Onks valot päällä?
Tuon kysymyksen joutuu kohtaamaan jokainen lauantai-aamu talven hämärän hellitettyä, ja ikivaloisia kesiä lukuunottamatta. Kesäisin kirjasto on näet lauantaisin kiinni eli minulla ei ole lauantaitöitä. (Eikä muitakaan töitä, sen puoleen. Paitsi kitkemistä, töistä jalointa.)
Kirjastossa katossa lymyää suuri valoikkuna eli jos ulkona on valoisaa, sisällä on valoisaa. Silti loisteputket hyllyjen yllä pitää sytyttää. Usein olemme unohtaneet. Esimies on tullut päivän aikana käymään ja sanonut: "No mutta, eiväthän valot ole päällä! Pimeässäkö te töitä teette?"
Kirjaston työpistekoneita, joita on hätäisesti laskettuna siinä nelisenkymmentä, ei saa sammuttaa ikinä, ei edes kotiinlähtiessä. Ne siirtyvät valmiustilaan. Kaikki valoja ei myöskään sammuteta kotiin lähtiessä, osa palaa yön yli. Myöskään kopiokoneita ei sammuteta. Jostain syystä itselainauspäätteet sammutetaan. Älkää kysykö minulta miksi, olen täällä vain töissä.
Kaikessa, mikä odottaa valmiustilassa, on ahne sähköä jauhava suu. Muistan lukeneeni kerran, että Saksan kokoisessa maassa pelkät toimistotietokoneiden valmiustilassa yön yli junnaamiset käyttävät useammankin ydinreaktorin koko tuoton. Suomi on tietysti pieni maa, mutta silti. On se kova pala ihmiselle, joka vieraisillakin sammuttelee valoja huoneista, joissa ei olla.
Jotkut asiakkaat inhoavat tulostusasetuksia, jotka on automaattisesti säädetty kaksipuoliseen tulostukseen paperin säästämiseksi. "Se on niin hankalaa, kun se paperi pitää kääntää." Armias luoja, johon en tosin usko, tämä on vain performanssimainen huudahdus, ota näiltä ihmisiltä pois kädet, joita he eivät halua käyttää. Kuollut liha löyhkää kirjaston himmeänsurisevilla käytävillä.
Takahuoneessa kaapissa on kahvinjuojien basic-tarjouskahveja ja teenjuojien teitä ja yrttiryysteitä. Suunnilleen puolet teetarjonnasta on luomua tai reilua kauppaa tai molempia. Lehtipöydällä on Helsingin Sanomat, Taloussanomat, Kauneus ja terveys (jonka nimi pitäisi oikeastaan olla "ulkonäkö- ja psyykentasapainohysteria"), Elokuva-arkiston ohjelmistoja ja Väliverhoja. Niin ja tietty Yliopistoja. Omaa taloa, you know. Ja jonkun tuomia vanhoja MeNaisia (oikea nimi NeNaiset, aivan hirveä lehti niin ikään). Tunnen oloni epäkotoisaksi, kun siellä ei ole Kumppania eikä Pähkylää. Tajuan, että voisin raahata tänne propagandalehtiäni, mutten taida jaksaa. Vaikka vanhat Animaliat ja Drontit.
Selailen syödessäni Nyt-liitettä ja tajuan, etten tunne yhtään lesboa. Tai siis, en tiedä tuntevani. Ehkä ainainen seksipuheeni on säikäyttänyt heidät lähettyviltäni? Ehkä he pitävät minua niin umpiheterona, etten voisi tajuta. Olen minäkin ihastunut pariin naiseen, sillä tavalla ohimenevästi, mutten osannut luoda heistä itselleni perversioita enkä fetissejä. Olen enemmän toiminnan täti kuin fantasioija. Jaksan fantasioida vain siitä, että ihmiset eivät suuttuisi minulle enkä minä heille. En osaa kuvitella, millaista olisi olla lesbo, olla kiihottumatta miehistä. Suuni lakkaa jauhamasta herneitä miettiessäni moista. Ei, en osaa kuvitella, en. Mutta ei siinä silti tietenkään mitään likaista tai kamalaa ole, kaikki rakkaus on kaunista. Tavallaan pedofiilienkin rakkaus on kaunista, vaikka sitä ajatellessa onkin pakko asettua myös lapsen asemaan ja sen takia todeta, että ei, ei tuollainen käy päinsä, se lapsi ei selviä tuosta koskaan, ei se lapsi eikä hänen lähipiirinsä. Yhden hyväksikäytetyn tunsinkin joskus ennen. En ymmärrä vanhempiani, joista kaikki seksuaaliset poikkeumat ovat kauheita ja samalla vähän hihityttäviä. En usko, että siinä on niin paljon eroa, enkä usko, että voimme valita, kehen rakastumme. Tuntevat robotit, rakkauden tuntevat robotit.
Tulee kurja olo, kun ajattelen, että ehkä kuulostan joltain ahdasmieliseltä paskapäältä säkättäessäni siitä, mitä kukkia tänä kesänä ajattelin partsille laittaa. Puren huulta, itkettää. Kokoan itseni, marssin takaisin työpaikalleni, koneen ääreen. Asiakkaat taitavat kaikki olla piknikillä näin kauniina lauantaina. Minäkin menen piknikille Ruttopuistoon, kun päivä päättyy.
Mistä nämä sanat tulevat, "kun päivä päättyy". Kun päivä alkaa, oikeastaan, kun otan reppuni ja sanon itselleni: "Nouse. Kävele." Ja onnun polkupyörälleni, ruokahuonekäytävässä, ettei sitä pöllittäisi, ja peruutan sen ulos magneettilätkää lukoille vilkutellen, ja astun ulos, missä on kirkasta.
Kun päivä päättyy, hämärtyy. Toisinaan mietin sitäkin, ajanko minäkin joskus valot pois päältä, automaattisesti. Mistä tulee se tunne, että jotakuta pitäisi halata, että voisin halaamalla pelastaa kaikki ihmiset? Ryhdynkö uudeksi Äiti Ammaksi, helvetti, mitä minä oikein kuvittelen? Kuria, tyttö, kuria. Ajattelen kissoja. Ajattelen sitä, kuinka Desmond Morris kirjoittaa, että kerälle kiertyneen kissan raitakuviolla on funktio: kotkan silmiin keräkissa näyttää suurelta, lihavanvaaralliselta käärmeeltä. Siihen on paras olla sotkeentumatta! Ja niin kissa voi torkkua ulkona pelkäämättä mitään tai ketään.
Autoja lukuunottamatta, tietysti. Aamulla matkalla töihin meinaan taas ajaa yhteen auton kanssa vaikka ajan aika verkkaisesti ja näytän selkeästi kääntymismerkit kädellä viitaten. Ne eivät katso. Autoilla ei ole silmiä, vaikka niiden valot olisivatkin päällä. Minne ne ihmiset ovat ajamassa, lauantaiaamuna? Eivät kai kauppakeskuksiin? Jatkan matkaani uneksuen.
Kirjastossa katossa lymyää suuri valoikkuna eli jos ulkona on valoisaa, sisällä on valoisaa. Silti loisteputket hyllyjen yllä pitää sytyttää. Usein olemme unohtaneet. Esimies on tullut päivän aikana käymään ja sanonut: "No mutta, eiväthän valot ole päällä! Pimeässäkö te töitä teette?"
Kirjaston työpistekoneita, joita on hätäisesti laskettuna siinä nelisenkymmentä, ei saa sammuttaa ikinä, ei edes kotiinlähtiessä. Ne siirtyvät valmiustilaan. Kaikki valoja ei myöskään sammuteta kotiin lähtiessä, osa palaa yön yli. Myöskään kopiokoneita ei sammuteta. Jostain syystä itselainauspäätteet sammutetaan. Älkää kysykö minulta miksi, olen täällä vain töissä.
Kaikessa, mikä odottaa valmiustilassa, on ahne sähköä jauhava suu. Muistan lukeneeni kerran, että Saksan kokoisessa maassa pelkät toimistotietokoneiden valmiustilassa yön yli junnaamiset käyttävät useammankin ydinreaktorin koko tuoton. Suomi on tietysti pieni maa, mutta silti. On se kova pala ihmiselle, joka vieraisillakin sammuttelee valoja huoneista, joissa ei olla.
Jotkut asiakkaat inhoavat tulostusasetuksia, jotka on automaattisesti säädetty kaksipuoliseen tulostukseen paperin säästämiseksi. "Se on niin hankalaa, kun se paperi pitää kääntää." Armias luoja, johon en tosin usko, tämä on vain performanssimainen huudahdus, ota näiltä ihmisiltä pois kädet, joita he eivät halua käyttää. Kuollut liha löyhkää kirjaston himmeänsurisevilla käytävillä.
Takahuoneessa kaapissa on kahvinjuojien basic-tarjouskahveja ja teenjuojien teitä ja yrttiryysteitä. Suunnilleen puolet teetarjonnasta on luomua tai reilua kauppaa tai molempia. Lehtipöydällä on Helsingin Sanomat, Taloussanomat, Kauneus ja terveys (jonka nimi pitäisi oikeastaan olla "ulkonäkö- ja psyykentasapainohysteria"), Elokuva-arkiston ohjelmistoja ja Väliverhoja. Niin ja tietty Yliopistoja. Omaa taloa, you know. Ja jonkun tuomia vanhoja MeNaisia (oikea nimi NeNaiset, aivan hirveä lehti niin ikään). Tunnen oloni epäkotoisaksi, kun siellä ei ole Kumppania eikä Pähkylää. Tajuan, että voisin raahata tänne propagandalehtiäni, mutten taida jaksaa. Vaikka vanhat Animaliat ja Drontit.
Selailen syödessäni Nyt-liitettä ja tajuan, etten tunne yhtään lesboa. Tai siis, en tiedä tuntevani. Ehkä ainainen seksipuheeni on säikäyttänyt heidät lähettyviltäni? Ehkä he pitävät minua niin umpiheterona, etten voisi tajuta. Olen minäkin ihastunut pariin naiseen, sillä tavalla ohimenevästi, mutten osannut luoda heistä itselleni perversioita enkä fetissejä. Olen enemmän toiminnan täti kuin fantasioija. Jaksan fantasioida vain siitä, että ihmiset eivät suuttuisi minulle enkä minä heille. En osaa kuvitella, millaista olisi olla lesbo, olla kiihottumatta miehistä. Suuni lakkaa jauhamasta herneitä miettiessäni moista. Ei, en osaa kuvitella, en. Mutta ei siinä silti tietenkään mitään likaista tai kamalaa ole, kaikki rakkaus on kaunista. Tavallaan pedofiilienkin rakkaus on kaunista, vaikka sitä ajatellessa onkin pakko asettua myös lapsen asemaan ja sen takia todeta, että ei, ei tuollainen käy päinsä, se lapsi ei selviä tuosta koskaan, ei se lapsi eikä hänen lähipiirinsä. Yhden hyväksikäytetyn tunsinkin joskus ennen. En ymmärrä vanhempiani, joista kaikki seksuaaliset poikkeumat ovat kauheita ja samalla vähän hihityttäviä. En usko, että siinä on niin paljon eroa, enkä usko, että voimme valita, kehen rakastumme. Tuntevat robotit, rakkauden tuntevat robotit.
Tulee kurja olo, kun ajattelen, että ehkä kuulostan joltain ahdasmieliseltä paskapäältä säkättäessäni siitä, mitä kukkia tänä kesänä ajattelin partsille laittaa. Puren huulta, itkettää. Kokoan itseni, marssin takaisin työpaikalleni, koneen ääreen. Asiakkaat taitavat kaikki olla piknikillä näin kauniina lauantaina. Minäkin menen piknikille Ruttopuistoon, kun päivä päättyy.
Mistä nämä sanat tulevat, "kun päivä päättyy". Kun päivä alkaa, oikeastaan, kun otan reppuni ja sanon itselleni: "Nouse. Kävele." Ja onnun polkupyörälleni, ruokahuonekäytävässä, ettei sitä pöllittäisi, ja peruutan sen ulos magneettilätkää lukoille vilkutellen, ja astun ulos, missä on kirkasta.
Kun päivä päättyy, hämärtyy. Toisinaan mietin sitäkin, ajanko minäkin joskus valot pois päältä, automaattisesti. Mistä tulee se tunne, että jotakuta pitäisi halata, että voisin halaamalla pelastaa kaikki ihmiset? Ryhdynkö uudeksi Äiti Ammaksi, helvetti, mitä minä oikein kuvittelen? Kuria, tyttö, kuria. Ajattelen kissoja. Ajattelen sitä, kuinka Desmond Morris kirjoittaa, että kerälle kiertyneen kissan raitakuviolla on funktio: kotkan silmiin keräkissa näyttää suurelta, lihavanvaaralliselta käärmeeltä. Siihen on paras olla sotkeentumatta! Ja niin kissa voi torkkua ulkona pelkäämättä mitään tai ketään.
Autoja lukuunottamatta, tietysti. Aamulla matkalla töihin meinaan taas ajaa yhteen auton kanssa vaikka ajan aika verkkaisesti ja näytän selkeästi kääntymismerkit kädellä viitaten. Ne eivät katso. Autoilla ei ole silmiä, vaikka niiden valot olisivatkin päällä. Minne ne ihmiset ovat ajamassa, lauantaiaamuna? Eivät kai kauppakeskuksiin? Jatkan matkaani uneksuen.
3 Comments:
Minä olen sattumalta pohtinut juuri tuota: ihanko valtion työpaikoissa työnantajan taholta ohjeistetaan siihen laitteiden ja valojen päälle- tai valmiustilaanjättämiseen, vai onko se vain asioiden luontainen tila, joka seuraa siitä, että suurin osa ihmisistä on sitä lajia, joka ei jaksa kääntää paperipinkkaa tulostaakseen kaksipuolisesti, eli, että ne vain jäävät päälle tai valmiustilaan? Ja siinä tapauksessa, että ohjeistetaan, niin millä sitä ohjeistusta perustellaan, eli, että onko laskettu, että lamppujen ja tietokoneiden, jotka eivät koskaan sammuttamisen jälkeen enää käynnistyneetkään, korjaaminen tulee kalliimmaksi kuin sen niiden jatkuvasta päälläolosta koituvan sähkölaskun ylimääräisen osuuden maksaminen?
Ei mitään kuria!!!
Jatkat vaan intuitiivisella linjalla, vaikka se johdattaisi Ammaniaan. Itsensä kurissa pitäviä ihmisiä on ihan liikaa!!
Mrs. Morbidi *tuimana aamutuimaan*
PS. "ulkonäkö- ja psyykentasapainohysteria-lehti.. heheh, aamun paras..
Kyllä ihan ohjeistetaan ja huomautellaan, jos ne on VAHINGOSSA sammutettu. Jätetään lappuja, joissa lukee "HUOM JOKU OLI SAMMUTTANUT KOPIOKONEET xx HUHTIKUUTA. NIITÄ EI SAA SAMMUTTAA, OHJEISTI KORJAAJA VIIMEKSI!!!"
Valot pidetään osittain öisin päällä kai siksi, että jos joku tulee pöllimään jotain, valvontakameroiden kuvissa (juu, ne surisevat kans yötä päivää) näkyy jotain muutakin kuin hämärää liikettä. Auta armias, ikään kuin liikettä tunnistavia valoja ei olisi-- vaikka tietysti liikkeentunnistimen pitäisi sitten olla koko ajan päällä.
Itse asiassa, kun edellinen televisio meni rikki, eikä enää käynnistynyt napista painamalla, korjaaja valisti minua, että kaukosäätimellinen tv on tarkoitettu syttymään ja sammumaan kaukosäätimellä, ts. pysymään jatkuvasti valmiustilassa. "Ei näitä namikoita ole tehty painelemista kestämään", setä valisti. Kun huomautin, että valmiustilassa pitäminen on ihan terveysriskikin, niitähän on syttynyt palamaankin, eli parempi sammuttaa, vaikkei energiankulutuksesta jaksaisikaan piitata (vitsit, jotkut ne vaan porskuttaa aivottomina päivästä toiseen), mies vain kohautteli olkiaan. "Nii joo, voi niinku ottaa sen turvallisuuden tai sit sen että se kestää pidempään se teevee", hän puki ajatuksensa sanoiksi.
Ilmeisesti tuotekehittelyssä on menty takapakkia. Toisaalta, luulisi, että kohta niiden olisi taas laitettava vähän kalliimpi on/off -nappisysteemi, joka kestäisikin painelua, kun tuosta turvallisuudestakin on alettu puhua. Vaikka tietysti, niin kauan kuin energia on näin halpaa kuin on, ei se hintakysymys tunnu ketään kiinnostavan.
Ja paperipinkasta: ei sitä tarvitse edes kääntää kaksipuolisesti tulostaessaan, kone tekee sen. Mutta lukiessa paperia tarvitsee kääntää, ja siitäkös joskus asiakkaat rutisevat. Tekisi mieli välillä kieltäytyä lainaamasta näille herneprinsessoille kirjoja, sillä harvaapa kirjaa nyt voi lukea paperia kääntelemättä... :P
Joo, Mrs. Morbidi, se kurin hokeminen on aika retorinen ele. Olen sillä alalla toivoton tunari.
Lähetä kommentti
<< Home