26.5.05

Vastuita, vapauksia ja riippuvuuksia

Toivottavasti en joudu enää yhteenkään työturvallisuusoikeudenkäyntiin lautamieheksi. Kuvio toistuu samana ja samana ja samana ja samana. Työpaikan työsuojeluvaltuutettu pyöritää työsuojelutoimikuntaa, joka kokoustaa kahden viikon tai kuukauden välein kahvin ja pullan ääressä. Ylös kirjataan, mikä mättää. Suurin osa työpaikan duunareista ei tiedä, keitä toimikuntaan kuuluu tai miten työturvallisuuteen vaikuttavista ongelmista pitäisi valittaa. Vaarallisten paikkojen eteen nostetaan jokin kevyt muovitötsä ja oletetaan, että eilen duuniin tullut harjoittelijapoika, jonka on käsketty näin aluksi vähän siivoilla paikkoja, ei saa päähänsä siivota tötsää varastoon. Harjoittelija siivoilee tötsän talteen. Sitten joku trukkimies, joka näkee, että tötsä on otettu pois, hurauttaa trukilla paikkaan, joka ei kestä trukkia, putoaa kerroksenmitan alaspäin ja halvautuu.

Kaikki todistavat oikeudessa vuoronperään, ettei vastuu ollut heidän. Jopa työsuojeluvaltuutettu tuijottaa mikrofonia toivoen, että se antaisi hänelle jonkin järkevän perustelun. "No minut nimettiin, niin. Ja kyllä minä sitä toimikuntaa vedin, pistettiin paperille ongelmat ja paperi pomolle eteenpäin. Mutta en minä voi olla vastuussa, kun kukaan ei kertonut tästä mulle." Ja se, joka tötsän alunperin pisti, sanoo: "En mä tajuu mikä mulkvisti sen siitä pois otti. Kato jotain vartenhan se siihen laitettiin." Ja harjoittelija: "Mun käskettiin siivota, ja siinä keskellä lattiaa oli tommonen muovitötsä."

Tällaista se on, kerta toisensa jälkeen. Joka ikisen kerran haluaisin soittaa raksa- ja varastoduuneja tekeville kavereilleni, että lopettakaa herrantähden, siirtykää siivoojiksi tai lehdenjakajiksi. Tai älkää ainakaan luottako siihen, että asiat ovat hoidossa duunissanne. Tai jos haluatte ne hoitoon, ryhtykää itse asiasta vastuulliseksi ihmiseksi ja ottakaa myös se vastuunne, keskustelkaa jokaisen kanssa erikseen ja tehkää selväksi, mitkä tämän vastuut ovat.

Työsuojeluoikeudenkäynnin inhottavin puoli on se, etten voi olla näkemättä sen tapahtumissa analogiaa sille, mitä yhteiskunnassa paljon laajemminkin tapahtuu. Kuluttajat osoittavat syyttävällä sormellaan suuryrityksiä ja poliitikkoja, yritykset poliitikkoja ja kuluttajia, poliitikot yrityksiä ja osin kuluttajiakin. Kuka on vastuussa siitä, että jokin hyödyke (kuten vaikkapa onnellisuus) tuotetaan vaarallisesti, epäekologisesti, kaukoidän työntekijöiden onnellisuudesta piittaamatta? Sormet osoittavat harvoin itseen. Joku muu on aina vastuussa.

Älkää peljätkö, tästä aiheesta tuskin tulee oikeudenkäyntejä, joissa saisitte istua todistajan pöydän takana, sormeilla hermostuneesti mikrofonia ja vannoa joko valan Jumalan kautta tai vakuutuksen kunnianne ja omantuntonne kautta. (Kas kun ei Harry Potterin taikasauvan kautta! Minä en ainakaan usko Jumalaan, kunniaan enkä omaantuntoon, ainakaan sellaisina kuin ne common sensessä käsitetään. Miksei voisi vain luvata, että puhuu totta, koska siinä on vissi tyyli?) Kukaan ei ole kiinnostunut kuuntelemaan pitkällisiä ja polveilevia selityksiänne siitä, kuinka olette aina, ilmeisesti jo kapaloikäisenä, ikään kuin joku uskoisi teillä siitä muistikuvia olevan, aina kannattanut vastuullista elämäntapaa, toisista huolehtimista ja oikeudenmukaisuutta. Niin, ja ihmisoikeuksia sellaisina kuin YK ne on kivasti pistänyt ylöskin.

"En minä tiennyt." Kukaan ei odota kenenkään sanovan tätä, koska ei sitä tarvitse sanoa. Kun katselee tarkasti, kuuntelee tarkasti, piirtää pari mind mappia, käy ihan selväksi, ettei paljon kukaan tiedä paljon mitään. Eikä kukaan halua olla se hullu, joka ottaa asiasta selvää, sanoo tämän ruputilan ääneen ja potkii toisia perseelle, jotta nämä suostuisivat tekemään omat osuutensa. Jos suon tuolle sen vapaudet olla idiootti, tuntuu ajatus kulkevan, saan itsekin olla sellainen. Jos tieto lisää tuskaa, voin mainiosti olla tietämättä. Näinkö se menee? Suuttuessani itselleni tuntuu siltä, että juuri näin.



Minua kammottavat nämä hirvittävät erioikeudet, jotka jokainen suo itselleen erikseen ja yksityisesti. Myös minä, joo. Oikeus olla tietämättä, oikeus olla välittämättä toisista, oikeus väistellä vastuuta liukkaana hankala-kalana. Ja silloinkin, kun haluaisi kiistää itseltään nämä oikeudet olla välittämättä ja olla tuhoava, silloinkin on vaikeaa tehdä mitään hyvin. Sillä eihän sitä voi vain marssia jollekin torille ja julistautua maailman rouvaksi, joka tästä pitäen määrää, miten tässä talossa eletään ja mikä on kenenkin tiskivuoro. Eräs poliitikko, varsin korkeassa asemassa, juuri tähän liittyvässä asemassa, tässä taannoin voivotti, ettei esimerkiksi ilmastonmuutoksen estämiseksi voi Suomessa oikein tehdä mitään, eihän elintapoja voi muuttaa. Voidaan varautua siihen, että talvisateet ovat rankkoja kolmenkymmenen vuoden kuluttua, viemäröidä uudet asuinalueet tehokkaammin. Mutta elintapojamme täällä ei voisi muuttaa, ehei.

Ikään kuin ne eivät olisi muuttuneet viimeisen sadan vuoden aikana melkoisesti ja melkoisen napinan säestämänä.

Olen edelleen tuohduksissa Jean Heglandin kirjasta Suojaan metsän siimekseen. Heglandin kirjassa kaksi teinityttöä elää Jenkeissä lähitulevaisuutta öljyn- ja sähkönjakelun romahdettua. Se tarkoittaa: ei uutisia, ei nettiä, ei sähköhellaa tai -lämmitystä, ei ruokakuljetuksia lähikauppaan. Aluksi tytöt odottavat, että jotain tapahtuisi: että jokin aamu sähkö olisi taas päällä, ruokarekat tai ruokapaketteja pudottelevat lentokoneet tulisivat, lehdestä voisi lukea, mitä tämä kaikki oli. He tuntevat olevansa psykogeenisellä vaelluksella. Psykogeeniseksi vaellukseksi kutsutaan (tässä kirjassa) stressiperäisen muistinmenetyksen jälkeistä uutta elämää, joka ei liity mitenkään muistinmenetystä edeltävään tilaan. (Kyse on psykogeenistä amnesiaa seuraavasta elämästä, siis.) Tytöt kuvittelevat, että ensin oli normaalitodellisuus, nyt psykogeeninen vaellus muuttuneissa olosuhteissa, ja jo pian paluu todellisuuteen, tyttöjen todelliseen elämään, jossa vanhempi treenaa balettia ja nuorempi pänttää yliopiston pääsykokeisiin. Mutta paluuta sellaiseen todellisuuteen ei tule, vaan tytöt joutuvat lopulta tajuamaan, että itse asiassa länsimainen kulutuskulttuuri se olikin psykogeeninen vaellus pehmeämpien kulttuurimuotojen välillä.

Kun keskustelemme Heglandin kirjasta kirjallisuuden luontokäsityksissä, emme oikeastaan käsittele lainkaan, mikä oli se tekijä, se trauma, joka laukaisi Heglandin kirjan maailmakonstruktiossa länsimaisena kulttuurina tunnetun amnesian. Emme keskustele siitä, koska keksin tämän oikeastaan vasta nyt. (Hölmö minä, aina myöhässä.) Sen sijaan keskustelemme siitä, kuinka moista asiaa olisi mieluummin miettimättä. Kuinka olisi helpompaa, jos tietäisi, että jos jotain menee pieleen isossa mittakaavassa, asioihin olisi sentään varauduttu. Kuinka moni meistä osaisi säilöä tarpeeksi ruokaa talven varalle, jos pakastinta, jääkaappia eikä sähköhellaa olisi käytössä? Missä ovat kaupunkien maakellarit? Kuka tunnistaa sata syötävää luonnonkasvia? Kuka osaisi taltuttaa kuumetta ilman särkylääketabletteja käyttöohjeineen?

Kaikkein naurettavinta on, että me pidämme tätä kaikkea vapautena: vapaus olla uhraamatta aikaa oman ruokansa hankkimiselle, vapaus olla raatamatta fyysisissä töissä, vapaus matkustaa viikonlopuksi Barcelonaan tai minne ikinä lentomatkustavat ihmiset menevätkään, vapaus ostaa vaatteet kaupasta kasvattamatta itse niiden lankoihin tarvittavia aineksia, kutomatta kangasta, ompelematta saumoja, vapaus sitä ja vapaus tätä. Heglandin kirjassa yhteiskuntajärjestelmän romahdettua tytöt huomaavat aika pian, että itse asiassa vapaudet ovatkin riippuvuuksia. Niin kauan, kun en osaa tehdä tulta ilman tulitikkuja, sähköhellan käyttäminen on riippuvuus. Niin kauan, kun en osaa tehdä alusta pitäen itselleni paitaa, paidan ostaminen UFFilta on riippuvuus. Niin kauan, kun en osaa korjata itse polkupyörääni, valmistaa kumiin paikkaa, joka pitää, kumipyöräisellä fillarilla ajelu on riippuvuus. Riippuvuus jostakusta, joka osaa ja tekee sen puolestani.

Selaillessani netissä Heglandin kirjan arvioita silmään pistävät sellaiset sanonnat kuin "world gone mad" maailmasta, joka ei enää pyöri öljyllä ja sähköllä - aika ohutta historiantuntemusta! Heglandin visiota kuvataan myös dystopiaksi, ilmeisesti kriitikon, ei romaanihenkilöiden kohtaaman lopputilanteen näkökulmasta. Voi vittu, millaista tekstiä. No joo, minä inhoankin ihmisiä, jotka eivät anna tekstin reväistä itseään ihan toisenlaiseen maailmaan, toisenlaiseen olemisen ja ymmärtämisen tilaan, edes hetkeksi, edes päiväksi tai pariksi.

Joskus, kun puhutaan siitä, kuinka suomalaiset ovat itsellisiä eivätkä osaa ottaa apua vastaan, nauran vielä makeat naurut. Itsellisiä, toden totta. Minä olen näkevinäni, että useimmilla meistä on öljyjalosteiset vaatteet, tekokuitua tai suurin öljyin viljeltyä puuvillaa. Missä pellava, missä hamppu, missä nokkonen? Ne kasvaisivat kaikki täällä, niitä on käytetty täällä kauan. Osattu niiden työstäminen. Ei enää.

Päätä särkee, vaikka ulkona on kaunista ja lehmuskuja vehreimmillään. Sudenkorennonkiiltävät autot vyöryvät jonona ikkunani alitse enkä voi olla ajattelematta, mitä käy, jos systeemi oikeasti jossain vaiheessa romahtaa äkillisesti. Jos se romahtaisi näin kesän alussa, ei hätää: kasvattaisi mangoldia, naurista ja sen sellaista, kuivaisi sitä lastuina talven varalle, vartioiden peltotilkkuaan öisinkin talikko uhkaavasti tanassa. Mutta jos se romahtaisi lokakuussa, olisivat asiat huonommin. Tuskin Suomen hätä- ja katastrofisuunnitelmat on mitoitettu tilanteeseen, jossa apujoukkoja jostain muusta maasta ei voisikaan saapua, jossa tietoyhteydet olisivat täysin katki, jossa olisimme tosiaankin omillamme.

Aiemmin sellaisen tilanteen sattuessa ihmiset ovat tunteneet ympäristönsä huomattavasti tarkemmin ja heillä on ollut runsaasti taitoja, jotka meiltä puuttuvat. He eivät ole luottaneet siihen, että lentokoneet suihkaisevat taivaalle deus ex machina ja tiputtelevat jälkeensä ruokapakettien vanan. Lisättäköön, että minä en osaa luottaa, vaikka tätä luottavaisuutta on tuputettu ala-asteelta alkaen.

Tätä ajattelen joka ikinen kerta, kun näen, kuinka jossain koulussa korostetaan lasten tietotekniikkavalmiuksia ja kun vaaditaan, että milloin matemaattisia aineita, milloin reaaliaineita, olisi lisättävä. Minä lisäisin selviytymistaitoja. Ties vaikka lapset oppisivat samalla tajuamaan, kuinka tärkeää yhteisöllisyys on: yksin ei pitkälle pötkitä, koska ihminen on tyhmä ja heikko eläin. Ja ties vaikka he tajuaisivat, että luonto ei ole vihamielinen, ainoastaan piittaamaton.

Tuon piittaamattomuuden osalta ihmiskunta on hyvin vahvasti osa luontoa, siitä syntynyt ja edelleen siitä pääsemättömissä. Me tunnemme tuon piittaamattomuuden paremmin kuin hyvin. Se on se sama, jonka me sanoisimme, kukin vuorollaan, jos meidät pakotettaisiin: "Ei sillä ole niin väliä. Ei se ollut minun vastuullani. Tai niin ainakin käsitin sen jutun. Luulin, että se oli tuon toisen juttu."

En ole sitä mieltä, että ihmiset ovat koko ajan minä, minä, minä -ohjautuneita. Minusta kuulostaa aivan siltä kuin he jatkuvasti viittaisivat johonkin toiseen.

16 Comments:

Anonymous Anonyymi said...

Alkukesän valo...
ruu

26/5/05 09:54  
Blogger Veloena said...

Ja tekstin jälkeen: alkukesän myrskyinen pimeys? :)

26/5/05 10:30  
Anonymous velikulta said...

Ihmiset yksilöityvät nykyään
nopeammin kuin isoisän aikaan.

Ei ole enää suurperheitä jotka
kerääntyivät iltasella tupaan
rupattelemaan ja tekemään puhdetöitä.

Naisväki keitteli hilloja, miesväki
veisteli kirveenvarsia ja naperot
putsasivat metsämarjoja tai sieniä.

Nyt mies töllää olohuoneessa urheilua ja
vaimo makuuhuoneessa jotain "Salkkareita"
Rouva nukkuu yksin kun mies lähtee
yöksi töihin ja aamulla he tapaavat
muutaman minuutin ennenkuin mies käy
nukkumaan ja rouva puolestaan katoaa
hankkimaan sitä elintasoa jota ei osata
käyttää parisuhteen pönkittämiseksi
vaan sudenkorennon kiiltäviin ajoneuvoihin
tai kesämökkiin jonne ei koskaan
samaan aikaan kesää päästä käyskentelemään.

Talkoohenkeä tapaa enää maaseudulla
pienissä kyläyhteisöissä joihin
paistellaan piparit ja paneskellaan
oluet odottamatta vastapalveluksia.

Katastrofin kohdatessa nykyihminen on yksin.
Oli kyse sitten toimeentulon menetyksestä
tai pitkällisestä sairaudesta, ruumiinvammasta.
Sossunluukulta noudettu avustus
täyttää tyhjää kukkaroa mutta
kohentaako se mielialaa?
Antaako toivoa tulevasta? Sielunhoitoa?

26/5/05 11:04  
Blogger Veloena said...

Velikulta, talkoointoa tapaa kyllä kaupungistakin, kunhan malttaa vähän tonkia. Mutta siitä huolimatta, jos systeemi romahtaisi, en minä tänne jäisi vaan pakkaisin laukkuun muutamia välttämättömyyskaluja, ottaisin miehen ja koirat ja talikon ja sitten menisimme jo.

Itse olen ikikiitollinen siitä, että minut pistettiin kesäisin maalle isoäidin ja -isän hoiviin. Heiltä olen oppinut kaikkea sellaista, jolle osa kaupunkilaistuttavistani - ne talkookyvyttömät - tirskahtelee hermostuneena, että eikö tuo ole vähän tylsää tai hankalaa. Joskus jopa viitsin vastata, että uuhh, on se kuiteskin vähemmän tylsää tai hankalaa kuin teeveen pitkästyttävien ohjelmien töllääminen tai shoppaaminen. Näin saa aika nopeasti omituisen maineen mutta so what.

Ryöppäsin eilen pakkaseen muutaman litran silputtua hyvänheikinsavikkaa. Siinäpä vasta mainio kasvi, oletko kokeillut? Pakastimeettomissa olosuhteissa siitä saisi pillisipulin lisäksi kevään ensimmäiset sadot. tai siis, saa, jos kasvattaa.

26/5/05 11:35  
Anonymous velikulta said...

Enpä ole kokeillut mutta nimi on tuttu.
Muistaakseni ikivanha lääkekasvi,
lieneekö luonnossa jo uhanalainenkin?
Jossain luostaridokumentissa se mainittiin.

Olen tosi huono hyötykasveissa.
Johtunee siitä etten osaa tehdä ruokaa.
Puutarhassa keskityn niihin jotka
voin popsia tuoreena penkistä tai puskasta.
Loput sitten pakkaseen joka pitäisi
näköjään sulattaa ennen syksyn satoa..

Teen tutustumisretken Googlella.
Kiitos vinkistä! Näitä kaipaan. :)

26/5/05 16:45  
Blogger Scilla said...

Hyvä kirjoitus, Veloena.

26/5/05 19:44  
Blogger Naakka said...

Jälleen hyvä kirjoitus sinulta. Olen seurannut blogiasi ja sinulla on usein todellakin ajattelemaan laittavia kirjoituksia täällä.

Sen Heglandin kirjankin olen joskus lukenut. Muistan miettineeni: "entä jos meillä, miten me tuossa tilanteessa?" Muistan, että se kirja jäi pitkäksi aikaa mieleeni.

26/5/05 20:08  
Anonymous va said...

Olen pitkälle samaa mieltä, että tämä pitkälle erikoistunut yhteiskunta on jossain mielessä hyvin haavoittuva. Toisaalta teknologia on myös voima katastrofeja vastaan, tuskin systeemi romahtaa kaikkialla yhtä aikaa. Konstit on monet, nämä lentokoneet ja lentelevät apupaketit yms.

Enemmän saisi kyllä puhua katastrofivalmiudesta ja muutenkin ennakoida, että käänteet huonompaan voi tulla yllättäen. Sellaista pitkäjännitteistä ajattelua ja suunnittelua saisi suosia enemmänkin. Tosin, eipä ole itsellänikään ruokaa kaapissa kuin muutamaksi päiväksi, joten yhtä syyllinen olen itsekin.

Tuossa kyllä tuli asiallisia fokuksia opetukseen mukaan otettavaksi: luonnonläheisyyttä, käytännöllisyyttä, omavaraisuutta, yhteisöllisyyttä, itsellisyyttä. Oivia aiheita myös itsekasvatukseen.

"mikä oli se tekijä, se trauma, joka laukaisi Heglandin kirjan maailmakonstruktiossa länsimaisena kulttuurina tunnetun amnesian."

Tämän syyn suhteen olisin utelias. Länsimainen kulttuuri on uni, tosin hyvin todellisen tuntuinen.

Muuten vielä siitä "world gone mad", se on kyllä sikäli perusteltua että kun epäjatkuvuuskohdassa rakenteet sortuu, niin ei ole oikein vanhaa eikä uutta järjestystä, vaan kaaottinen epäjärjestys.

26/5/05 23:03  
Blogger Veloena said...

Joo, ihan totta. Kun tilanne muuttuu, maailma on hetken hullu. Tai niin kuin Sandra ROsenthal sanoo: koemme merkitysten järjestymisen eli sen, mitä voisimme kutsua myös subjektiivisuudeksi. (Tämän takia tietysti olen niin ihastunut kaikkiin katastrofivisioihin - niissä se, mikä on pienessä mittakaavassa läsnä arjessa, tulee näkyväksi ja helposti käsiteltäväksi konkretiaksi. Merkitykset myllertyvät niin, ettei sitä VOI olla huomaamatta!)

Ongelma oli vain se, että arvostelu antoi ymmärtää, että kirja jää lillumaan näihin tunnelmiin, mikä taas ei pidä paikkaansa: se on kirja merkitysten järjestymisestä uudelleen ympäristön romautettua ne.

Se on myös kirja siitä, miksi täydellistä dystopiaa ei ole olemassakaan: koska olemme kummallisen sopeutuvaisia.

27/5/05 11:07  
Anonymous velikulta said...

Onko Veloena katsonut elokuvan "Day After Tomorrow"?
Siinä sitä on katastrofia kerrakseen ja
ydintalvea pidetään edelleen täysin mahdollisena.
Samoin näitä mammutitkin silmänräpäyksessä
jäädyttäneitä, paikallisia ilmaston häiriöitä.

27/5/05 11:12  
Anonymous Anonyymi said...

Voihan sitä joskus noinkin toivoa, aurinkoista viikonloppua siltikin!

27/5/05 12:29  
Blogger Veloena said...

Joo, pitihän se raina käydä katsomassa, kun exäni siitä niin kovasti vaahtosi, että tämä kyllä nyt saa ihmiset tajuamaan, ettei ilmastonmuutoksen kanssa leikitä. Leffateatterissa sitten Kissan ja Tukaanin kanssa vuoroin nauroimme räkäisesti, vuoroin melkein itkimme, koska se leffa oli niin helvetin TYHMÄ. etenkin se erikoistehoste, jossa juostaan pakoon sitä oikein kylmää ilmaa ja maa jäätyy juuri jalkojen takana, aargh.

Vaikeaa kuvitella, että se leffa paljon ketään herättäisi. Ulkoavaruudestakin on leffassa hyökätty maahan jo niin monta kertaa. Joo-o.

Toisaalta, enpä muista tälläerää yhtään toistakaan toiminta/seikkailu/jännityselokuvaa Hollywoodista, joka olisi tuntunut jotenkin katsomisen arvoiselta. Yleensä kartan amerikkalaista elokuvaa kaukaa viisaasti.

27/5/05 12:35  
Anonymous velikulta said...

Oletkohan sinä kadonnut kaksoissisareni? ;D

Minäkin katsoin kyseistä leffaa
kuten komediaa yleensä katselen.
Amerikkalaisilla on aina läsnä se
tajuton paatos jossa he ovat kaikessa
parhaita ja selviytyvät aina yksin.

Itäeuroopassa tehdään loistavia kokoperheen leffoja.
Niitä saisivat näyttää enemmän!

27/5/05 12:45  
Blogger sisatto said...

Taisin kommentoida Heglandia tänne jo aiemmin. Mielenkiintoinen kirja.

Luultavasti eksessiivinen scifin lukemiseni on syynä siihen, että olen jo pienestä pitäen kuvitellut, mitä tapahtuisi, jos systeemi romahtaisi. Järjetelmämme on lopulta hirveän ohuella pohjalla – jo pelkkä sähkökatko muuttaa elämän nykyisissä kaupunkioloissa todella vaikeaksi. Ja lisäksi riippuvuutemme (määrittelit sen hyvin!) teknologiasta on koko ajan suurempaa. Vielä lapsuuteni 70-luvulla olisimme mahdollisessa romahduksessa pärjänneet paljon paremmin kuin nyt pärjäisimme.

Luin viime vuonna mielenkiintoisen ruokakulttuuria käsittelevän kirjan, jonka nimeä en nyt muista, mutta se ilmestui SKS:n Tietolipas-sarjassa. Eräässä sen artikkelissa esitettiin että suomalaiset pärjäsivät sota- ja pula-aikana ylipäätään koska tuolloin oli vielä elossa sukupolvi, joka osasi ne taidot, joilla ruoka ja muut tarpeet saatiin luonnosta. Tiedä sitten olisiko nykyään elossa vielä tarpeeksi ihmisiä, jotka osaisivat nämä taidot koska ovat oppineet ne pula-ajan lapsuudessaan.

28/5/05 12:36  
Blogger Veloena said...

Joo, mikä visio: yhtäkkiä mummot ei oiskaan enää niitä huvittavia (joidenkin mielestä) ali-ihmisiä, jotka ei osaa lähettää tekstaria, vaan keskeinen informaation lähde..

31/5/05 14:26  
Blogger Mikko Moilanen said...

YK:n ihmisoikeuksien julistus on strategia. Se ei yritä olla mitään muuta. Se on pelkkä strategia, ja strategiaksi ei ole paremmasta väliä, mutta mikään visio ei toteudu, jos vaadittavaa strategiaa ei noudateta.

Mutta tästä on turha puhua enempää. Feministit tietää tästäkin asiasta niin paljon paremmin.

31/5/05 22:26  

Lähetä kommentti

<< Home

<