Coprinukset

Mietteliäät sienet sen kuin kasvavat.

Kävelyllä tulen ajatelleeksi taas kerran tyylieroja ja niihin liittyviä adjektiivivalintoja. Äiti koetti lähettää hameiden mukana kaksi valkeaa paitaa, joissa on kova kangas ja reikäkuvioitu pääntie. Lähetin ne takaisin. Erään ystäväni maku on täsmälleen samanlainen kuin äidilläni. Hän käyttää jopa samoja adjektiiveja. Kovakankainen vaate, joka peittää ruumiin muodot tai oikeastaan sen koko olemassaolon, on heistä "tyylikäs", "varma" ja "klassinen", minusta "pönkkä". Valkoinen sohva on heistä "herkullisen raikas", minusta "ahdistava". Suurinaamaiset orvokit ovat heistä "hellyttäviä", minusta "pallinaamaisia". Puutarhakäsineet ovat heille "välttämättömät", minusta "oikean tuntuman estävät" ja siten "mahdottomat".

Ja toisin päin: Minusta illakot ja käenkukat ovat "luontevia" ja "suloisia", heistä "homssuisia". Minusta trikoiset, vartalonmyötäiset vaatteet ovat "suloisenpehmeitä", heistä "ällöjä". Minusta salaisuuksien jakaminen on "kutkuttavan hauskaa", heistä "pelottavaa". Minusta hikoileminen on "luonnollista", heistä "kauhistuttavaa". Minusta pyöreäkärkiset kengät ovat "parhaita", heistä "naisellista siroutta kunnioittamattomia".

On kauhean vaikeaa päästä yhteisymmärrykseen, kun maailma on niin perustavilta piirteiltäänkin täysin erilainen. Usein äidit ja tyttäret edustavat maailman eri laitoja. Jotkut riitaantuvat siitä hyvästä, jotkut suvaitsevat toisiaan naureskelleen lempeästi toisen tempauksille.



Lähettää nyt applikoituja paitoja... valkoisia paitoja... kovakankaisia paitoja, joissa on napit ja joita pitäisi silittää ennen kuin ne laitetaan päälle... hyvänen aika. Melkein kuin olisi lähettänyt jakun messinkinapeilla, tai kullanvärisen korun, tai Feng shui -oppaan. (Jos en ole sitä vielä kertonut, en sitten vihaa mitään niin kuin Feng shui -hurahtaneita. Tai no jaa, vihata on aika voimakas sana. Mutta nämä ihmiset saavat minut välittömästi siihen tulokseen, että jotain ratkaisevan tärkeitä komponentteja heidän päistään puuttuu. Kävellä nyt toisen kotiin ja sanoa: "Kaktukset kuule tuo pahaa energiaa, ja vielä makuuhuoneen ikkunalla!")

Kurkistelen parvekkeelta vähän väliä Coprinuksia. Niiden kehitys on hämmentävän ripeää. Sieniä on vaikeaa tajuta. Se, mitä niistä näemme, on niin pieni osa, pelkkä itiöemä. Enimmäkseen sieni on valtava, laaja rihmasto, semmoista homeennäköistä säiettä. Tai jopa näkymätöntä. Vaikeatajuista, siksi tavattoman kiinnostavaa. Pitäisiköhän oikeastaan puhua Coprinuksesta yksikössä? Samaa sientähän nuo itiöemät epäilemättä ovat.

Joskus tulee mieleen, että kaksi ihmistä on saman sienen itiöemiä. Se on melkein yhtä hämmentävä ajatus. Jostain syystä sienet kuitenkin ovat ihmistä kiehtovampia; ehkä koska niiden itiöemien elämä on lyhyempää ja siten hahmottuvampaa kuin ihmisen. Ihmiset eivät tunnetusti pidä liian haastavista asioista. Kun näytin äidille Coprinukset, hän sanoi yksiselitteisesti "Yök!". Vähän samalla tavalla, kun mielessäni itse sanoin nähdessäni äidin lähettämät paidat, jotka lähtivät paluuisän mukana takaisin.

Olen Coprinuksia/Coprinusta tarkastellessani tässä miettinyt, pitäisikö ystäväni niitä myös ällöttävinä. Olen aika varma siitä, että ennusteeni - kyllä - osuisi oikeaan.