6.6.05

Kirjeitä lapsiystäville

Shirley kirjoitti jokin aika sitten syntymäpäiväkirjeestään, jonka oli lähettänyt 27-vuotiaalle itselleen 17-vuotiaana. Koska en itse juurikaan diggaillut runotyttö-kirjoja, moinen kirjejuttu ei tietysti koskaan juolahtanut mieleeni. No, onneksi on päiväkirjat, siis ne, joita en tuhonnut myöhäisteini-iän ylikriittisessä sensuurivaiheessa.

Toivon mukaan en saa lähiaikoina päähänpistoa kirjoittaa opettavaista tai muunkaan sävyistä kirjettä 40-vuotiaalle itselleni. Päiväkirjoissa ja arvatenkin myös blogissa on varmasti ihan tarpeeksi hämmästeltävää. Fiktiosta nyt puhumattakaan. Se jos mikä kuvastaa tarkasti sitä, millaisen kuvan on milloinkin tahtonut antaa ulospäin. Mainittakoon, etten pysty lukemaan ensimmäisen yliopistovuoteni novelleja muuten kuin kippurassa hirnuen. Helvetti, mitä yritystä vaikuttaa intellektuaaliselta otukselta. Jaa jaa.

Mutta sen sijaan voisin kyllä kirjoitella tätimäisiä kirjeitä itselleni elämän eri vaiheissa. Tiedättehän: jälkeenpäin on helppoa olla viisas, etenkin viisastellessa kolmikymppisenä kaksitoistiaan aivoitusten loogisia klappeja. Ajatuksessa on samanmoista viehätystä kuin Szymborskan runossa, jossa hän kirjoittaa kuolleiden kirjeistä: He istuvat edessämme naurettavina kuin tarjottimella tai ryntäävät päästään lennähtäneen hatun perään. Heidän huono makunsa, Napoleon, höyry ja sähkö, heidän kuolettavat hoitonsa parantuviin sairauksiin, Johanneksen typerä ilmestyskirja, Jean-Jacquesin väärä paratiisi maan päällä... Ja vähän myöhemmin: Kaikki mitä he aavistelivat, tapahtui aivan toisin, tai hieman toisin, eli siis myös aivan toisin.

Alkupuheet sikseen, itse asiaan.



Kaksivuotiaalle: Jos et kuitenkaan söisi tuon kirjan nurkkaa, se alkaa olla jo vähän huono vitsi, ja myöhemmin mutsi paiskaa tuosta hyvästä tämänkin klassikon roskikseen sen sijaan, että saisin pistää sen Boknäsin hyllyyn täynnänsä jätskitahroja ja pienten hampaiden kuvia. Ps. Pyydä äitiä ja isää pilailemaan vielä vähän enemmän tekstin kanssa, sanomaan tahallaan ulkoa osaamasi värssyt väärin, niin sisuunnut vielä nopeammin ja opettelet lukemaan kunnon motivaatiolla.

Nelivuotiaalle: Onhan se ihan hyvä ajatus kirjoittaa kirja nyt kun kerran osaat lukea ja kirjoittaa. Mutta ystävä hyvä, kirja jossa lukee kerran toisensa jälkeen kesäloma, kesäloma, kesäloma, kesäloma on vähäsen liian dadaistinen meidän kaikkien muiden mielestä. Sinänsä ihan kunnioitettavaa, että osaat kirjoittaa yhdyssanan oikein, sitä eivät kaikki aikuisystävänikään osaa, mutta olisi paljon mielenkiintoisempaa jos koketeerauksen sijaan viitsisit ilmaista jotain vähän omaperäisempää ajattelua.

Kuusivuotiaalle: Mistä helvetistä olet saanut päähäsi, että haluat tavalliselle ala-asteelle, jossa puhutaan suomea? Kuule, eivät ne pidä sinun mekoistasi eivätkä siitä, ettet osaa leikkiä tarhassa opetettuja leikkejä etkä edes tiedä, mikä tarha on. Ai niin, ihan nätti päiväkirja, luulen, että kannen ruusun mallina on ollut Louise Odier. Mutta päiväkirjan aloittaminen Melukylän lapsien alkua tökerösti matkien on intertekstuaalisuudesta postmoderniudestaan huolimatta aika kökkö tyylikeino.

Kahdeksanvuotiaalle: Ei sinun tarvitse uskoa Jumalaan. Myöhemmin jaksat kyllä arvostaa sitä, että tajusit jo näin varhaisessa vaiheessa, ettet ole uudestisyntynyt Kristus ja lakkasit laulamasta niitä laulujen kohtia, joissa tekstit viittaavat Jumalaan. Voisit kyllä olla liikuttelematta huuliasikin, eivät ne sinulle tämän suhteen voi mitään. Ketään ei voi pakottaa uskomaan, eikä musiikkinumerolla ole mitään väliä. Äläkä enää pliis piinaa opettajaasi kysymyksellä, mitä ne luvut oikeasti ovat. Ei sillä ole suurta merkitystä, koska osaat käsitellä niitä riittävästi.

Kymmenvuotiaalle: Äiti on kuule oikeassa siinä, ettei Barbien ja Daisyjen tukka kasva sen jälkeen kun sen on kerran leikannut. Sinullahan on varsinainen saapasjalkaisten butch-lesbojen armeija luomassa leikkihevosten imaginaarista lantaa. Jättäisit nyt edes yhdelle letit. Ja ihan turha narista, että sua luullaan kaikkialla pojaksi: katso nyt peiliin tuota kynittyä tukkaa ja noita tummansinisiä ja harmaita vaatteita. Totta kai ne luulevat. Ota se nyt hyvä ihminen kohteliaisuutena, äläkä jaksa olla yhtä ambivalentti kuin minä tämän teeman ympärillä.

Kaksitoistavuotiaalle: Älä suotta mieti, miksi kaikki ympärillä näyttävät tulleen hulluiksi ja kasvaneet valtaviksi jättiläisiksi. Sinulla ei ole finnejä eikä turvonnutta takapuolta, siitä kannattaa kuule olla iloinen. Rohkaise toki mielesi ja kysy, totta kai vanhemmat antavat sinun lopettaa baletin. Eivät he mitään tyranneja ole, vaikka niin näytätkin kuvittelevan. Äläkä sure turhaan sitä, että muut nauravat sinun leikeillesi ja soimaavat niitä lapsellisiksi. Parin vuoden päästä pidät sellaisen saarnan eräissä juhlissa aiheesta "aikuisuutta teeskentelevät penskat" että muistat sitä naureskellen vielä kolmikymppisenäkin (jolloin edelleen osa ikätovereistasi leikkii aikuista hämmentävällä tavalla - tämä ei nimittäin ole ohimenevä trendi, tämä ulkokohtainen aikuisuuden korostaminen).

Neljätoistavuotiaalle: Terveydenhoitajalle voi valehdella kuukautisista, se on ihan järkevä idea. Emme mekään tahtoisi, että sinut pistettäisiin jollekin saamarin hormonikuurille. Kyllä sinä vielä ehdit, ja mitä sitten, vaikka aloittaisitkin teinimeiningit pari vuotta myöhemmin kuin muut? Kuule, jos joku nauraa sille, että kaverisi ovat vuotta nuorempia ja silti sinua kehittyneempiä fyysisesti, voisit aina vedota Schopenhauerin näkemyksiin asiasta. Ai niin, anteeksi, unohdin ettet tunne häntä. Voisit kyllä pitää, ei sen puoleen. Mutta kun herra S ei ole kaunokirjallisuushyllyssä, tuskin häntä löydät vielä. Nauti, olethan vielä lapsi. Ja koirankin sait, kaikkien näiden vuosien jälkeen. Jos sinua sanotaankin vammaiseksi, voit lohduttautua sillä, että kiipeät puihin ja hyppäät hevosen selkään tuosta noin vain ja koirasi osaa käskystä siirtyä ravista laukkaan ja laukasta raviin ihan kuin oikea hevonen.

Kuusitoistavuotiaalle: Sinun tekemisissäsi ei kyllä ole mitään järkeä. Hameenkin näyt hankkineen, ja käyvän diskotanssitunneilla. Elät hormonaalisen kausaation maailmassa. Kuinka pelkille hormoneille puhutaan? Mitä tuo on, vaihdat pitkän matikan lyhyeen, vaikka kiitettävä tippuu edelleen ihan helposti, ihan vaan ettet joutuisi näkemään pitkää opettavaa luokanvalvojaasi, joka aina kysyy noista poissaoloista? Koeta nyt hyvä ihminen pystyä menemään sinne kouluun, eivät ne kaikki sinua vihaa, ja vaikka vihaisivatkin, ota sekin hormonaalisena kausaationa. Ja se, että ekakerralla ajattelit Englannin kuningatarta silmät kiinni, voihan perse, olet tainnut lukea vähän liikaa vanhoja kirjoja, vaikka siitä kyllä olenkin samaa mieltä, että jollain työkalullahan kipu on käsiteltävä. Useimmat käyttävät kai viinaa, ja ehkä se olisi ollut parempi ratkaisu kuin tuo jääräpäinen halu kokea "elämäsi jännittävin hetki" - suo anteeksi, olen toista mieltä tuosta nimikkeestä - selvin päin.

Kahdeksantoistavuotiaalle: Arvostan sitä, ettet sinäkään mennyt Sueden Tavastian-keikalle, kun alaikäistä kaveriasi ei päästetty sisään, vaan myit lippusi ovella hennattutukkaiselle kundille ja sitten menitte istumaan Socikseen teelle. Mutta hei, et ottaisi niin nokkiisi sitä, mitä se yksi tyyppi puhelimessa sanoi. Jos miehet eivät luota sinuun, se on niiden ongelma, ei sinun. Ja mitä Lontooseen tulee, pääset kyllä sinne, kun noin kovasti haluat. Miettisit kuitenkin vielä toistekin. Muualla on aika raskasta, siellä ei ole kavereita, eivätkä ihmiset jaksa kirjoittaa kuitenkaan.

Kaksikymmentävuotiaalle: Olen äitisi kanssa samaa mieltä siitä, että murrosikäsi on edelleen käynnissä. Sitä paitsi, kuten huomaat, olet tänäkin vuonna kasvanut pituutta vielä kaksi senttimetriä. Kuule, joisit pikkasen vähemmän. Kukaan ei pidä sinua tylsänä, vaikka jättäisit yhdet bileet väliin. Äläkä tyttö hyvä pidä onnellisena ja täydellisenä suhdetta, jonka vallitessa lähdet jokaisista juhlista yksin itkien kotiin. Vaikka toisaalta, sittenpähän tiedät millaista se voi olla, ja osaat arvostaa myöhemmin parempia aikoja. Elämää ei voi opetella kirjoista, tai ainakin se maistuu aika puisevalle, jos niin tekee.

Koetan kuvitella, miten tällaiset pienet muistilappuset olisi otettu vastaan. Kaksivuotias olisi syönyt lapun, nelivuotias liimannut sen seinään, kuusivuotias murtunut kritiikistä, kahdeksanvuotias närkästynyt ajatuksesta, että vastarinnan pitäisi olla avointa, kymmenvuotias todennut, ettei olekaan syytä uskoa naista joka on liian painava ratsastamaan poneilla ja asuu sitä paitsi yök,yök, miehen kanssa, kaksitoistavuotias olisi ollut liian ahdistunut tekemään asioille mitään tai olemaan edes lapusta mitään mieltä, neljätoistavuotias olisi huokaissut helpotuksesta kuullessaan, ettei terveydenhoitajalle valehteleminen ole kovin vakava rike, eikä siitä voi joutua vankilaan, kuusitoistavuotias olisi todennäköisesti haistatellut ja muistuttanut, että näki eräitä huvittavia piirteitä itsessään jo tuolloin, kahdeksantoistavuotias olisi ihmetellyt, miten voin edelleen muistaa sen Sueden keikan ja todennut, että Suomi on niin paska maa, ettei hän kyllä tänne voi homehtua, ei olisi uskonut, että täällä sitä edelleen ollaan, kaksikymppinen olisi kiistänyt kiivaasti sen, ettei sen hetken suhde ollut täydellinen. "Täydellisyys on raatelevaa onnea ja tuskaa, ei harmaata yhtäkaikkisuutta", hän olisi todennut ja kuvitellut kuulostavansa aforistiselta.

Toisinaan huimaa, kun tulee ajatelleeksi noita kaikkia hahmoja ja uskomuksia, jotka raahautuvat jonkinlaisena näkymättömänä laahuksena kaikissa menoissa mukana. Lasta, joka uskoo, ettei opettaja voi olla väärässä, tai kieltäytyy laittamasta kevätjuhliin äidin ostamaa rimssumekkoa, koska ei halua vaikuttaa "kevytkenkäiseltä" ja sitten pari vuotta myöhemmin kirjoittaa päiväkirjaansa, ettei kestä, kun äidin ostamat vaatteet ovat aina niin ylisiveitä tätivaatteita. Joka kieltäytyy lähtemästä keramiikkaan kaverinsa kanssa, "mummojen hommaa", mutta jo pari vuotta myöhemmin lätkii tyytyväisenä savea pytyn muotoon.

Vannomatta paras.

Jos saisin kirjeen nelikymmenvuotiaalta itseltäni, mitähän sille tekisin? Luultavasti silmäilisin sen läpi epäuskoisena ja ajattelesin, että joku on tehnyt minulle jekun, hankkinut jonkun väärentäjän kirjoittamaan tällaista soopaa meikäläisen käsialalla, laittanut tuommoisen oudon päiväyksenkin. Vittu, eihän tätä kukaan järkevä ihminen usko. Tunkisi kirjeen pöytälaatikkoon niputtamattomien kirjeiden ja korttien hämärään, joisi kupillisen intialaista mausteteetä, miettisi, mikä moisen jutun juju on olevinaan.

8 Comments:

Blogger Näkymätön tyttö said...

Olen lukenut blogiasi viimeaikoina ja minun on pitänyt kommentoida, mutta en ole oikein keksinyt mitä sanoa. Elämäsi kuulostaa kiinnostavalta ja pidän kirjoitustyylistäsi. Ja tuo viimeisin kirjoitus on todella hauska, vaikka siinä on surullisiakin asioita.
Minä en oikein osaa kirjoittaa kommentteja.

6/6/05 17:10  
Anonymous velikulta said...

Jaha.

Taisitkin keitellä iltateet
kokapensaan lehdistä. ;)

Tätä lueskellessa tuli mieleen
useitakin Leea Klemolan roolihahmoja.
Taidan katsoa liikaa elokuvia..

Itsestään kirjoittaminen ulkopuolisen
silmin on vaikea mutta hyvä tehokeino.
Tässä lienee kyseessä omat silmät
mutta ajan jatkumo on hiukan venähtänyt.

Jätte bra!

6/6/05 17:50  
Anonymous va said...

Kirjeitä tulevaisuudesta... jos tästä ei ole tehty elokuvaa, niin tulisi tehdä, vähintään kirjoittaa kirja tai novelli. Samalla tulisi käsiteltyä vapaata tahtoa, pohdittua onko elämä kuin juna raiteilla, joka puksuttaa omapäisesti eteenpäin, vaikka radan varrella olevat ihmiset miten heiluttaisivat viirejään ja huutelisivat mitä mutkan takaa ilmestyy.

Tässä kohtaa tahdon uskoa vapaaseen tahtoon ja kirjeen merkityksellisyyteen. Kaikki eivät suhtautuisi kirjeeseen vakavuudella, mutta osa. Osa pysäyttäisi junan, pakkaisi repun selkään ja lähtisi patikoimaan.

6/6/05 19:43  
Blogger Veloena said...

va: Toisaalta, jos sellaisen vois kirjoittaa ja mennyt minä uskois ja muuttuis, tarkoittaisiko se sitä, että jos se menneisyys muuttuisi, katoaisi itse savuna ilmaan tai että muuttuisi, omat muistot muuttuisivat jo siinä kirjoittaessa, lihakset kuihtuisivat tai vahvistuisivat oudoilla puolin ruumista, kenties jokin arpi häipyisi, jokin toinen ilmestyisi kuroutuen yli solisluun ja niin edelleen? Tai ympäristö muuttuisi ympärillä kirjoittaessa, ja helsinkiläisessä kaupunkiasunnossa aloittanut löytäisikin itsensä vaikka äkkiä suuresta talosta New Hampshiresta. Tai jotain muuta yhtä ällistyttävää.

Ja jos näin kävisi, kuka alkaisi kirjoittaa, lopultakaan? Haluaisiko kukaan muita muistoja kuin ne, joita on vuosikaudet hellinyt?

Hui, Leea Klemola. Neitoperho on hurja hullu elokuva. Musta Klemola on ihan sikapelottava täti.

Näkymätön tyttö, enpä tiedä, onko elämäni kauhean kiinnostavaa objektiivisin mittarein. Elän kuitenkin ikiaikuisessa vakkariparisuhteessa eläinlauman kera ja siivoan joka päivä aineskin yhdet kissanoksennukset. Ja unelmoin työttömyyskortistoon rysähtämisestä... Mutta teen kyllä parhaani jaksaakseni kiinnostua siitä uudelleen ja uudelleen. Eiköhän sekin ole asennoitumis- ja kiven-läpi-puskemisasia, ainakin suurimman osan aikaa.

6/6/05 21:34  
Anonymous va said...

Ah... se kirje. Kaunokirjallisessa puitteessa tapahtuisi seuraavaa. Henkilö kypsässä iässään kirjoittaisi kirjeen, joka tupsahtaisi hänen nuoruudenaikaisen itsensä postilaatikkoon. Aikaa käännettäisiin taaksepäin, niinkuin tätä välissä olevaa aikaa ei olisi koskaan ollutkaan, ainoa muistutus siitä olisi tuo maaginen kirje. Henkilö saisi uuden mahdollisuuden evästettynä tuolla kirjeellä. Hänen tehtäväkseen jäisi ratkaista, miten suhtautua kirjeen sisältöön.

Jos henkilö tekisi samat valinnat, kuin kirjeen henkilö, hänen elämänsä avautuisi eteenpäin kirjeen kuvauksen mukaisesti. Sillä hetkellä, kun hän alkaisi toimia toisin, hän näkisi, miten kirje ja hänen elämänsä erkanisivat toisistaan.

6/6/05 22:11  
Blogger Veloena said...

Ummh, musta olisi kiinnostavampi fokusoida siihen, joka alkaisi kirjoittaa sitä kirjettä kuin kirjeen saajaan.

Onkohan kaikki tulevaisuuteen suuntautuva toiminta epämiellyttävien kuviteltujen nelikymppis-minien päiviltä ottamista surutta ja päättäväisesti? Ainakin itse käytän paljon tällaista päättelymallia: ajattelen, että jos meillä olisi auto, jolla liikkuisimme fillarien sijaan, olisimme pian ainaisella laihdutuskuurilla ja aika huonokuntoisia. Tai että jos muuttaisimme ydinkeskustaan ja luopuisimme koirista, saattaisin alkoholisoitua helpommin kuin tässä koiria kävellyttävässä elämässä. Tai että jos lakkaisin kirjoittamasta, joutuisin pikaisesti lataamoon. Ja niin edelleen. Mietin hirvittävän vähän, millainen haluaisin olla, koska siitä en oikein tiedä. Mutta siitä, millainen en haluaisi olla, on vahva käsitys, samoin tulevaisuuspolusta sen luokse. Tuota polkua välttelen sitten kieli keskellä suuta.

6/6/05 22:22  
Anonymous velikulta said...

On teillä huolet ja murheet!

Elämä yleensä on juuri sellaista
millaiseksi sen itselleen tekee.
Työkalut muokkaukseen ovat olemassa.

Infrastruktuuri, ystävät ja suku
saattavat pyrkiä vaikuttamaan mutta
heidän mahdollisuutensa saavuttaa
tavoitteensa ovat kuitenkin paljon
pienemmät kuin omat mahdollisuutesi.

Minä syön kun on nälkä, juon kun janottaa.
Käyn nukkumaan kun väsyttää enkä
vilkuile olan yli menneisiin.
Tulevaisuuttakaan en suunnittele
vaan elän päivän kerrallaan ja
katson mitä ne tuovat tullessaan.

Elämä on iloinen asia.
Älkää tehkö siitä vaikeaa. ;)

7/6/05 11:27  
Blogger Puolikas ihminen said...

Hienosti kirjoitettu!
Palasi mieleen kun 15-vuotiaana ollessani protu-leirillä kirjoitimme itsellemme kirjeet, jotka luvattiin lähettää meille vuoden päästä. Siinä iässä jo vuosi oli uskomattoman pitkä aika, eikä omia ajatuksiaan meinannut uskoa. Vuoroin itku kurkussa, vuoroin epäuskoisesti nauraen sitä luettiin. Voi että.

8/6/05 18:30  

Lähetä kommentti

<< Home

<