30.5.05

Sisällä sataa

Sisällä sataa. Pisaroita ropsahtelee leualle ja ruokaan.

Koetan rauhoittua, tehdä inventaaria elämästäni, mutta mitä pidemmälle menen, sitä enemmän itkettää. Lopulta en hillitse itseäni vaan itken Biomedicumin ruokalassa niin, että ruoka lautasella lisääntyy ja muuttuu chilikastikkeesta keitoksi. Parin pöydän päästä ihmiset tuijottavat. Kyyneleet valuvat pitkin naamaa ja tippuvat leualta tarjottimelle, lautaselle, haarukalle, veitselle, vesilasiin. Koetan hengittää syvään ja keskittyä johonkin kivaan kuten hammaslääkärin vastaanotolla silloin kun lääkäri on sanonut: "Tuo on niin pieni, ei siihen mitään puudutuksia tarvita."

Koetan listata kaiken, missä olen onnistunut, mutta lista on pelottavan pieni asetettavaksi vasten kaikkea sitä, missä olen epäonnistunut. Kaiken lisäksi, kaikki, missä olen epäonnistunut, on sellaista, missä haluaisin onnistua turkasentulimmaisesti. Niin kuin olla looginen, analyyttinen ja ehkä hivenen kyyninenkin, kyetä olemaan loukkaantumatta mistään, olla pätevä, löytää itselle sopiva ammatti, kestää vaikka minkämoisia kolhuja, oppia olemaan itkemättä ikinä. Nekin, missä olen onnistunut, lähinnä tutkinnon saattaminen formaalisesti päätökseen ja parisuhde, ovat aika puolivillaisia yritelmiä, joita repii jatkuvasti rikki se, etten kykene olemaan sellainen kuin pitäisi. (Samalla parjaan itseäni raivokkaasti: pitäisi ja pitäisi, kuka niin sanoo, sinun miehesi, joo, onko hän muka jokin jumala, joka ei voi erehtyä, etkö muka ole huolissasi kuunnellessasi häntä ja ajatellessasi, mitä sitten tapahtuu, jos hän joskus jossain epäonnistuu omasta syystään, kun hän ei ole koskaan eikä missään vielä tehnyt sitä, miten hän sinua ymmärtäisi, sinua joka vain epäonnistuu aina jaksaessaan jotain yrittää.)

Plääh, olen läpikotaisin tsehovlainen hahmo. En semmoinen huumortulkintainen enkä semmoinen lässytulkintainen tsehovlainen, en semmoinen kuin Kissan tuttavaperheen tyttären tulkinta tsehovlaisuudesta hänen kerran tarttuessaan käteeni ja johdattaessaan minua käsikynkkää hämyisiä metsäpolkuja heinäkuun illassa, "me olemme tässä suloisen tsehovlaisesti, kävelemme täällä vain minkään painamatta!", sama tyttö, joka parikymmentä minuuttia aiemmin sanoo, että on se niin harmi, ettei Suomessa ole järjestettyä avioliittoa, hän olisi silloin mennyt Kissan kanssa naimisiin. Katsoo sitten suoraan silmiin ja näkee satuttaneensa ja on siitä tyytyväinen. Sinä et kuulu tänne, sanoo koko olemus, ja oma olemukseni vastaa vaihtaen viltin päällä painoa toiselta kankulta toiselle, kietoen käsivarret jalkojen suojaksi, suo anteeksi, en niin, olen jo menossa, olen pahoillani, että häiritsin idylliänne. Ei, ei, ei sellaista. Sellainen tsehovlainen, jonka luonteesta puuttuu jokin tärkeä pala, joka on läpikotaisin ristiriitojen saastuttama ja käyttäytyy sen takia omalaatuisesti.

Jossain vaiheessa tajuan, että olen jättänyt työtoverireppanani yksin asiakaspalvelutiskille ja kiihdytän ruoan jauhamista. Ei ole oikein nälkä, mutta päätän syödä tunnollisesti loppuun saakka. Koetan olla välittämättä siitä, että itken. Koetan vakuuttua siitä, että olemassaololleni ei tarvita mitään oikeutusta, koska syy siihen ei ole minun. Ruoka maistuu vetiseltä ja suolaiselta, osa itkusta tulvii nenän kautta. On niitä päiviä, kun toivon, että silloin kerran olisin onnistunut tappamaan itseni. Mutta tietysti - tässä on tärkeää kuulla ironia - epäonnistuin, minut pistettiin oksentamaan jonkun muun sormet kurkuun tungettuna, nielemään kasa hiilitabletteja ja sittenpä sainkin elämäni ensimmäisen ummetuksen. Ja toivottavasti viimeisen, tohdin kirjoittaa. Siitä on jo pitkä aika, joinain päivinä pieni ikuisuus, joinain puolisen sekuntia. Joinain päivinä tajuan vasta, että tämä ei onnistu, minut on edelleen vangittu tänne, tähän kehoon ja kieleen.

Olen vihainen ja itken, surullinen ja itken, helpottunut ja itken, sekaisin ja itken. En näe, miten pystyn menemään takaisin asiakaspalvelutiskille. Sitten ruoka loppuu, nousen seisomaan tarjotin kädessäni, menen viemään sen pois, kävelen ulos, pienen pihan yli, sisään työpaikalle, vessaan. Niistän nenän, pesen kasvot. Kävelen takaisin palvelupaikalleni ja teeskentelen, etteivät silmäni ole punaiset, ehei, ettei kaikki kieli jostain järkytyksestä.

En kestä ajatusta, että minun pitäisi tänään nähdä ihmisiä ja suunnitella juhlia. En osaa hahmottaa itseäni osana tuota kokonaisuutta. En ymmärrä, kuinka voin lähettää valmistumisjuhlakutsuja muille kuin ehkä Ilvekselle ja L:lle, jotka sentään katsovat televisiosta popstarseja ja idolseja ja juovat päiväkännejä ja ovat ehkä sikäli samalla psyykkisellä tasolla kanssani, vaikka itse oirehdinkin toisin. Pelkään pakenevani omista valmistujaisistani samalla tavoin kuin aikanaan pakenin omista rippijuhlistani ja ylioppilasjuhlistani, katosin vain äidin harmitellessa sukulaisille, että tyttö taitaa olla vähän turhan jännittynyt.

Ylioppilasjuhlien huipennus oli se, että palasin aamuneljältä ja sukulaiset olivat meillä yötä ja minulle oli mustelmia, ruhjeita ja kumpikin silmä mustana ja umpeenmuurautunut, vasta saadussa ylioppilaslakissakin veritahroja ja koira herätti kaikki sukulaiset haukunnallaan, ja ne olisivat soittaneet poliisille, mutta minä kieltäydyin puhumasta tapahtuneesta mitään, yhtään mitään, ja uhkasin karata lopullisesti, jos ne soittavat poliisin. Kaksi seuraavaa päivää makasin pimeässä huoneessa märkä pyyhe naamalla, hengitin aluksi huuhteluaineenhajuisen, lopulta vähän ummehtuneenhajuisen pyyhkeen lävitse ja kieltäydyin kommentoimasta muuten kuin sanomalla kiitos jokaiseen teekuppiin ja ruokalautaseen. Tuskinpa sanomattomuuteni mitään piilotti. Ilmiselvää: olin saanut turpiini joltain, jota halusin suojella ikävyyksiltä turpiin saamisen jälkeenkin. Jälkeenpäin olen löytänyt tilanteesta monta koomista piirrettä, silloin halusin vain kuolla, siihen paikkaan.

Mutta jumalaa koneesta ei tullut paikalle, kuten ei nytkään tule.

Enää en suojelisi ketään, joka uskaltaisi lyödä. Enää en ole kahdeksantoista, enää en usko siihen, että ihmiset voivat oppia ymmärtämään toisiaan täysin. Mutta jos edes vähän?

Sekopää, soimaan itseäni. Kirjoitan paperille lyijärillä, mikä tänä keväänä on mennyt perseelleen: - huono arvosana gradusta - jalan takia ei voi esiintyä tanssiryhmän kanssa - myynyt vain yhden lehtijutun - taloudellisesti täysin riippuvainen miehen hyväntahtoisuudesta - emotionaalisesti täysin riippuvainen miehen hyväntahtoisuudesta - ei osaa edelleenkään haluta lasta; vaikeus suhtautua raskaana oleviin kavereihin - aavistus siitä, että tämä on Mobutun viimeinen kesä - äidin jalka paskana, ei onnistu vakuuttamaan tätä siitä, että seisomatyöstä pitäisi ottaa kunnon sairasloma. Revin paperin ja viskaan sen roskikseen, mutta konsti ei auta. Surut eivät katoa. Eipä silti, että moiseen uskoisinkaan.

Päätän ajaa matkalla kotiin - totean, etten nyt jaksa mitään kokouksia - arabialaisen konditorian kautta ja ostaa itselleni suuren lohkareen baklavaa. Sitten muistan, kuinka nopeasti masentunut serkkuni lihoi, ja mietin uudelleen, onko leivos nyt välttämättä sittenkään oikea ratkaisu. Ehkä teen vain pitkänpitkän lenkin koirien kanssa aivot tyhjää lyöden. Tai teen lenkin ja ostan baklavaa. Tai ostan suklaata ja baklavaa. Tai menen uimaan koirien kanssa, tai menen nukkumaan, tai syön baklavan ja menen nukkumaan, tai vaikka mitä.

Voisin syödä joka ikisen tumman suklaan tässä kaupungissa, jos joku armollisesti toisi ne ovelleni tai pyöräni ostoskoriin. Seuraavalla viikolla murehtisin finnejä. Ei, ei, ei.

Kerran baklavan keksittyäni en saa päätäni revittyä siitä irti.

Ulkona näyttää olevan kesäinen ilma.

13 Comments:

Blogger Eufemia said...

Loukkaantumattomuuden varjopuoli on etäisyys tai näkymätön eriste, jonka ravistaminen irti voi olla työlästä. Se ei erota ainakaan minua äänistä ja tuoksuista ja valon eri sävyistä, mutta saattaa pitää hetkittäin tai pidempiäkin jaksoja kaukana vierellä olevista ihmisistä.

Ei kannata toivoa sitä pientä kyynisyyttä, patetiaankin päätyvä vilpitön yritys on hienompaa. Kyynisyys on turhan usein vain laiskuutta. Itkeminen on uljasta. Jos sen taidon unohtaa, voi käydäkin niin, ettei osaa itkeä halutessaankaan. Olen oikein iloinen siitä, että nykyään vetistelen välillä. Olin monta vuotta itkemättä, se oli ikävää.

30/5/05 15:47  
Blogger Eufemia said...

Ja ai niin, suosittelen lämpimästi sen baklavan hankkimista.

30/5/05 15:48  
Anonymous Anonyymi said...

Tunnistan itsessäni tuon kyynisyyden (= laiskuutta, provosoimista ym tilanteesta riippuen...) Välillä sitä tuntee itsenä huonoksi ihmiseksi muutenkin, se tulee ihmeellisinä aaltoina. Joskus olen miettinyt että mistä se johtuu, ihmisluonteesta, hormoneista vai mistä, siis tuo aaltoilevuus?
----
Viisaita sanoja sinulla Eufemia :)
----
Läheinen sukulaiseni teki itsemurhan viime vuonna, siitä tuli iso möykky sisälle, joka aina muistuttaa olemassaolostaan säännöllisin väliajoin, onneksi se myös auttaa muistamaan tämän ihmisen, vaikkakin kipeällä tavalla. Olisin vaan niin paljon enemmän halunnut että hänkin olisi ollut utelias tietämään mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Minä ainakin haluan nähdä millaisia "me" olemme vanhana jos saamme elää...
-------
Outi Heiskanen oli Punaisessa Langassa eilen, tosi mahtava tyyppi! Toivottavasti näit(te) ohjelman. Hän sanoi että elämän tarkoitus on se että itse elämä on lahja ja tirautti siihen pari kyyneltä päälle. Hän kuulemma itkee todella usein... Katselin sitä harmaahapsista naista ihan lumoutunena.

(pahoittelen tätä sekavuutta, kirjoittaminen ei ole vahvin lajini)

30/5/05 16:22  
Blogger pagisija said...

Turhan usein sitä itsekin sortuu yhteiskunnan suosimaan ajatteluun, että kyynisyys jotenkin korreloisi suoraan fiksuuteen, vaikka tietääkin, ettei se niin mene. Kyynisyys on, kuten Eufemiakin sanoi, useimmiten hengen laiskuutta ja hybrististä (voiko noin sanoa?) kuvitelmaa asioiden yläpuolella olemisesta. Katteetonta snobismia, elämästä ja tuntemisesta vieraantumista.

Kuin ei myöskään akateemisuudella ole mitään tekemistä asian kanssa. Siis fiksuuden. Viisaudesta puhumattakaan. Kuten on moneen kertaan todettu.

Tämä taitaa olla niitä päiviä, että suosittelen leivosta minäkin.

30/5/05 19:08  
Anonymous Anonyymi said...

Maanantaitunnelmissä näemmä itse kukin. Hitsi kun on sosiaalistettu tähän miehen rooliin, ei oikein itkeminen luonnistu. ;) Onnistuisi kyllä, mutta aiheuttaen ns. häviäjä-tunnelman. :P

-sb

30/5/05 19:53  
Blogger Veloena said...

? Kyllä naisillakin itkeminen liittyy häviäjä-fiilareihin, tai ainakin itselläni liittyy. Ei ehkä, jos saa itkeä kotona, mutta julkisella paikalla itkeminen on kyllä ihan karseeta. Hirvittävintä, mitä tiedän, itse asiassa. Koetan kovasti keksiä jotain vielä kauheampaa, mutten keksi.

Kyllä, tässä on mielikuvitukseni raja. Toistaiseksi.

30/5/05 20:16  
Anonymous velikulta said...

Ei itkeminen ole naisten yksinoikeus.
Eikä missään tapauksessa velvollisuus.

Jostain syystä ystävät,tuttavat ja sukulaiset
pitävät minua aika äijjjänä, kolmella jiillä.
Tästä huolimatta itsen ilosta, surusta tai muuten vaan.

Ilmeisesti he ovat väärässä eivätkä tunne minua pätkääkään.

Sitä vain ihmettelen millainen yhteiskunta
tämä oikein on jos nainen saa itkeä yksikseen.
*tulee ihan viekkuun ja tarraa kädestä*

31/5/05 10:19  
Blogger Timo said...

Minäkin toivoisin olevani pätevämpi, järkevämpi, tarmokkaampi. (Olisi oikeastaan hauskaa, jos tänne tulisi joku kyynikko selittämään, että toivominen on irrationaalista.) Minulla oli nuorempana ja varmasti vieläkin aikamoisia illuusioita tässä suhteessa: tein kai liian pitkälle meneviä johtopäätöksiä kyvystäni ymmärtää erilaisia asioita ja keskustella niistä. Se ei takaa, että osaisi myös toimia.

Lisäksi soisin, ettei tämä kirjoittaminen olisi niin älyttömän tuskallista ja vaikeaa. Koetan kuiten osaltani panostaa juuri sanojen jahtaamiseen, vaikka kilpailijoina (periaatteessa) on niinkin ylivertaisia kynäniekkoja kuin sinä.

31/5/05 10:37  
Blogger Veloena said...

Timo. Lakkaa panostamasta, lakkaa yrittämästä, rentoudu. Niille ei voi mitään, kunhan vain heittää järjen ja vaatimukset helvettiin ja antaa mennä. Tosin, paraskin neuvoja: jos joku sanoisi minulle puhumisesta noin, menisin varmaan parkumaan takahuoneeseen silkkaa surkeuttani. Kahdenkesken minusta on helppoa puhua, jos toinen ihminen on tuttu, muuten olen aivan jäykkä ja näytän kuulemma hurjistuneelta.

31/5/05 11:03  
Blogger Timo said...

"Lakkaa panostamasta, räjäytä jo."

31/5/05 18:16  
Blogger Veloena said...

Öö, räjäytä mikä? Painokone?

1/6/05 11:58  
Blogger Timo said...

Jos vaikka jotain ihan tyhjää räväyttelisi, esasaarislaisen retoriikan hengessä... Tai niin, miksei painokone. Bloggaamallahan sen voi tehdä.

1/6/05 13:48  
Blogger Veloena said...

No sitä tosiaan sietää toivoa!

1/6/05 19:01  

Lähetä kommentti

<< Home

<