kirsti eilen kommentissaan teemoitteli. Lokakuussa tälle voi jo turvallisesti nauraa, mutta toistaiseksi ei.

Luultavasti muutkin kokevat asian tällä tavalla. Olen lukenut pari tutkimusta, jotka viittaisivat tähän. Sosiaalipsykologi Pennebaker arvelee, että yksi suurimpia ahdistuksen aiheuttajia on se, etteivät ihmiset voi puhua seksuaalisuudestaan vaan joutuvat piilottelemaan sitä kuin jotain kamalaa salaisuutta. Tällä salailulla ja siitä seuraavalla häpeäleimalla esitetään olevan myös pornografiaa edistävä vaikutus. (Sivumennen sanoen, olen ihminen, joka ei ymmärrä pornografiaa laisinkaan. Ällistyttävää, että joku pystyy saamaan siitä jotain kicksejä.)

Sadesäällä, sisällä kodin kohdussa, on mukavaa keitellä yrttihaudetta, tällä kertaa sitruunakissanmintusta (kirjainyhdistelmä skm tarkoittaa sitruunakissanminttua, ettäs tiedätte). Lukea Baumania eteenpäin, käydä katsomassa vapaita työpaikkoja, järjestellä siemenpusseja. Toistaiseksi olen saanut maahan vasta purppuranpunaiset "Samurai"-porkkanat, silopersiljan, "Riesenbutter"-jättiretiisit ja "Giant Exhibition Longpod" -härkäpavut. (Rakastan kaikkea jättikokoista, paitsi ihmisten egojen suhteen. Viiden kilon tahinapönttö esimerkiksi on aika ihana asia.) Ruukuissa muhivat matalat auringonkukat, jättikyssäkaalit, maustesamettikukat, kurpitsat ja krassit. Vielä niin paljon tehtävää! Avomaankurkut pitäisi pistää esikasvatukseen, ja sortteerata loput suorakylvettävät jollekin järkevälle aikajanalle.

Nyt menen, sillä rakkauden lisäksi koirat tarvitsevat ruoan ja päivälenkkinsä. Beatleskin lopetti jo.

13 Comments:

Anonymous Eekku said...

Pidän tapanani kommentoida blogeissa mitä tahansa epäolennaista ja kysyä mitä tahansa, johon oletan kirjoittajan kykenevän vastaamaan. Siis haluaisin olla ihminen, joka syö tahinia, mutta en pidä siitä sellaisenaan. Vaatiiko se vain opettelua vai olenko tuomittu syömään sitä vain hummuksessa?

Muutenkin olen vaikuttunut tavastasi kirjoittaa ja olenkin ryhtynyt lukemaan sinua jatkuvasti...

16/5/05 13:22  
Blogger marinadi said...

Tuohon seksuaalisuuden kevätvyöryyn liittyen: tässä taannoin, olisiko ollut viime viikolla, uutisoitiin taas näitä fiksuja kyselyjä, joiden mukaan suomalaismiehet ajattelevat seksiä useammin kuin vaikkapa britit. Tästä virisi keskustelu ystäväni kanssa: mikä on seksin ajattelua ja voiko sitä määritellä tarkasti, miten usein seksiä ajattelee?

Minulle se olisi niitä tuntemuksia tuollaisissa kuvaamissasi tilanteissa, kun yhtäkkiä jotenkin jonkun miehen läsnäolo aiheuttaa jotain läikähdyksiä. En minä kuitenkaan varsinaista naimista juuri ajattele, enemmän sellaista pehmyttä fiilistelyä. Ja juuri tuo tunne, että on vähän häkeltynyt, jopa hihittää, joutuu nielaisemaan hermostuksissaan.

Mutta joo, kevät aiheuttaa minulle noita tuntemuksia, jotka muutama kuukausi sitten olivat vielä syvässä talviunessa.

16/5/05 13:35  
Blogger Veloena said...

Joo, Marinadi ymmärsi oikein - en minäkään naimista mieti, mutta olo on vain toisen läsnäolosta jotenkin kummallisen epävakaa. Läikähdys on erinomainen sana sen kuvaamiseen!

Eekku, en oikein tiedä, voiko tahinaan totutella, kaipa voi. Itse olen rakastanut tahinaa ensi hetkestä lähtien. Ja voihan siitä tehdä vaikka mitä muutakin kuin hummusta: sitä voi iskeä herne- tai linssikeittoon maun pehmentimeksi, käyttää kerman asemesta veteen lantrattuna, salaatinkastikkeessa jne.

Tahinaahan on vaikka kuinka montaa erilaista, kannattaa kokeilla eri valmistajien merkkejä. Sunitan tumma löysä tahina kuorimattomista seesaminsiemenistä on oma lemmikkini, sitä saa myös luomuna. Kung Markattan luomutahina sitä vastoin on minusta helvetin pahaa, sen perusteella ei ainakaan kandu tehdä mitään päätelmiä siitä, pitääkö tuosta mönjästä. Cypressan ja etnokauppojen oliko se al-Ahwadin (?) muovipurkkitahinan samoin kuin Sunitan vaalean tahinan maku on klassinen arabitahinan maku, kepeä, ja koostumus suloisen lötkeä. Vaalea ja tumma tahina ovat hyvin erilaisen makuiset. Samoin se, onko siemenet paahdettu ennen tahnauttamista, vaikuttaa makuun, kuten luonnollisest myös suolalisäys. Ei auta muu kuin kokeilla kaikki läpi!

Miksi muuten haluaisit olla ihminen, joka syö tahinaa/tahinia?

16/5/05 13:44  
Blogger Jani said...

Tunnustaudun yhdeksi niistä, jotka eivät voi puhua seksuaalisuudestaan (tätä metatasoa syvemmältä). Ei se kuitenkaan ole minulle mikään synkkä salaisuus vaan siitä puhuminen on vain yhtä kiusallista ja vastenmielistä kuin olisi vaikkapa omasta ulostamisesta puhuminen (josta siitäkään, kuten huomataan, en voi puhua tuon suorempaan).

Toisin sanoen niistä puhutaan korkeintaan lääkärin kanssa (silloinkin punastellen ja kovasti hikoilevia käsiä väännellen) tai sitten jonkun sellaisen ihmisen kanssa, johon luottaa enemmän kuin vaikkapa minä tällä hetkellä luotan kehenkään. Vitsinvääntäminen onnistuu tietysti kyllä, mutta silloin sitä ei yritäkään olla rehellinen.

Se, että kärsin ahdistuneisuudesta, tukee tietysti anekdoottisesti tuota mainitsemaasi Pennebakerin arvelua näiden kahden välisestä yhteydestä.

Puhutko sinä näistä toisten mieshenkilöiden aiheuttamista reaktioista Kissasi kanssa ja puhuuko hän samalla tavalla omistaan? (Yksityisyyteen tunkeutuva kysymys silkasta uteliaisuudesta, jätä surutta vastaamattaa jos haluat.)

t: sitruunakissanminttupoika

16/5/05 14:26  
Anonymous Eekku said...

Kung Markattan luomutahinaahan minulla juuri onkin. Ilahtuneena siis totean, että suhteeni tahinaan ylipäätään ei ole tuomittu.

En osaa oikein tarkemmin selittää miksi haluaisin olla se tyyppi. Mutta mielessäni siihen liittyy monia kauniita piirteitä, jotka myös tahtoisin itseeni liittää. Ihan fiilispohjalta. Samalla tavalla kuin haluaisin olla se tyyppi, jolla on kissoja, parvekkeella köynnöskukkia ja joka on taitava käymään kirpputoreilla. (Ja ei, nämä asiat eivät kovinkaan kiinteästi liity toisiinsa, eivätkä ne myöskään kaikki ole asioita, joita edes voisin saavuttaa.)

16/5/05 15:15  
Blogger Matti said...

Voisin ostaa viiden kilon tahinan, myydäänkö Helsingissä muka sellaisia?

16/5/05 15:39  
Blogger Veloena said...

Matti: Joo, myydään, etnisissä kaupoissa... odotas, kun koetan muistaa, mistä niistä omani löysin. AInakin Kaisaniemen etnisessä oli, mutta se lopetti. Nykyään olen siirtynyt täysin Sunitan tummaan, jota on vain perinteisen kokoisissa lasipurkeissa. Täytyypä kysyä Tukaanilta, joka on etenkin näitä megapönttöjä harrastanut. Tietty varmasti Tampereeltakin sellaisen saisi, jos kysyisi etnisestä kaupasta, voisivatko ne tilata niitä.

Jani: Kyllä Kissa tietää, millainen olen, varmasti vähän liiankin hyvin. Toisaalta hän on ensimmäinen mies, joka osaa luottaa siihen, etten juokse jokaisen läikähdyksen perässä ja kiitokseksi siitä olen aika hyvin oppinut hillitsemään itseäni verrattuna meininkiin aikana ennen Kissaa. No joo, toisaalta silloin oli viel niin nuorikin! Kyllä Kissa kuvaa naisia aika usein vetävän näköisiksi. Tosin ei hänen tarvitse edes sanoa niin, kyllä elekielikin jostain ihmisestä puhuttaessa puhuu omaa kieltään. Kun elää pitkään toisen kanssa, noita pieniä eleitä oppii lukemaan aika hyvin. Onneksi olemme kumpikin ihmisiä, jotka eivät osta mitään antropologian tai ihan biologian kanssa pahasti ristiriidassa olevia ihanteita... joskus kyllä mietin, miten onnekas olen, kun minulla on mies, joka ei uhkaile eikä anna turpiin eikä syyllistä tuntemuksista, joille en mitään voi.

16/5/05 16:21  
Anonymous Anonyymi said...

Miehen ja naisen seksuaalisuuksista kerroin juuri eräälle naiselle seuraavasti: kuvittele, että klitoriksesi olisi noin sata kertaa suurempi ja hieroisit sitä liukkaaseen lämpimään ja puristavaan pintaan, joka koskettaa yhtäaikaa jokaista pelisi herkkää neliömilliä.

Woo-hoo! Nastaa olla mies, jos pääsee vielä toteuttamaan vaistojaan. Aika turhauttavaa jos ja kun ei.

16/5/05 16:50  
Blogger LL said...

'All you need is love' oli vaki-päätösbiisini 1,5kk:n kiinnityksessä ravintolapianisti&-laulajana. Se on hyvä myös encore-biisinä. Voi toivottaa sen myötä yleisölle sitä, mikä on kaikkein tärkeintä.

16/5/05 17:56  
Blogger Shirley said...

Kevät on ihan kauhean hillitsemättömän hallitsematonta. Olen ollut ajattelematta seksiä pisimmillään ehkä kolme minuuttia.

Voikohan koskaan löytää ketään sellaista miestä, joka ei ahdistuisi siitä, että noita ajatuksia on, tai jonka seurassa ei kokisi mitään tarvetta lähteä tosiaan seuraamaan niitä keväisiä läikähdyksiä?

17/5/05 17:29  
Blogger Veloena said...

Toistaiseksi vastaisin Shirleylle, että voi. Mutta se on pitkälti kyllä ihan lykystä kiinni.

17/5/05 20:32  
Anonymous Anonyymi said...

Ihana kuva!!!

Ihailija Ruu M.

18/5/05 04:47  
Blogger Veloena said...

No mukulaleinikit ovat hienoja kasveja...

18/5/05 14:44  

Lähetä kommentti

<< Home

<