19.5.05

Rauhallisna

Rehkiminen auttaa aina, vaikka minua häiritseekin tavallaan se, että niin kauan kuin operoin palstani rajojen sisällä, minun on jaettava kasvit tiukasti kahteen leiriin: niihin, joiden kasvua tuetaan, ja niihin, jotka ovat arvokkaita ainoastaan kompostin raaka-aineena. Lohduttelen itseäni uskottelemalla, että oikeastaan kompostin raaka-aineeksi pääseminen on aika arvokas juttu: tällöinhän kasvit muuttavat maata vähemmän sitkosaviseksi ja ovat matojen, tuon laajimman lemmikkilaumani, rakasta ravintoa. Nokkoset ja voikukat poimitaan kompostiin, samoin ohdakkeet ja terhakkaat pikku lutukat. Peltoemäkkikin näkyy itäneen. Kompostiin. Kompostikehikko on jo lähes puolillaan ja ollaan vasta toukokuun puolivälissä.

Pilvet liukuvat elegantisti pellon yli, tuuli heiluttelee kasviharson lievettä. Leivoset kisailevat ilmassa, rastas ja västäräkki ahdistelevat jokaista käännettyä sarkaa tietoisina lihavista lieroista. Pyyhin hikeä ja silmiin lentäviä hiuksia. Otsa lienee taas savinen.

Pilvet tummenevat, tuuli käy yhä vaativammaksi. Linnut lakkaavat leikkimästä. Pakkaan pyöränkoriin 12 versoa parsaa, 10 lehtiruotia raparperia ja suuren kimpun lipstikkaa. Poljen kotiin. Viisi minuuttia kotonaolon jälkeen ripsauttaa pienet vedet, ihan vain sen verran, että asfaltti läikittyy hieman. Mutta on syytä olla säikky.

Eräänä päivänä viime kesänä, loppukesästä, ihailen pellon laidalla kasvavia jättimäisiä salkoruusuja. Sitten näen mustuvan taivaan pyörteilevät pilvet, ja tajuan, että kohta tulee vettä. Jossain jyrisee jo. Elosalamat vilkkuvat pilvien helmoissa. Katson pilviä vielä hetken, horisontissa näkyy jo sateen seinä, aurinko osuu edelleen salkoruusuihin, haluaisin kuvata niitä pilvet taustalla, mutta kameralle ei ole koteloa eikä laukkua ja jos tulee vettä liikaa, se voi hajota. Työnnän kameran paidan sisään, loikkaan pyörän selkään ja alan polkea niin lujaa kuin pystyn. Kädet sarvissa ovat loppukesänruskeat, iho kuivaa, jänteet näkyvissä työrupeaman päätteeksi. Tuntuu siltä, ettei jaloissa ole riittävästi voimaa paeta sadetta, ja hoen itselleni, ettei sadetta voi ajaa karkuun. Ja silti ajan, yllytän itseäni yhä kovempaan poljentoon. Pyörä poukkoaa routakuopissa, rullaa yli Kustaa Vaasan tien päin punaisia, nielee Kumpulanraitin asfalttia. Rankkasateen etäinen humina kuuluu jo taustalta, läähätyksen ylitse, ja ajattelen, että nyt tulee tupenrapinat, isän kamera, poljen yhä kovempaa, tajuan, että kotimatkalla on Kissan vanhempien talo ja minulla sinne avain, käännyn Limingantielle, pyörä loikkii hidasteen yli, vaihdan ykköselle, suhaan pihatietä ylös, heitän pyörän sivuun, ryntään portaita ylös avainta taskusta kaivaen. Sateen ääni voimistuu, avain työntyy lukkoon, kääntyy, turvalukko ei ole päällä, loikkaan sisään, hämmästelen kuivuuttani pari sekuntia, ja avoimesta ovesta alkaa sataa sisään rakeita.

Tuijotan ovesta ulos edelleen hengästyksestä turtana, kyljet kohoillen, pallea krampaten, kamera kuivana paidan sisässä. Rakeet kopsuvat puuportaille ja kenkäharjalle. Paiskaan oven kiinni, istun keittiössä ja tuijotan ikkunasta ulos. Odotan. Rakeet vaihtuvat kaatosateeksi. Lämpömittari on tipahtanut kahdestakymmenestä kahteentoista asteeseen. Kun sade loppuu, poljen kotiin eikä pyöräillessään kastunut Kissa meinaa uskoa, että poljin sadetta karkuun kuullen koko ajan sen lähestymisen takaa. Ja haistaen, tuntien kosteuden painon jo iholla.

Nyt sade kestää vain hetken, väärä hälytys. Istun parvekkeella Lohi sylissäni ja palelen aina varjojen mataessa talon yli. Pilvet tulevat lännestä ja menevät itään. Jos yöllä sataa, savi on huomenna liimaa. Mutta penkit on jo käännetty, huomenna täytyy enää kylvää. Piiras tuoksuu jo uunissa. Olen leiponut sellaisia niin monta, etten mittaa enää aineksia. Grahamjauhoa sopivasti, polentajauhoa sopivasti, kanelia sopivasti, inkivääriä sopivasti, loraus rypsiöljyä, loraus vettä. Täytteeksi kymmenen rapsua ja banaanin kanssa soseutettu puolen kilon tofu. Hedelmäsokeria, lisää inkivääriä. Ripsaus kaardemummaa ja muskottikukkaa. Tira ruusuvettä.

Olen niin rauhallinen, että pääni päälle voisi asettaa varpusenmunan eikä olisi pelkoa sen putoamisesta ennen yötä. Tahtoisin soittaa Kissalle, että rakastan häntä hirvittävän paljon, ja että haluan hänen tulevan kotiin raparperipiiraalle mahdollisimman pian, raparperipiiraalle ja oman maan parsalle. Jostain syystä minulla on tunne, että jotain kauheaa tapahtuu ennen yötä. Vihaan näitä tunteita, joilla ei ole mitään perustaa. Ne ovat kai muistumia siitä, kun odotti lapsena vanhempia kylmää ikkunalasia vasten litistyen.

6 Comments:

Blogger Jani said...

Etiäiset ovat rasittavia. Varsinkin, kun ei usko mihinkään sellaiseen.

19/5/05 19:49  
Anonymous Anonyymi said...

Muistan joskus miten erittäin pitkän ja kuivan hellekauden jälkeen näin sateen tulevan. Istuin verannalla ja joen toisella puolella oli mustia pilviä, jotka lähtivät kulkemaan peltojen yli. Ja niiden mukana lähestyi harmaa seinä kuin esirippu, joka kätki kaiken takanaolevan näkyvistä. Viileä tuuli puhalsi hikisille kasvoille ja se tuntui ihanalta loputtoman tuntuisen kuumuuden jälkeen. Puuska painoi pensaat maahan ja repi pihakoivusta oksia. Muutama raskas pisara jysähti ensin peltikatolle ja sitten tuntui kuin meri olisi vyörynyt talomme yli. Samalla hetkellä leimahti ja jyrähti ja niinpä sain heittää haikeat jäähyväiset sille modeemille.

Minä muuten uskon etiäisiin, mutta kannattaa tietenkin pitää huolta, ettei luule kaikkia alakuloisia aavistuksiaan etiäisiksi.

Kirsti

20/5/05 08:12  
Anonymous velikulta said...

Upean tunnelman sait jälleen
loihdittua lyhykäiseen tekstiin.
Luettuani jäin ikäänkuin odottamaan
tarinalle jatkoa siitä miksi olit
lapsena yksin poski ikkunalasia vasten?

20/5/05 11:45  
Blogger Veloena said...

Velikulta: Koska vanhempani olivat yksityisyrittäjiä, pienyrittäjiä, ja heidän työpäivänsä pitkiä. Äiti tuli usein kotiin puoli yhdeksältä illalla, isä oli yleensä sunnuntaitkin töissä. Aina nähdessäni tutkimuksia siitä, kuinka yrittäjäperheen lapset alkavat itsekin helpommin yrittäjiksi, jaksan hämmästyä. Minä en ikinä alkaisi. En halua sellaista elämää.

Lapsena se tuntui aika raskaalta: lempparikaverini äiti oli kirjailija ja istui koko ajan himassa kuuntelemassa, jos tuli jokin hätä. Ja muidenkin äidit olivat töissä normaaleissa paikoissa ja tulivat kotiin viimeistään viiden - puoli kuuden aikaan. SIlloin, kun leikki näiden lasten kanssa, niiden piti mennä kuudeksi kotiin syömään. Minäkin menin kotiin kuudeksi, mutta eihän siellä ollut ketään. Sitten vain odotin, luin, piirtelin, ja pelkäsin, että äiti ja isä kuolevat auto-onnettomuudessa matkalla kotiin.

20/5/05 13:35  
Anonymous velikulta ( ei biolookinen ) said...

Kysyin, koska muistot omasta lapsuudestani
tulvahtivat mieleeni keväisen sadekuuron voimalla.
Muistan hyvin kolean tunteen joka välittyi ohuen
ikkunalasin läpi aina takalistoon saakka muodostaen
kylmän ringin sille alueelle jolla normaalisti istutaan.

Koulun jälkeen olin useita tunteja siinä ikkunalla.
Istuin ja katselin käsi poskella pihalla leikkiviä
naapurin lapsia joiden joukkoon en kehdannut mennä.
Välillä vilkuilin kujalle jonka päässä näkyi kyläkeskus.
Tiesin isän olevan siellä kuten hän aina oli.

Äiti saapui -kas kummaa- töistä kuuden aikoihin.
Jos isä ei ollut saapunut hän heitti eteeni nopeasti
nauravat nakkimakkarat ja pakeni naapuriin.
Hän yleensä nukkui naapurinmummolla koska ei
halunnut saada alkoholistilta päihinsä kuten oli
saanut eilen, edellisenä päivänä.. ja sitä edellisenä.

Tein läksyt neljännen kerran ja menin sänkyyni
ennenkuin portaista kuului askeleet ja kiroilua.
Nyyhkytystäni peitellen teeskentelin nukkuvaa.
Kuten sadat kerrat sitä ennenkin.

20/5/05 18:16  
Blogger Veloena said...

Luulen, että jos ihmiset kuuntelisivat tarkemmin omia ja toisten lapsuuskokemuksia, heidän kynnyksensä hankkia lapsia itse nousisi aika paljon korkeammaksi. Niin paljon voi mennä pieleen ja pelottaa. Lapsi ei oikein osaa käsitellä sellaisia asioita.

21/5/05 11:20  

Lähetä kommentti

<< Home

<