Sieraimet pinnan yläpuolella

Olen aika huono uimaan, mutta voin aina kirjoittaa tarinan, jossa osaan uida kuin vedessä ennen syntymäänsä sukellellut. Luultavasti se ei pelasta, jos joskus joudun todelliseen onnettomuuteen. Mutta ainahan voi koettaa, kirjoittaa niin pitkään ja niin itsepäisesti, säälimättä yksiäkään naarmuuntuneita polvia, niin keskittyneesti, että unohtaa kaiken muun kuin kirjoittamisen.

Koetan pitää sieraimia pinnan yläpuolella. Se tarkoittaa: heti päästyäni kotiin, saatuani soitettua Kissalle, etten pysty tulemaan, olen liian väsynyt, kamppaillen itkua vastaan, tiedän mitä mieheni nyt ajattelee, en pidä siitä ajatuksesta, en pidä siitä, että hänen pitää ajatella sellaisia ajatuksia, en jaksa tehdä asialle mitään, en pysty, itku ryystää minua mukaansa liian vahvana, turha potkia vastaan ja pinnistää niskaa jännittäen, heti hoidettuani välttämättömyydet, revittyäni päältä märät vaatteet, puettuani kuivat, avaan tietokoneen ja alan kirjoittaa. Ja laitan pesukoneen päälle, tuon kotoisan äänen.

Kirjoitan.

Kun ajan kotiin, olen istunut kirjastossa lukemassa muutamaa lehteä. Baklavaa en pystynyt ostamaan, pelkään liikaa, että alan itkeä. Ajan pyörällä lujaa, ettei kukaan tunnistaisi minua. Kirjastossa silmäilen levottomasti pöytien ääressä istujia, ei ketään tuttua, rentoudun, luen koettaen unohtaa, unohdan. Sitten en keksi enää yhtään hyvää lehteä, hyviä lehtiä ei ole monta, ja hyvissäkin lehdissä esseet ja jutut ovat pelottavan tasokkaita, vilisevät nimiä ja vaikeatajuisia ilmauksia, en ole tänään sillä tuulella, on pakko mennä ala-aulaan ja nieleksiä. Ulkona sataa. Hyvä, että sataa.

Astun sateeseen, avaan pyörän lukon ja U-lukon, nousen märkään satulaan. Nyt kukaan ei erota, onko vesi kasvoilla itkua vai sadetta. Ajan koirapuiston kulmille, kurvaan alas kohti Käpylän urheilupuistoa, ajan ohi kahden varusmiehen tajuamatta näkemääni, äkkiä edessäni on tien sulkeva nauha, ajan nauhaan koettaen jarruttaa. Koska tulen lujaa, nauha venyy ja lopulta pyörä pysähtyy ilman, että suistun.

Tähän loppuu itkeminen. Nauhassa lukee "poliisi" ja "alue on eristetty". Poljen takaisin ylämäkeen ja kysyn sotilailta, eikö tästä tosiaankaan voi ajaa läpi. "Ei voi, nyt pitää kiertää", sanoo toinen varusmies sade kypäränreunasta kimpoillen.



"Mikä se juttu on?" kysyn poljettuani hetken eteenpäin ja palattuani sitten uudelleen sotilaiden luokse, uteliaana kuin mikä. "Joku raivaustyö", sanoo toinen sotilaista. Ja sitten muistan: jokin vanha pommi, räjähtämätön, joka on onnistuttu paikantamaan. Pommi, jonka ei oleteta räjähtävän, mutta joka on kuitenkin eristetty. Uteliaisuuteni on tyydytetty ja pystyn jo virnistämään sotilaille hauskaa päivänjatkoa. Lievää vittuilua kenties, tajuan loppumatkalla, mieliala ailahtaa takaisin surkeuteen, en haluaisi koskaan loukata ketään, ja aina, tahattomasti, onnistun siinä. Ja sitten räimin: perkele, ne sotilaat, ne voisivat tappaakin jonkun, sitä asepalvelus tarkoittaa, ei minun tarvitse olla huolissani siitä, pitävätkö ne jotain yksittäistä, kaksittaista, sanaa vittuiluna vai eivät. En kykene omaksumaan sisäisessä keskustelussani yhtään kantaa, se ei koskaan pääty. Merkitykset lyövät toisiaan korville kaiken aikaa, armottomasti, eikä siltä käy kuuroutuminen.

Ja kun kirjoitan, kotona, kuivana, turvassa, korvat edelleen enää vain hieman luimussa, soi summeri ja koirat räyskyttävät tapansa mukaan. Uskokaa tai älkää, mutta ovelleni tuodaan laatikollinen baklavaa ja tummaa suklaata. Ei, en kuseta. Ihan totta. Olen hyvin hämmästynyt, mutta unohdan rypeväni syvissä vesissä, joissa nenään tyypillisesti menee vettä. Alan hihittää ensin hermostuneesti, ja yllyn nauramaan, kunnes lopulta tuskin pysyn tuolilla.

Jos en muistanut kiittää, kiitän nyt. (Tapakasvatuksessani on tosiaan aukkoja, jotka yllättävät tilanteet paljastavat. Mutta kuten sanottua, aina voi kirjoittaa.)

Lähestulkoon soitan juhlakokoukseen, että tulen sittenkin, mutta tarkemmin ottaen, ehkä pistän sittenkin stesseihin soimaan The Breedersit ja hoilaan mukana uusien yläkerran naapurien riemuksi. Pari tuntia, sitten Kissa tulee kotiin ja voimme hyppiä tonttupolskaa hänen arvosanalleen, hyppiä ja kirkua ja riippua suihkuverhoissa ja vaikka paiskata kaikki kirjat parvekkeelta alas. Ei, tarkemmin ottaen, ei kirjoja. Tai ehkä jotkut kirjat, mutta ei kaikkia.

Omalaatuista mielialan heittelehtimistä koko päivä. Miksi helvetissä ylipäänsä aloin itkeä? Ei aavistustakaan, en tiedä. Aluksi hypin ja surisin innosta Kissan arvosanan kuullessani, sitten aloin pelätä, että ehkä minä en nyt kelpaakaan, kun Kissa on todistetusti fiksu ja se kun nyt kuitenkin on hänen itsensä eniten arvostama ominaisuus (ja myön minun, hemmetti vie, minun myös, itkinpä tai en), ja aloin todistella, miksi kelpaisin, enkä löytänyt juuri mitään syytä ja äkkiä itku oli kohdalla, eikä sitä voinut pelastua yhdenkään katoksen suojaan. Ikään kuin ostaisin jonkin argumentin ystävyyden tai rakkauden ansaitsemisesta; ei, ei se niin mene, paitsi silloin, kun paniikki iskee päälle.

Joten lopulta sain kuitenkin baklavani ja mäystän niitä raivostuttavan käsittämättömänä. Päätän ajatella jotain vähän mukavampaa kohdetta, jotain vähän yksinkertaisempaa ja helpommin mallinnettavaa. Riistän Montaignen hyllystä, vajoan sängylle sanoja sisäänsä imeväksi keräksi koirakerien luokse, valmistaudun lukon raksahdukseen ja ovelle rientämiseen, iloiseen hyppimiseen ja ehkä uudelleen itkemiseenkin.