24.7.06

Sydämen tahdistamisesta

Jos tekisin elokuvan tai kuunnelman elämästäni, taustaraita olisi helppo valita. Se ei olisi tarkalleen ottaen musiikkia, vaan musiikin aina läsnäoleva, harvemmin tietoisesti mietitty rytminen pohja: hengityksen hidas, viipyilevä maininki, joka kiihtyy joskus tunteiden myrskyn repiessä rantakasvillisuutta juurineen irti; askelten muuttuva rytmi niiden tahdittaessa matkaa rappusia alan koirankynsien rapseen perässä, steppikenkien rautojen vahvistamina synkopoiden, laahustaen mäenharjaa ylös pitkän työpäivän päätteeksi ja osuessa laudoitukseen ensimmäisenä aamun tekona; suolenmutkan kuraukset nälässä ja ylensyönnissä; korvan satunnainen tinnitus kun ei saa unta; toisiaan vasten hankautuvien sisäreisien ihosuhina; käsivarsien ja kämmenten päästämä huokaus, kun illalla kapeassa sängyssä kietoo kätensä itsensä ympärille, jotta saisi unen. Huokaus, jota seuraa hiljaisuus, ja sitten ambulanssin ääni kadulta, ja jostain kauempaa, hiljaista keskustelua ja tupakansavun tuoksu jonkun seistessä nurkan takana, tuuletusparvekkeella.

Tärkein olisi kuitenkin sydämen ääni. Sydämen ääni on läsnä jatkuvasti eikä sydäntä voi pidättää kuten hengitystä. Sitä voi ainoastaan kiihdyttää, ja silloin sen kuulee sormenpäissä saakka tuntoaistillisesti ja aivojen luumalja kumisee sen tumtumia. (Minä olen aivot altaassa, kuten me muutkin. Mitä minä tietäisin todellisuudesta? Ei minulla ole varaa koettaa muotoilla metafysiikkaa.)

Pitää istua tai maata aivan hiljaa, jos halua kuulla sydämensä levossa. Minä teen niin usein. Makaan kovalla lattialla, olen yksin, palaudun kiireestä, ilmeistä, odotuksista. Tunnen sydämen iskut joka puolella kehoa. Iho värähtää niiden ohittaessa tarkistuspisteet, kuumapisteet kihelmöivät säännöllistä pulssia. Olen meri, sydämen pohjavirta kiskoo rantaan kuroumia: poukamia ja niemiä, hengityksen maininki lakaisee havaintoon kuviota keskittymisen tilasta.

Jos minut työnnetään tilanteeseen, jota jännitän mutta josta tiedän selviytyväni, kuten kirjallinen tentti Yliopiston suuressa salissa tai miellyttävän ihmisen kanssa kahden kesken käyty teoreettinen keskustelu, sydämeni kiihdyttää tahtiaan aavistuksen verran, vaikka hengitys pysyykin hallinnassa. Kämmenpohjiin kihoaa miellyttävä nihkeys, aistit terävöityvät, ajatus syvenee ja laajentuu, uusia mahdollisuuksia ilmaantuu käsiteltäviksi. Noina hetkinä tajuan paitsi sen, mitä näennäisesti olen tajuamassa - koevastauksen tai keskustelun aiheen - myös paljon muuta. (Tästä sietää olla kiitollinen. Yhteiskunnassamme ovet koulutukseen avautuvat usein kirjallisten kokeiden kautta. Millaista olisi elää, jos kirjalliset kokeet tuntuisivatkin epämiellyttäviltä?) Olen onnellinen, elän, asun rakastamaani kaupunkia, jonka kuvittelen tuntevani.

Kun valmistun yliopistosta, kauheimpia asioita on tenttitilanteiden menettäminen. Haaveeni toisesta tutkinnosta perustuvat lähinnä siihen tosiseikkaan, että saisin taas käydä suureen saliin, istuutua ja tuntea miellyttävän jännityksen kohoavan jäseniini, tekevän ne kevyiksi ja pystyviksi. Koska valmistumisen keväänä loukkaan jalkani siten, etten pysty esiintymään tanssienkaan, koen äkisti koko itsenäisen elämäni kohentavimpien piirteiden riistetyn minulta. Onneksi on kirjoittaminen. Se aiheuttaa joskus samanlaisia tuntemuksia. Kuulee sydämensä tarkasti.

Tänään löydän koiran kanssa päiväkävelyllä Leninpuiston. Luulen kävelleeni siellä ennenkin, mutta paljastuu, että narsissipenkki, jossa Vomp keväällä makasi, ei olekaan Leninpuistoa. Puisto on uskomattoman kaunis, jopa parempi kuin aiempi mielipuistoni Alppipuisto. Siellä mutkittelee kivetty puroaihe, suuret korkeat perennat kuhisevat perhosia, lammen ylle kaartuu itkupuuna japaninjalopähkinä tai korkkipuu (tämä pitää tunnistaa myöhemmin, nyt vain vilkaisen sen ohi kiirehtiessämme) ja sen vieressä on lehdistöltään korea katsura. Puisto on täynnä viihtyisiä, puolivarjoisia soppia penkkeineen. Siinä on kummallista rauhaa, kuten hyvin suunnitelluissa paikoissa toisinaan on. Se ilmentää Chopinin valssien täsmällisyydellä sitä periaatetta, että luonto (elävät kasvit) ja kulttuuri (puutarhurin ideat) voidaan saattaa sopusointuun.

Puiston läpi käveleminen on erityinen kokemus. Muistan taas kerran jotakin, jonka olen unohtanut talven pyristelyssäni: sitä, kuinka onnellinen olen siitä, että olen tehnyt graduni niin tärkeästä aiheesta kuin ympäristöestetiikka. Tänään on hyvä päivä muistaa tuo seikka. Luen läpi Alice Isenin artikkelin "Positive affect as a source of human strength". Siinä käydään läpi suuri joukko empiirisiä tutkimuksia siitä, kuinka myönteinen tunne vaikuttaa päättelyyn ja jaksamiseen. Mutta mikä tärkeämpää, siinä viitataan myös tutkimuksiin siitä, kuinka pienetkin seikat muuttavat mielialan positiiviseksi.

Minulle tulee Iseniä lukiessani mieleen Hurinan jokin varhainen merkintä siitä, kuinka hän allapäin ollessaan yrittää piristää itseään jotenkin. Muistan hänen kirjoittaneen, kuinka hän on surressaan eroaan ostanut itselleen kauniit kahvikupit. Tunnistan tuon piirteen itsessänikin. Minä tosin olen yrittänyt viime aikoina yhä enemmän ilahduttaa itseäni mahdollisimman immateriaalisesti, sillä ounastelen, että kulutuskulttuurillamme on vankka yhteys tällaiseen itsensä piristämisen periaatteeseen. Vaikka olenhan minäkin viime päivinä katsellut erään käytetyn tavaran kaupan ikkunassa seisovaa kalakuviokylkistä kattilaa. Tarvitsisin suuremman kattilan, suurin on nyt litran vetoinen, keitotkin on siten tehtävä wokkipannussa. Hurina on kyllä muutenkin mielessäni - hän tulee luokseni illalliselle. (Siksi kirjoitankin jo päivällä tämän.)

Tuollainen kaikki tulvahtaa mieleeni yhtenä kiitollisuuden hyökynä kävellessäni Leninpuiston halki koiran kanssa. En jaksa edes surra sitä, että kirjoitan ympäristöasioista niin harvoin. Ne ovat arjessani samalla tavoin läsnä kuin sydämen syke. Ehkä lukija arvaa sen samoin kuin sydämeni tahdin, kuulee sen lävitse. Ympäristön välttämättömyys on helppo sivuuttaa sen tavoin itsestäänselvyytenä, jolle ei tarvitse uhrata ajatuksia. Ja kuitenkin, sekä ympäristö että sydän reagoivat herkästi siihen, mitä teemme. Kehon suojakuori ei ole mikään panssari, joka torjuu kaiken. Ei, ei se ole mikään kuori. Kehoni muokkaa jatkuvasti ympäristöä itsekseen ja erittää siihen itseään. Pusken joka hengityksellä ulos palamisjätettä. Riittääkö tuon yhteyden ymmärtäminen siihen, että ymmärtää, että jokainen ympäristöä vahingoittava teko vahingoittaa jossain mielessä myös itseä, sillä ei ole mitään ympäristöstä irroitettavissa olevaa itseä?

Lauantaina puhun toisista asioista. Silloin puhun jonkun kanssa, en itsekseni sisässäni. Kävelen entisen vuokraemäntäni kanssa, puhumme unelmista ja niiden menettämisestä. (Nautin vuokraemännästä puhumisesta - sana synnyttää niin erilaisia assosiaatioita kuin se pieni ja sitkeä nainen, joka viettää talvensa luostareissa opetellen sitarin soittamista ja tanssien rantajuhlissa varpaansa halki.) Puhumme siitä, kuinka petollisia makupalamaiset hyvää mieltä tuottavat asiat toisaalta ovat, ja kuinka helppoa on unohtaa perimmäiset haaveensa, kunhan vaan kohentaa mielialaansa pieni liike kerrallaan ja kadottaa vuodet satunnaisiin etelänmatkoihin, yhden yön juttuihin, illallisiin ravintoloissa ja oloa kohentaviin turkooseihin tunikoihin. Mutta kun luen Iseniä, mietin lisää. Ovatko haaveet kestäviä? Mitä niille tapahtuu, kun ne toteutuvat? Enimmäkseen ihmiset näyttävät pettyvän toteutettuaan haaveensa. Ehkä ponnistelu onkin haaveissa olennaisinta? Siksi niiden saavuttamattomuudesta katkeroituminen saattaisi olla typerintä, mitä voi tehdä. Mutta en ole varma. Onko onnellisia loppuja? Moderni romaani karttelee määräisiä loppuja ja tuntuu siksi eettisesti arveluttavalta. Sadut päättyvät määräisesti, niistä oppii sitkeyttä päämäärien saavuttamiseksi. Mutta sadut eivät kerro, mitä tehdä sen pituiselle se, joka paljastuukin liian pitkäksi.

Onko saavutuksilla mitään väliä, jos niitä seuraa väistämättä tyhjyys ja tyrmistys: mitä minä tällä asialla nyt teen?

Olen harvasta asiasta varma. Varmoihin asioihin kuuluu se, miten paino asettuu jalkapohjilleni kävellessäni, mitkä asiat tuntuvat hyviltä ja mitkä pahoilta, havainto siitä miten toiset reagoivat yllättäviin seikkoihin, päätös mennä Leninpuistoon uudestaan, ajan kanssa. Haluan kävellä täällä syyskuussa, kun Vomp tulee takaisin, näyttää löytämäni eksoottiset puut lammen luona. Vaikka saattaa olla, että puroaiheen vesi on silloin jo sammutettu eikä solina tahdita kävelyä lehtevästä sopesta toiseen. Eivätkä perhoset ainakaan tanssi, jos niitä on, ne ovat kohmeita.

Elämäni kuunnelmaksi tai elokuvaksi sovittaminen olisi erittäin vaikeaa. Enimmäkseen elokuvassa kulkisi hieman ruokkoamattoman näköinen nainen erilaisten koirien kanssa, toisinaan miehen käsi olkapäilleen kiedottuna, ja kasvoilla olisi mietteliäs ilme, joka toisinaan kirkastuisi hymyyn, toisinaan painuisi ankaraan ilmeettömyyteen teorioita pään sisäisesti läpi käydessä ja yhdistellessä. Kaiken taustalla olisi sydämen syke, jonka olen päättänyt olla unohtamatta. Joskus käsi ojentuisi pöydän yli, koskettaisi jonkun toisen kyynärtaivetta tuntosarvena. Toisinaan kasvoilla häilähtäisi turhautuminen, mutta niin tapahtuisi vain kirjan ääressä, kuten tänään, lukiessa Isenin typerän sulun lauseessa: "Everyone knows, on some level, that people (and even animals) who are mistreated become mean and selfish and fearful and regimented, and that people who are afraid are 'defensive'." Mutta kirjan tekstiä ei näkyisi kuvassa eikä ääntä kuuluisi luettuna kuunnelmassa.

Mutta sydän pumppaisi, eläimensydän, ja kävellessä kauniin paikan lävitse sen äänestä tulisi pehmeämpi ja levollisempi, niin että kuulija voisi lähestulkoon aavistaa, että tuollaisen äänen vallitsessa päätelmät, joita tuo kuriton elin ruokkii vauhdittaen hapen jakoa kaikkialle tarvittaviin paikkoihin, olisivat niin ikään pehmeämpiä ja levollisempia, maltillisempia ymmärtämään asioiden monimutkaisuutta, maltillisempia sanomaan, ettei yhtä totuutta ole, tai että jos sellainen onkin, on se kaikkien näkökulmien summa, liian suuri käsitettäväksi muuten kuin pieninä, pragmaattisina paloina, hengähdyksenkestävinä kertomuksina.

1 Comments:

Anonymous Anonyymi said...

efharistoo on kiitos postauksesta!

24/7/06 15:36  

Lähetä kommentti

<< Home

<