31.5.05

2 x kymmenen lausetta ja huomioita kutsujen laatimisesta

Hah, tässä kaksi kymmenen lauseen settiä. Saatte ihan itse arvata, kumpaa settiä saatankin livautella ikään kuin puolivahingossa jälkeenpäin niitä kovasti katuen ja itseäni tukistellen, ja kumpaa ette suustani kuule.

1. Ja sit sen kynsissä ei ollut edes läpinäkyvää lakkaa.
2. Kuule sä olet tulkinnut tän tilanteen nyt ihan väärin.
3. Ihmisoikeuksien julistus, siinäpä täydellinen moraalin ohjenuora!
4. Ja miehelleni en kyllä mainitse siitä mitään.
5. Mikään ei voisi minua järkyttää.
6. Lähdetkö Stockan Hulluille päiville shoppaamaan?
7. Mutta prinsessahäät ne vasta jotain olis.
8. Mä en vois luopua mistään näistä.
9. En mä tee tota, työehtosopimuksessa ei sanota siitä mitään.
10. No mut eihän se sille käytökselleen mitään mahda, ei ihminen mihinkään ikinä muutu.

ja

1. Joskus musta tuntuu, että sä leijut kilometrien korkeudessa.
2. Mä tiedän, että lupasin, mut mä en voi.
3. No vielähän sulla on kaksi viikkoa aikaa muuttaa mieltäsi ja hakea aborttia, jos alkaa liikaa ahdistaa.
4. Jospa yrittäisit edes, ei se niin vaikeaa voi olla..
5. No voi herranjumala, dumppaa jo se mies!
6. Helvetin umpikiero tyyppi, puhuu kaikista pahaa selän takana.
7. Haa, miehistä tulee hyviä sihteereitä!
8. Eikö sua pelota sun herkkyyden puute?
9. Hei, mun on nyt pakko olla vähän julma ja joskus sä oot tästä vielä kiitollinen.
10. Varmasti en irvistänyt sulle, sä näit väärin.

**********************************************

Tänään olo on aika seesteinen eilisen ukkostamisen jälkeen. Jälkeenpäin itkukohtaus on helppo upottaa säätilalliseen selitysmalliin: samalle alueelle tunkeutuvat matala- ja korkeapaineen vyöhykkeet hiertävät reunoistaan, syntyy valtava pyörremyrsky, ja sen sellaista soopaa. On aika tavallista, että isojen muutosten saumakohdissa järisen ja itken. Ja että pahin hyöky tulee, kun jännitys on oikeastaan jo lauennut, paha olo menossa pois. Siksikö itkeminen tuntuu aina niin bimbolta? Huolestuksen jälkeen on ammottava tyhjyys, ja jollain se täyttyy. Nyt, kun en voi mennä tanssimaan aivoja pellolle, kiusata fyysisyyttäni sen jaksamisen rajalle, tyhjyys täyttyy käsittämättömästä itkukohtauksesta.

Ja sitten, olen rauhallinen ja tyytyväinen. Kun Kissa tulee kotiin, nauramme ja hypimme ja sitten itken, kun koetan kertoa, että itkin päivällä. Mutta ei hätää, tämä on vain tunnetartuntaa menneisyydestä, muisto itkemisestä itkettää, ja pian jo juomme teetä ja syömme loput suklaat ja sommittelemme tyyninä kaksiakin juhlakutsuja käyttäen sellaisia ilmauksia kuin "ruskeanoranssit unisex-tuulipuvut" ja "kolmen kasvisruokalajin illallinen ja ensimmäinen lasi".

Äiti soittaa, kälätämme puhelimessa, lupaan lähettää postikorttikutsut vanhoille sukulaisille. Hieman kyllä pohdimme, miten on, selviävätkö vanhat sukulaiset moisista juhlista. Viimeksi kun kutsuin ukin isoihin juhliini, hän ahdisti nurkkaan Kissan isän, joka on sentään televisiotähti, mikä ukista on nyt ylipäänsä niin glamoröösiä kuin jokin olla voi, ja piinasi tätä kysymyksillään ties kuinka kauan. Jos ukki veljineen saapuu, saman voi ounastella tapahtuvan jälleen, nyt kahden hölmön savolaisäijän voimalla. "Äh, no sitten se tapahtuu. Äiti, ei se ole sinun vikasi", valan äitiin uskoa. Äiti sulloisi mieluiten koko sukunsa piiloon, mutta ei toisaalta malttaisi olla kutsumattakaan, sillä eihän vanhuksilla nyt niin paljon juhlimisen aihetta muuten elämässään ole.

Hiukan kyllä hymyilyttää kutsuluettelo: kauhea kasa dodolaisia, minun muutama hassu tuttuni, satatuhatta Kissan hyvää tuttua, ja sitten joukkio vanhoja sukulaisiani, pari Kissan sukulaista, Kissan perheen perhetuttuja. Perheelläni ei ole yhtään perhetuttuja, paitsi yksi aivan karsea espoolaisperhe, jota äiti ei viisasta kyllä edes uskalla ehdottaa kutsuttavaksi. Tuon perheen tytär opiskeli ensin turkissuunnittelijaksi, ja ryhtyi sen jälkeen kiihkouskovaiseksi kotiäidiksi. Voitte arvata, että sen ihmisen kanssa on aina ollut aika vaikeaa keksiä puheenaiheita jo ennen sitäkin kertaa, kun sen pyrittyä siihen turkiskoulutukseen vein sille eläinsuojelujärjestö Vihreän ristin esitteitä, joissa kuvattiin turkistuotannon ei niin päivänpaisteisia puolia. "Mua ei kuule kiinnosta muut eläimen kun mun koira", se sanoi, "ja sekin vain siksi että se on mun." Niinpä. Lapsena se sai pyydystettyä sudenkorennon ja piti sitä purkissa, kunnes meikäläinen vapautti jo aivan heikon rassukan, mistä hyvästä tytön äiti torui minua N:n rakkaan lelun riistämisestä. Minkäpä kukaan meistä kotikasvatukselleen voisi? Koetan itse voida sille jotain, tai siis, sen puutteelle, niin kuin Montaignea lukiessani ja päättäessäni, että tästä lähin kyllä ajattelen ihan toisella tavoin, olen rohkea ja tarmokas, mutta aika vaikeaahan tuo on.

Ainoa levottomuutta herättävä seikka on äidin itsepäinen vänkäys siitä, että juhlissa pitäisi olla myös liha- ja kalaruokia sekä kermaisia kakkuja. Nurisen vastaan; jos meille kelpaa vegaaniruoka, miksei vieraillekin? Äiti ilmaisee kantansa: "Ystävä kiltti, ne ovat normaaleja ihmisiä." Sanon takaisin, että ollaan mekin ihan tarpeeksi normaaleita.

Äiti on hetken hiljaa ja sanoo sitten: "No, tiedä tuosta."

7 Comments:

Anonymous Anonyymi said...

Voithan aina silmäillä paheksuvasti liha-, kala- ym. ruokien napostelijoita ;) Ai niin, veikkaan noin lonkalta b-settiä.

-sb

31/5/05 14:05  
Anonymous velikulta said...

Ha-Haa! ;D

Oma äitini on ollut jo vuosikymmeniä
varma siitä että vauvat vaihtuivat synnytyslaitoksella.

Sinulla sitten riittää puuhastelua
kun väsäät vastaanottoja oikein tuplana.
Oikein hyvä, et ehdi itkemään niin paljon.

Olen kyllä äippäsi kanssa samaa mieltä:
Tottahan kermaisia kakkuja pitää olla!
*slörps*

Minusta tuntuu etteivät nuo kymmenen ekaa
ole oikein sinua itseäsi vaikka onhan se
vänkä mielikuva kun Veloena repii ja riipii
samoja viinipunaisia rintaliivejä jonkun
kaulaan asti maalatun haahkan kanssa kilpaa
toisessa kainalossaan ikään kuin jemmassa
krotiilinnahkaiset juhlakengät seitsemän sentin koroilla.. ;)

31/5/05 18:48  
Blogger Veloena said...

Hoh, olen minäkin joskus aikanaan korkkareita käyttänyt, mutta en kyllä enää käytä. Niillä on ihan mahdotonta liikkua normaalisti, mikä pitää sisällään hyppisimisen, juoksemisen jne.

1/6/05 11:57  
Anonymous Anonyymi said...

hypit ja juokset kaupungilla?

-sb

1/6/05 14:05  
Blogger Veloena said...

No sitäkin. Hypin aika paljon aikuiseksi. Ja juokseminenhan on silkkaa välttämättömyyttä. En tajua, miksi pitäisi kävellä tasaisen rauhallisesti, kun voi kieppuakin.

Ettekö te muka kirmaa juosten yli kadun, kun valo on vaihtumaisillaan punaiseksi, tai hypi tasajalkaa ilosta kuullessanne jonkin ihanan uutisen?

1/6/05 18:59  
Anonymous Anonyymi said...

Katson tuleeko autoja, jos ei, ylitän kadun oli valo vihreä tai punainen. Tasajalkaa saatan hypähdellä kävellessäni yliopiston päärakennuksesta tietty pahvi kainalossa. :)

-sb

1/6/05 22:59  
Blogger Veloena said...

sb, heitä hömpät käytösrajoitteet hemmettiin. Hyppiminen ei satuta eikä loukkaa ketään! Ja miten iloiseksi tulee hyppiessä!

Musta on aina ihan sikasurullista miettiä, kuinka meille opetetaan koulussa, että hillittyys liikekielessä on hyve. Kuinka monelle onkaan tanssitunneilla ihan mahdotonta kurkottaa oikealla kädellä yli ruumiin keskiviivan ja päinvastoin - voi hitsit!

Ja kun katsoo mitä tahansa muuta eläintä, mikä liikkeiden sulo ja liikkumisen riemu. Kyllä sellaiset kävele hillitysti, ettei sua huomata hulluksi -tyyliset ohjeet saisi jättää antamatta. Mistä muusta niska-hartiavaivojen epidemiankaltainen leviäminenkään kertoo...?

2/6/05 17:31  

Lähetä kommentti

<< Home

<