Silkkipaperimytyt

Saan sähköpostin, joka heittää tämän kevään syrjään silloinkin, kun kävelen koirien kanssa aamulenkkiä ja ohimenevä mies huikkaa jotain nänneistäni. Kirottu Nyt-liitteen juttu, jossa väitettiin, että jos naisen nännit näkyvät paidan läpi, kyseessä on tarkoituksellinen ele. Ilmeisesti toimittaja ei ole koskaan tykästynyt mukaviin, hiostamattomiin toppaamattomiin rintsikoihin? On se kumma, kun kulkee ulkona urheilurintsikat t-paidan alla ja äijät huutelevat. Päätän saman tien olla tänään kuuromykkäsokea enemmiltä loukkauksilta välttyäkseni. Ja sitä paitsi, minun pitää miettiä.

Ystäväni AMS, jonka olen joskus maininnutkin, on palannut Pakistanin suurlähetystöduunistaan takaisin Helsinkiin. Kun vanha ystävä palaa, osa muistoista, jotka on pakattu tiiviisiin silkkipaperimyttyihin jonnekin tajunnan sotkuiseen kellarikomeroon, alkavat vaivata. Huomaan herähtäväni nauruun äkkiseltään. "No mikä nyt on?" kysyy Kissa hämmästyneenä ja sitten minun on kerrottava, kuinka kauhuissaan exäni oli kertoessani hänelle, kuinka leikimme hevosleikkejä vielä seiskaluokallakin, kiipesimme Lauttasaaren sankarivainajien muistomerkkien päälle (ne olivat juuri sopivasti hevosen kokoisia; emme me edes tienneet mitä patsaita ne olivat ja miksi, muistolaatan luki vasta tunnollinen exäni, joka halusi nähdä, mitä olimme silläviisiin häpäisseet) ja leikimme ratsastustuntia tyytyväisinä siinä kaikkien nähden, hajareisin patsaiden päällä hölskytellen, kuinka exäni oli sitä mieltä, että kaikkien ohikulkevien miesten silmissä me näytimme Babylonian portoilta sillä tavoin sankarivainajien pronssipatsaita raiskatessamme.

Sähköpostiviesti alkaa: "Hei kaikki 'Larun likat'!" Minun on vaikeaa identifioitua viestiin, sillä niin paljon kuin lähettäjästä ja AMS:stä ja yksittäisistä lapsuuden tutuistani pidänkin, klönttinä ja aggregaattina tuo naislauma kehittää aivan oman puheenpartensa, joka muistuttaa liikaa siitä, miksen kestänyt Lauttasaaressa enää lukiota vaan pakenin kuvataidelukioon. Jossa sielläkään en oikein viihtynyt. Kuten en yliopistollakaan. Näemmä ainoa joukko, johon olen koskaan sopeutunut, on Dodo, ehkä siksi, että siellä ei koeteta muodostaa mitään rumpuapäristävää joukkohenkeä. Sellainen "me ollaan joukko" -meininki on jotain riivaavan kammottavaa. Ja aina, kun joudun joukkooon, alan haukkoa ilmaa, käteni ovat aivan hiessä, hyvä etten ala puhua kielillä tai jotain muuta yhtä kaistapäistä. Kahden kesken kaikki sujuu hienosti, kysellään kohteliaasti kuulumisia ja tuetaan toista, mutta isona joukkona ihmisiset ovat hirviöitä.

Toisaalta, syöttinä olisi AMS:n näkeminen mahdollisimman pian. Päätä särkee, kun mietin, mennäkö vai ei. Toki voin kirjoittaa AMS:lle sähköpostia ja sopia tapaamisen myöhemmin, odotus ei tapa, toisaalta kutkuttaisi mennä ja katsoa, onko bloggaaminen jotenkin parantanut sosiaalisia valmiuksiani kuten kuvittelen sen tehneen. Kuvittelen, että minusta on tullut rohkea ja tarmokas, tilanteet ja vaikeudet kohtaava otus. (Toisaalta, rohkea ja tarmokas tyttö olisi luultavasti pistänyt ohi kiiruhtavaa miestä etusormella rintalastaan ja todennut, että sullakin näkyy nännit olevan, purenko pois niin voit sitten helpommin katella niitä kävellessäs? Toisaalta, miesten kanssa ei kannata alkaa riidellä. Yhdestä kunnon selkäsaunasta olen oppinut ainakin sen, että fyysisen väkivallan osuessa kohdalle ei omalla massalla pysty saamaan paljonkaan aikaan, lähinnä nyt suojaamaan päätään iskuilta, sitäkin huonosti. Sillä kerralla tuli kaksi mustaa, umpeenmuurautunutta silmää, ruhjeita ja mustelmia. Pääsin aika vähällä, olen oikeudessa istuessani ymmärtänyt jälkeenpäin. Ohjenuora: älä riitele, ole mieluummin kuuromykkäsokea ja hanki nännit peittävä, epämukava topattu rintsikka -burkha. Ärsyttää, joka ikinen kerta äijien huudellessa pelkään, että tällä kertaa pinna pettää ja sitten tulee turpiin.)

Samana iltana olisi toinenkin meno, Retretin kesäkauden avajaiset. Vaikka yhdentoista tunnin autossa istuminen päiväseltään tunnin vip-tilaisuuden takia ei ihan hirvittävästi kutkuttele, Kissan äiti tarvitsisi seuraa reissulle. Heidän Halos-taulunsa on siellä näytillä ja pitäähän se ihme nähdä, kun se on päässyt isoon näyttelyyn. Ja puhuisihan avajaisissa Uosukainen, jolle äiti ei ole koskaan kehdannut esitellä minua, kun suustani tipahtelee kuulemma sammakoita niin tiuhaan ja kynsinauhanikin ovat niin likaiset.

Minä kuvittelen olevani kuuromykkäsokea, äiti pelkää, että livautan suustani jotain sopimatonta. Arvaan, että tuo painajaismainen sana alkaa V-kirjaimella. Kieltämättä, pelko on aiheellinen, jos intoutuisin puhumaan paria lausetta enemmän. Toisaalta äiti ei ehkä tajua, etten ole ihan samanlainen muiden ihmisten seurassa kuin kotonani.



Niin paljon hauskoja muistoja, äkkiä tomutettuina ja mytyistään kuorittuina! Ja hämmentäviä muistoja, myös: kuinka luokkakokouksessa kymmenen vuotta sitten, hyvänen aika, siitä on tosiaan jo kymmenen vuotta, arkkitehtiopiskelija kysyi AMS:ltä ja minulta, olemmeko me edelleen yhtä läheiset kuin ennen, ja vastasimme samaan aikaan, mutta eri vastauksen. AMS sanoi ei, minä kyllä. Vasta tuolloin tajusin, että olemme erilaisia jossain hyvin syvässä mielessä, toimimme erilailla, jäsennämme ystävyyden erilailla. Jos minä joskus ystävystyn jonkun kanssa syvästi, ei ole väliä, onko viime kerralla puhumisesta viisi minuuttia vai viisi vuotta, läheisyyden tuntu ei katoa minnekään. Useimmilla se ei kai mene näin. He vahtivat tekstiviestejään ja sähköpostiviestejään ja valittelevat, kuinka siitä ja siitä ei ole kuulunut kertakaikkiaan mitään ainakaan kahteen viikkoon.

Ainoa ihminen, jonka kanssa viestin nykyään jokaisen kahden viikon aikajakson aikana, on Kissa. Me sentään asumme samassa asunnossa. Äidillekin soittelussa saattaa tulla helposti kuukaudenkin tauko, samoin Kissan äidin suhteen. Ilvestä, joka on ystävistäni lähin, näen ehkä viitisen kertaa vuodessa. Ilvestä ehkä hieman ikävöinkin, hänen kanssaan on mahdotonta ajautua pokkuroivaan tunnelmaan. Voi vain höpöttää kaiken sekaisin, nonsensen ja kipukohdat, loikoa selällään nurmikolla, puhua vuoroin taideteorioista, vuoroin kissoista, ottaa sitten korttipakan esiin ja pelata vakavan erän paskahousua. Mennä katsomaan kukkia ja huudahdella duetossa ihmeellisille väreille. Myös Ilveksen kaapeissa on sotkuisia myttyjä: huovutustarpeita, rautalankakeriä, kangastilkkuja, olkia. Mutta muuten, muuten riittää, että voi kuvitella ihmiset.

Ei siis ihme, että minusta AMS on ollut poissa suunnilleen sekunnin ajan, olkoonkin, että tuon sekunnin aikana olemme vaihtaneet lyhyitä, sähkemäisiä tervehdyksiä muutaman kerran. Poukkoilen ilmassa yhtä vallattomasti kuin palloesikoiden kukinnot, joista äiti on niin iloinen. "Omituisinta niissä on", sanoo äiti puhelimessa, "että niiden varsissa on aina jonkinlainen mutka." Palloesikoissa ei kertakaikkisesti ole mitään vakavaa eikä järjestelmällistä, ja sekös meitä miellyttää.

Kokoan itseäni ja mietin edelleen, Retretti vai AMS hetsiltään. Tavallaan Retretti kyllä houkuttaisi, sillä Retretissä saa olla lapsellinen ja pöhkö. Äitien kanssa liikkuessa saa olla ihan höpö ja samalla voi puhua oikeasti kiinnostavia asioita. Kuten eilen, kun kotiavaimensa unohtanut Kissan äiti hakee minulta avaimen ja kävellessämme Kumpulaan puhumme kosketusaistillisesta lahjakkuudesta, jota kulttuurimme ylenkatsoo typerästi, tuskin tunnistaa edes. Mutta kolmikymppisiä uratykkejä tavatessa, ugh, pitäisi puhua työstä ja miehestä ja klubbaamisesta ja jotenkin vain en jaksaisi. Olen kyllästynyt sanomaan kerta toisensa jälkeen: "Joo, en edelleenkään vakitöissä. Keikkaa teen kyllä, kirjoitan. Joo, elää sillä, kun ei halua matkustella eikä ostella vaatteita eikä istua kaljalla tai muuta sellaista luksusta, joka ei muutenkaan sopisi oikein mun maailmankatsomukseen. Ai miten niin askeetti?" En ymmärrä edelleenkään, miten joku sellainen, joka omistaa elämänsä kauneuden ja hyvyyden etsimiselle, tarkastelulle ja monistamiselle, voi olla askeetti.

Minulle askeesi olisi kultaisessa häkissä istumista, paperien kääntelyä, puhelimessa itsensä esittelemistä, säntillisyyttä, kahdeksan tunnin sisätyötä, rentoutumista viikon rantalomalla irti kaikesta mielekkyydestä, helmien ja käätyjen lastaamista silkkipaperimyttyihin.