2.6.05

Loman tarpeessa

Neljän perättäisen työpäivän jälkeen olo on täysin pakastekuivattu. Liikaa kohteliaita hymynyrityksiä ja sosiaalista yrittämistä, luulen. Voi että minä vihaan töissä käyntiä. Kaikkein pahin on ollut se ainoa koulutusta vastaava pesti, jossa sen lisäksi, että väsyin sosialiseerauksesta, vedin itseni täysin loppuun myös intellektuaalisesti, heräillen kesken yötä piirtelemään esteettisen kokemuksen ja erilaisten maailmankatsomusten esteettisten normien mind mappeja. Osasyy hitaalle valmistumiselle on ollut se ystävien kuoro, joka laulaa yhtä ja samaa melodiaa: Ei jaksais, ei kiinnostais, pakko mennä. Ainoat, jotka ovat löytäneet työstä jonkin asian, ovat rahaa arvostavat ihmiset, jotka shoppaavat paljon.

"Kato sitku säkin oot duunissa sä voit ostaa vaatteita joka päivä", sanoo eräs. Nyökkään hajamielisesti. Joo, niin varmaan. Ihminen, joka inhoaa shoppailua, muka vähät vapaa-aikansa kaupoissa hillumassa... "Tai mennä matkoille!" jatkuu innostus. En viitsi mainita, että viimeisestä ulkomaanmatkastani on aika kauan. Nyt olemme kyllä suunnittelemassa kesäistä matkaa Pietariin ja kenties Inkerinmaallekin, katsomaan Kolppanaa, josta isoäitini oli. En tiedä, pitäisikö olla innoissaan vai ei. Matkustaminen on rasittavaa puuhaa, hikistä ja tuntuu niin turhalta. Enhän Lontoossa asuessanikaan päässyt sisään paikalliseen elämäntapaan. Pelkään Kolppanan olevan jotain muuta kuin kyisiä peltoja, kivikoita ja metsiä, ahomansikoita ja hevoshakoja. Aiheellinen pelko, eikös?

Tänään on taas näitä päiviä. Haluaisin nähdä kaikki näkökulmat sisältä käsin koska ikkunoiden takaa kurkistelu on tylsää kun ei kuule merkityksiä samalla tavoin kuin alkuasukas. Olen kokeillut monenlaisia juttuja takertumatta turhiin määritelmiin siitä, kuka tai mikä olen, mitkä tarpeeni ovat, mitkä vahvuuteni ja heikkouteni ovat. Eritoten olen jaksanut koettaa tulla paremmaksi asioissa, joissa olen suunnattoman huono. Ja saanut turpiini! No, kaipa maailman logiikka on sellainen, että pitäisi keskittyä vain hyviin puoliinsa? En ole tehnyt sitä, mikä olisi luontevinta, eli pelkkä vetelehdintä ja seksi ja runoilu, koska pelkään helvetisti, että silloin musta tulisi ihan tylsä ja yksisilmäinen. Haluaisin tietää, millaista on olla telaketjufeministi, sovinisti, autoriippuvainen, pyhimys, Henry Miller ja pelikaani. (Mutta yksi kerrallaan, kiitos.) Toisinaan olen aika uupunut mokomaan ponnisteluun.

Kuten tänään, kun niin moneen ihmiseen sukellettuani tulen kotiin ja melkein itken siitä ilosta, että pitkä viikonloppu on edessä. Kissa ei ymmärrä loman ajatusta, hän ei halua koskaan lomaa. Hän elää sosiaalisesta verkosta, sen syötteistä ja sen arvostuksista suuremmassa määrin kuin ymmärrän. Näkee valtasuhteita ja sen sellaisia, joille itse olen valtaosin sokea. Olen ylpeä, että saan olla osa tuota tuikkivaa verkkoa, vaikka itse taidankin olla enemmän tähdenmuotoinen fosforoitu tarra kuin hehkulamppu, joka saa virtansa verkosta.

Ennen kuin tulen kotiin, istun hetken kahvilassa lueskellen Margaret Atwoodin kokoelmaa Good Bones. Atwood on ihana, aivan varauksetta. Lukekaapa Gertrudin vastaus Hamletille, nähkää Shakespeare uudessa valossa... tuo nainen on taitava, pelottavan taitava. Hänessä ei ole tarvetta ennaltamäärättyihin ismeihin, ei teoreettisiin apupyöriin eikä dogmatiikan kainalosauvoihin. Päästäpä sellaiseen tilaan.

Loman tarpeen huomaa aina siitä, että kävellessä vaahterametsässä palaa mieleen ajatus, ettei nimettäviä tunteita olekaan. Jankuti-jank. On nimettäviä asenteita, kuten ystävyys ja rakkaus ja epäluulo ja niin edelleen, mutta tunteet ovat voimakkaita, hetkellisiä ja ainutkertaisia merkitysten herpaantumisia maailmassa, tai kuten Dewey kirjoittaa, pelkoa-tuon-äänen-yhteydessä, surua-tämän-uutisen-kuullessa, arvaamatonta-riemua-erään-asian-rauetessa.

Mutta yhdessä asiassa Dewey on mielestäni vähän liian skeptinen: siinä, ettei näitä omituisia tilanteiden värisuotimia voisi kuvata kovinkaan hyvin kielellä. D tekee pari huomautusta siitä, että niitä voidaan kyllä kuvata poeettisessa kielessä, mutta jättää asian muuten kiusallisen auki, kun kyse on kuitenkin kiinnostavimmasta huomiosta koko sedän filosofiassa. Eivät ne ole helppoja kuvata, selväähän se, mutta voiko tärkeämpää tehtävää ollakaan? Eikö juuri tämä tunne-tilanteessa olisi se avain, jolla pääsisi kokemaan toisen aseman sisältäkäsin? (Voi, lukekaa tuo artikkeli linkin takaa, se on jollain tavalla varsin ymmärtävä. Ja ennen kaikkea, antaa palttua sille vankalle käsitykselle, että miehet ovat parhaimmillaan ilman rakkautta, ja eroaisivat siinä naisista. Eihän kukaan muu filosofi kirjoita kuten Dewey, yhtä innokkaasti ja lämpimästi!)



Nyt pakkaamme auton täyteen koiria ja kasveja ja laudanpätkiä ja suunnistamme sinne, missä elämä kulkee riippumatta siitä, katsotaanko sitä hyvällä tai pahalla vai ei. Saamme tehdä, mitä tahdomme: Kissa lukea toisen tutkinnon pääsykokeen kirjojaan, minä kävellä tuoksuvissa metsissä korvakorut kaulaa hipoen, nähdä lintuja, kasveja ja varjoja. Illalla, istua pöydän ääressä ja nuuskia keskustelunaiheita.

Voikaa hyvin nämä päivät, jotka vaikenen. Vetäkää henkeä ja miettikää, miksi sana "todellakin" kuulostaa niin teennäiseltä. Aivojumppa ei ole yleensä pahitteeksi, paitsi silloin kun on loman tarpeessa. Unellekin on annettava tilansa.

9 Comments:

Anonymous velikulta said...

Toivotan hekumallista irtiottoa arjesta!
Älä nyt ainakaan pyykkiä pese.. ;)

2/6/05 17:32  
Anonymous Anonyymi said...

Minäkin vihasin aina töissäkäyntiä. Tuntui, ettei mikään korvaa sitä menetettyä aikaa, niin isoa summaa ei ole keksittykään että antaisin työlle anteeksi sen että se vie minulta elämän. Mutta sittemmin asenteeni ovat kyllä lieventyneet. Toisaalta joudun aika vähän tekemään ns. oikeita töitä ja joku voi olla sitä mieltä ettei kirjoittamisen ohjaaminen ole oikeaa työtä. Eikä se kyllä oikeastaan minun mielestänikään ole, ja ainakin se vie niin pienen osan aikaani että sen voin kyllä antaa anteeksi.

Mutta olisi kyllä tärkeä löytää työ jossa viihtyy. Pieni palkkakaan ei vaivaa, ainakaan minua, kunhan tuntee tekemisensä mielekkääksi.

Hyvää viikonloppua!

Kirsti

2/6/05 19:49  
Anonymous va said...

Kun työstä puuttuu rakkaus se ei ole mitään.

2/6/05 21:02  
Anonymous Anonyymi said...

Voi voi.. kun töihin lähtee pitää aivot kääntää emotionaalisesti off-asentoon. Ottaa se ihan levon kannalta, saa rauhan 8 tunniksi mielessä vellovilta mietteiltä kun suorittaa tai vaihtoehtoisesti visioi jotain abstrakteja jutskia. Ei ihme että uuvuttaa jos sukeltelee ihmisiin päivät pitkät ;)

-sb

2/6/05 22:18  
Blogger Marimba said...

Asunnot näyttävät aina idylleiltä, kun niiden valaistuja ikkunoita katsoo ulkoa hämärästä. Tuo kuva on oikea prototyyppi.

2/6/05 23:21  
Anonymous Anonyymi said...

Eilen meinasin kirjoittaa, että olet loman tarpeessa:)))

Ihastuttava kuva. Osaat löytää valon.

ruu

2/6/05 23:55  
Blogger Timo said...

Ne piirtämäsi mind-mapit voisivat olla kiinnostavia.

3/6/05 01:17  
Blogger Shirley said...

Mun työ on aivan ihanaa. Menen aamuisin töihin tosi kevein askelin. Mutta noi yleensä ottaen protestanttinen työmoraali on ihan älytön. Ihmisten pitäisi oppia laiskottelemaan oikein kunnolla.

Mä myös inhoan shoppaamista, vaikka kauniit vaatteet ovatkin musta melko houkuttelevia. Kaupoissa on liikaa kaikkea, siellä väsyy, kyllästyy ja on liian kuuma!

Kuva oli ihana. Toisaalta siitä tuli sellainen surullinen olo, että jossain on ihmisiä jotka ovat paljon onnellisempia kuin minä.

3/6/05 11:41  
Blogger sisatto said...

Minä saan ajoittain iloa onnistuneesti tehdystä työstä, esimerkiksi sutjakkaasti valmistuneesta artikkelista tai jutusta. Ikävä kyllä olen ollut huomaavinani sellaisen lievän lainalaisuuden, että kaikkein tyydyttävimpiä ovat hommat joista ei makseta kovinkaan paljon tai jopa ei mitään.

Noin muuten koen työn välttämättömäksi, jotta pystyn ylläpitämään omaa elämäntapaani edes minimitasolla. Korostan että elämäntapani ei tosiaan ole mitään kovin luksusta: velaksi ostettu kaksio lähiössä, keskiolutta kalliolaisissa baareissa ja kirpparikierroksia. Joskus mietin,että jos oikein pyrkisin elämässäni eteenpäin ja tekisin enemmän töitä, saattaisin korottaa elintasoani. Mutta tekisikö se minut onnellisemmaksi? Vaikea kuvitella.

3/6/05 12:43  

Lähetä kommentti

<< Home

<