27.5.05

Silkkipaperimytyt

Saan sähköpostin, joka heittää tämän kevään syrjään silloinkin, kun kävelen koirien kanssa aamulenkkiä ja ohimenevä mies huikkaa jotain nänneistäni. Kirottu Nyt-liitteen juttu, jossa väitettiin, että jos naisen nännit näkyvät paidan läpi, kyseessä on tarkoituksellinen ele. Ilmeisesti toimittaja ei ole koskaan tykästynyt mukaviin, hiostamattomiin toppaamattomiin rintsikoihin? On se kumma, kun kulkee ulkona urheilurintsikat t-paidan alla ja äijät huutelevat. Päätän saman tien olla tänään kuuromykkäsokea enemmiltä loukkauksilta välttyäkseni. Ja sitä paitsi, minun pitää miettiä.

Ystäväni AMS, jonka olen joskus maininnutkin, on palannut Pakistanin suurlähetystöduunistaan takaisin Helsinkiin. Kun vanha ystävä palaa, osa muistoista, jotka on pakattu tiiviisiin silkkipaperimyttyihin jonnekin tajunnan sotkuiseen kellarikomeroon, alkavat vaivata. Huomaan herähtäväni nauruun äkkiseltään. "No mikä nyt on?" kysyy Kissa hämmästyneenä ja sitten minun on kerrottava, kuinka kauhuissaan exäni oli kertoessani hänelle, kuinka leikimme hevosleikkejä vielä seiskaluokallakin, kiipesimme Lauttasaaren sankarivainajien muistomerkkien päälle (ne olivat juuri sopivasti hevosen kokoisia; emme me edes tienneet mitä patsaita ne olivat ja miksi, muistolaatan luki vasta tunnollinen exäni, joka halusi nähdä, mitä olimme silläviisiin häpäisseet) ja leikimme ratsastustuntia tyytyväisinä siinä kaikkien nähden, hajareisin patsaiden päällä hölskytellen, kuinka exäni oli sitä mieltä, että kaikkien ohikulkevien miesten silmissä me näytimme Babylonian portoilta sillä tavoin sankarivainajien pronssipatsaita raiskatessamme.

Sähköpostiviesti alkaa: "Hei kaikki 'Larun likat'!" Minun on vaikeaa identifioitua viestiin, sillä niin paljon kuin lähettäjästä ja AMS:stä ja yksittäisistä lapsuuden tutuistani pidänkin, klönttinä ja aggregaattina tuo naislauma kehittää aivan oman puheenpartensa, joka muistuttaa liikaa siitä, miksen kestänyt Lauttasaaressa enää lukiota vaan pakenin kuvataidelukioon. Jossa sielläkään en oikein viihtynyt. Kuten en yliopistollakaan. Näemmä ainoa joukko, johon olen koskaan sopeutunut, on Dodo, ehkä siksi, että siellä ei koeteta muodostaa mitään rumpuapäristävää joukkohenkeä. Sellainen "me ollaan joukko" -meininki on jotain riivaavan kammottavaa. Ja aina, kun joudun joukkooon, alan haukkoa ilmaa, käteni ovat aivan hiessä, hyvä etten ala puhua kielillä tai jotain muuta yhtä kaistapäistä. Kahden kesken kaikki sujuu hienosti, kysellään kohteliaasti kuulumisia ja tuetaan toista, mutta isona joukkona ihmisiset ovat hirviöitä.

Toisaalta, syöttinä olisi AMS:n näkeminen mahdollisimman pian. Päätä särkee, kun mietin, mennäkö vai ei. Toki voin kirjoittaa AMS:lle sähköpostia ja sopia tapaamisen myöhemmin, odotus ei tapa, toisaalta kutkuttaisi mennä ja katsoa, onko bloggaaminen jotenkin parantanut sosiaalisia valmiuksiani kuten kuvittelen sen tehneen. Kuvittelen, että minusta on tullut rohkea ja tarmokas, tilanteet ja vaikeudet kohtaava otus. (Toisaalta, rohkea ja tarmokas tyttö olisi luultavasti pistänyt ohi kiiruhtavaa miestä etusormella rintalastaan ja todennut, että sullakin näkyy nännit olevan, purenko pois niin voit sitten helpommin katella niitä kävellessäs? Toisaalta, miesten kanssa ei kannata alkaa riidellä. Yhdestä kunnon selkäsaunasta olen oppinut ainakin sen, että fyysisen väkivallan osuessa kohdalle ei omalla massalla pysty saamaan paljonkaan aikaan, lähinnä nyt suojaamaan päätään iskuilta, sitäkin huonosti. Sillä kerralla tuli kaksi mustaa, umpeenmuurautunutta silmää, ruhjeita ja mustelmia. Pääsin aika vähällä, olen oikeudessa istuessani ymmärtänyt jälkeenpäin. Ohjenuora: älä riitele, ole mieluummin kuuromykkäsokea ja hanki nännit peittävä, epämukava topattu rintsikka -burkha. Ärsyttää, joka ikinen kerta äijien huudellessa pelkään, että tällä kertaa pinna pettää ja sitten tulee turpiin.)

Samana iltana olisi toinenkin meno, Retretin kesäkauden avajaiset. Vaikka yhdentoista tunnin autossa istuminen päiväseltään tunnin vip-tilaisuuden takia ei ihan hirvittävästi kutkuttele, Kissan äiti tarvitsisi seuraa reissulle. Heidän Halos-taulunsa on siellä näytillä ja pitäähän se ihme nähdä, kun se on päässyt isoon näyttelyyn. Ja puhuisihan avajaisissa Uosukainen, jolle äiti ei ole koskaan kehdannut esitellä minua, kun suustani tipahtelee kuulemma sammakoita niin tiuhaan ja kynsinauhanikin ovat niin likaiset.

Minä kuvittelen olevani kuuromykkäsokea, äiti pelkää, että livautan suustani jotain sopimatonta. Arvaan, että tuo painajaismainen sana alkaa V-kirjaimella. Kieltämättä, pelko on aiheellinen, jos intoutuisin puhumaan paria lausetta enemmän. Toisaalta äiti ei ehkä tajua, etten ole ihan samanlainen muiden ihmisten seurassa kuin kotonani.



Niin paljon hauskoja muistoja, äkkiä tomutettuina ja mytyistään kuorittuina! Ja hämmentäviä muistoja, myös: kuinka luokkakokouksessa kymmenen vuotta sitten, hyvänen aika, siitä on tosiaan jo kymmenen vuotta, arkkitehtiopiskelija kysyi AMS:ltä ja minulta, olemmeko me edelleen yhtä läheiset kuin ennen, ja vastasimme samaan aikaan, mutta eri vastauksen. AMS sanoi ei, minä kyllä. Vasta tuolloin tajusin, että olemme erilaisia jossain hyvin syvässä mielessä, toimimme erilailla, jäsennämme ystävyyden erilailla. Jos minä joskus ystävystyn jonkun kanssa syvästi, ei ole väliä, onko viime kerralla puhumisesta viisi minuuttia vai viisi vuotta, läheisyyden tuntu ei katoa minnekään. Useimmilla se ei kai mene näin. He vahtivat tekstiviestejään ja sähköpostiviestejään ja valittelevat, kuinka siitä ja siitä ei ole kuulunut kertakaikkiaan mitään ainakaan kahteen viikkoon.

Ainoa ihminen, jonka kanssa viestin nykyään jokaisen kahden viikon aikajakson aikana, on Kissa. Me sentään asumme samassa asunnossa. Äidillekin soittelussa saattaa tulla helposti kuukaudenkin tauko, samoin Kissan äidin suhteen. Ilvestä, joka on ystävistäni lähin, näen ehkä viitisen kertaa vuodessa. Ilvestä ehkä hieman ikävöinkin, hänen kanssaan on mahdotonta ajautua pokkuroivaan tunnelmaan. Voi vain höpöttää kaiken sekaisin, nonsensen ja kipukohdat, loikoa selällään nurmikolla, puhua vuoroin taideteorioista, vuoroin kissoista, ottaa sitten korttipakan esiin ja pelata vakavan erän paskahousua. Mennä katsomaan kukkia ja huudahdella duetossa ihmeellisille väreille. Myös Ilveksen kaapeissa on sotkuisia myttyjä: huovutustarpeita, rautalankakeriä, kangastilkkuja, olkia. Mutta muuten, muuten riittää, että voi kuvitella ihmiset.

Ei siis ihme, että minusta AMS on ollut poissa suunnilleen sekunnin ajan, olkoonkin, että tuon sekunnin aikana olemme vaihtaneet lyhyitä, sähkemäisiä tervehdyksiä muutaman kerran. Poukkoilen ilmassa yhtä vallattomasti kuin palloesikoiden kukinnot, joista äiti on niin iloinen. "Omituisinta niissä on", sanoo äiti puhelimessa, "että niiden varsissa on aina jonkinlainen mutka." Palloesikoissa ei kertakaikkisesti ole mitään vakavaa eikä järjestelmällistä, ja sekös meitä miellyttää.

Kokoan itseäni ja mietin edelleen, Retretti vai AMS hetsiltään. Tavallaan Retretti kyllä houkuttaisi, sillä Retretissä saa olla lapsellinen ja pöhkö. Äitien kanssa liikkuessa saa olla ihan höpö ja samalla voi puhua oikeasti kiinnostavia asioita. Kuten eilen, kun kotiavaimensa unohtanut Kissan äiti hakee minulta avaimen ja kävellessämme Kumpulaan puhumme kosketusaistillisesta lahjakkuudesta, jota kulttuurimme ylenkatsoo typerästi, tuskin tunnistaa edes. Mutta kolmikymppisiä uratykkejä tavatessa, ugh, pitäisi puhua työstä ja miehestä ja klubbaamisesta ja jotenkin vain en jaksaisi. Olen kyllästynyt sanomaan kerta toisensa jälkeen: "Joo, en edelleenkään vakitöissä. Keikkaa teen kyllä, kirjoitan. Joo, elää sillä, kun ei halua matkustella eikä ostella vaatteita eikä istua kaljalla tai muuta sellaista luksusta, joka ei muutenkaan sopisi oikein mun maailmankatsomukseen. Ai miten niin askeetti?" En ymmärrä edelleenkään, miten joku sellainen, joka omistaa elämänsä kauneuden ja hyvyyden etsimiselle, tarkastelulle ja monistamiselle, voi olla askeetti.

Minulle askeesi olisi kultaisessa häkissä istumista, paperien kääntelyä, puhelimessa itsensä esittelemistä, säntillisyyttä, kahdeksan tunnin sisätyötä, rentoutumista viikon rantalomalla irti kaikesta mielekkyydestä, helmien ja käätyjen lastaamista silkkipaperimyttyihin.

15 Comments:

Anonymous Anonyymi said...

On se vaan niin surullista, ettei naisia saisi muka edes kesällä katsella - jopa ihastellen tuijottaa. Että heti tulisi nyrkistä, jos nainen olisi miestä vahvempi.

Se on tietysti eri asia, pitääkö itsestäänselvyyksiä ääneen todeta, kuten että "nännit näkyy", "kauniit tissit" tai "hyvät perät". Eiköhän se viesti välity ei-tietoisella tasolla non-verbaalistikin.

Miehenä, ja filosofian opiskelijana, olen toisinaan huolissani siitä, mihin skandinaavisen naisen ambivalentti suhde seksuaalisuuteen on meitä viemässä.

terv. Kauneuden (myös nais-) ystävä & viisauden rakastaja

27/5/05 13:10  
Blogger Shirley said...

Mä melkein vihasin sitä Nytin juttua. Se oli pahansuopa ja loukkaava ja järjetön. Olikohan jutun kirjoittajalle mahdollista, että kaikki eivät vain niin hirveästi mieti nännejään ja niiden näkyvyyttä tai näkymättömyyttä. Ainakin mulle se juttu näyttäytyi sitä paitsi ihan absurdina, en ole kyllä koskaan törmännyt jutussa kuvattuun nännienpiilotushysteriaan.

Mitenköhän muuten joku voi kuvitella, että nainen olisi imarreltu ulkonäön kommentoinnista? Tai kai ne tietävät, ettemme ole, haluavat vain näyttää valtaansa.

Oho, nyt tulin vähän kiukkuiseksi. Ja syy: nännit! ja kommentoivat miehet! pah, turhaa ajanhukkaa.

27/5/05 13:14  
Blogger Shirley said...

Kirjoitin tuon viestin ennen kun huomasin filosofiopiskelijan kirjoituksen.

On katsetta ja katsetta. Kyllä minäkin pidän kauniista miehistä, mutta en kommentoi heitä ääneen tai jää tuijottamaan merkitsevästi. Usein kommentointi tuntuu vaan vallankäytöltä: minä voin sanoa sinulle ulkonäöstäsi, etkä voi sille mitään. Juuri se asenne loukkaa eniten.

Viaton flirtti tai vilpittömän ihastunut katse on asia erikseen. Se ei saa ketään pahastumaan, vaan ilahtumaan. Mutta siinä on kyse jostain ihan muusta.

Ainakin mulla on omaan seksuaalisuuteeni mutkaton asenne, enkä koe, että ahdistukseni rasvaisista kommenteista johtuu minun henkilökohtaisesta ongelmastani tai "skandinaavisen naisen suhteesta seksualisuuteensa". En suko, että itsekään pitäisit siitä, että vanhemmat naiset huutelisivat sinulle kadulla, kuinka "pojalla on hyvä perse".

27/5/05 13:21  
Blogger Hillitty Kukko said...

Jos Uosukaisella tarkoitettiin Riittaa, niin en usko hänen ihananvärikkäänä karjalaisena hätkähtävän sammakkoisiakaan kielikuvia.

27/5/05 13:40  
Blogger Veloena said...

Joo, tuskinpa meikäläinen onnistuisi liehuvaa liekinvartta hätkähdyttämään, vaikka päällään pomppisi ;).

Kauneuden ystävälle todettakoon, että minua henkkoht ärsyttävät sellaiset ääliömäiset kommentit. Ja se, että jos niistä sanoo takaisin, että pidä ihminen kielesi kurissa, on ihan oikeasti se riski, että saa turpiinsa. Se on hyvin, hyvin surullista. Kuten Shirley ilmaisee, harva nainen käy laukomaan moisia latteuksia.

Ei lauo eikä aio laukoa. Jotenkin vaan riemastuttaa se, että itse on kuullut elämänsä aikana varmasti satoja tällaisia kommentteja, ja ei ole sanonut itse yhtäkään eikä aiokaan sanoa, jollekin reppanalle vastaantulijalle. "Hei mies, olet varmaan kiihottunut, ja valmis vaikka mihin, kun nännisi näkyvät paidan läpi!" Tasapuolista ja oikeudenmukaista ja niin edelleen.

Hitto vie, on se kumma, että koiria lenkittävä nainenkin on kolme päivää sitten pestyine letteineen, likaisine farkkuineen ja t-paitoineen yhtäkaikki se pornofilmin läähättävä eukko. Ihaillen saa vilkaista, tuijotus on vihamielinen ele. Kyllä, vihamielinen. Muutenkin tuntuu absurdilta, kun miehet joskus tuijottavat ruumista päättömänä. Ei ole kivaa olla puhuva pää muttei myöskään päätön kana.

27/5/05 14:23  
Anonymous Anonyymi said...

nuo kommenttisi askeettisesta elämästä ovat niin totta. joidenkin mielestä vähäinen rahan käyttö ja muutenkin vaatimaton toiminta ovat yhtä kuin vaillinnainen tai ontuva elämä. vaikka todellisuudessa arki täyttyykin niin paljosta, vaikka pyöräilystä, kukkien hoidosta, lukemisesta, kansalaisjärjestössä toimimisesta..

27/5/05 15:20  
Anonymous Anonyymi said...

Hei ottakaa vähän rennommin.. On kesä :) Kyllä sekin vaihe tulee kun kukaan ei huutele ;)

-sb

27/5/05 19:29  
Anonymous va said...

Onko sun positio se, että huuteluun tulee alistua, ja jos ei alistu niin ei muuta kuin tiukkisleima otsaan? Eikä pelkästään alistua, vaan parempi olisi olla kiitollinen, ja tulkita tilanne myönteiseksi palautteeksi omasta naiseudesta? (olisit kiitollinen että sinulla oli varaa tulla ryöstetyksi argumentti)

On se muuten kyllä kumma, että *aina* kun joku joutuu uhriksi ja protestoi, niin sille kohteeksi joutuneelle esitetään vaatimuksia, eikä sille joka on sen teon tehnyt.

Mites olisi seuraavan kerran, kun olet kuulemassa kun miehet huutelee kadulla, niin sanoisit niille, että "ottakaa rennommin, on kesä, antakaa leidien kävellä rauhassa".

27/5/05 22:39  
Anonymous velikulta said...

Thoo-tanoin-naa-nii..

Joka kesä näkee myös rassukoita jotka
yrittävät korostaa tai peräti todistella
naiseuttaan provosoivalla pukeutumisella.
Tässä eräänä päivänä ajeli jo vastaan tissitapaus.

Näihin en yleensä reagoi juuri mitenkään.
Kun kadulla kävelee vastaan johonkin
kalaverkkoon sonnustautunut pitkäsääri
ei uskalla edes silmiin katsoa, ties
millaiseksi kutsuksi sen tulkitsisi.

Kun normaalisti pukeutuneelta rintavalta
vähän nippelit läpi näkyy se on normaalia.
Näkyyhän meidän jokaisen pakaratkin
aivan yhtä hyvin istuvien farkkujen läpi.

Tosimiehillä vain tahtoo olla
enemmän lihasta kuin järkeä.
Yleistävät kaikki naiset provohoroiksi ja
viheltelevät perään ennenkuin ajatus on loppuunkäsitelty siellä yläpäässä.

Ihailunsa voi osoittaa sivistyneemminkin.

28/5/05 01:33  
Anonymous Anonyymi said...

Tällaista se on joka kesä olla nainen... :P

28/5/05 09:58  
Blogger tommi said...

Blogin hallinnoija on poistanut tämän kommentin.

28/5/05 12:23  
Anonymous Anonyymi said...

Alistaminen, uhri. Aika väkeviä sanoja jos kyse oli jostain huutelusta. No olen kyllä tähän feministidiskurssiin tutustunut opintojen puitteissa. Puhe yhtä ja teot toista heh.. No joo, provosoin nyt vähän, mutta eivätkö naiset sitten katso hikisiä asfalttityömiehiä tai jotain? Kuten sanottu, löysätkää sitä pipoa hehe.

-sb

28/5/05 13:00  
Blogger Veloena said...

No jaa, ainakaan musta asfalttityömiehet eivät ole kiinnostavia. Ja NE vasta huuteleekin naisille, kuvittelevat kai olevansa jotain varsin erinomaista.

No ei uhri musta ole huono sana silloin, kun miettii, viitsiikö ulos mennä ilman miesseuraa jos ei ole pakko. Yleensä en viitsi tai sitten koetan livahtaa mahdollisimman nopeasti jonnekin, mikä ei ole julkinen paikka, metsän pimentoon tai Kissan vanhempien pihalle. Mutta hellepäivinä en paljon nokkaani ulos ovesta yksin työnnä, sillä hellevaatteet ne miehet vasta tekevätkin aivan ääliöiksi.

29/5/05 18:49  
Anonymous Anonyymi said...

No joo, kuulostaaha tuo aika pahalta. Noita huutelijoita ym. on sitten enemmänkin? Hellevaatteet kieltämättä hullaannuttaa, näin pitkän talven jälkeen. Olen kai sitten poikkeava kun olen kieleni ja käteni pitänyt kurissa. ;P

-sb

29/5/05 19:40  
Blogger Veloena said...

sb, onneksi et ole poikkeava! Kyllähän sitä päivässä kävelee varmaan ainakin viittäkymmentä setää vastaan, ja ehkä yksi viikossa viheltää tai huutaa.

Ongelma tämä oli lähinnä silloin, kun ei tuntenut vielä yhtään miestä ystävänään, ja jotenkin ne inhottavasti käyttäytyvät tietty pomppaavat massasta esiin ja jäävät tuoreimmin mieleen. Ajatteli, kauhuissaan, että noidenko kanssa pitäisi muka pystyä toimimaan, noihinko voisi rakastua ja niin edelleen. Ihan utooppiseltahan se tuntui.

Musta on ihan sairaan mielenkiintoista, kuinka tämäkin ärsyyntyminen ja pelko menee aalloittain. Joinain kesinä paljastavin asu, jota olen kyennyt käyttämään, on ollut valkea miestenpaita ja farkut, joskus olen suuttuneena kiskonut päälle tavallistakin minimmän hameen ja vannonut, että mitkään idiootithan eivät pukeutumistani voi huudoillaan määrätä.

Kaikenkaikkiaan omituinen juttu.

30/5/05 13:01  

Lähetä kommentti

<< Home

<