13.6.05

Täyttä höyryä paikallaan

Keittiön ikkuna muurautuu vesihöyrystä umpeen. Hummusta varten keitettävät kikherneet poukkoilevat kiehumiskuplissa. Huokailen onnesta ja helpotuksesta, sillä keskiviikkoisissa juhlissa kukaan ei ehkä erehdy sanomaan minua emännäksi, eihän juhlatalo ole meidän. Katili kirjoitti jo aikaa sitten Katilikäännöksistä, ja totta puhuen minulla on samanlainen tapa. Kuulen joka ikisissä juhlissa: "Ja täällä sitten emäntä, olipa hyvää ruokaa" pirullisena käännöksenä: "Jaaha, täällä se köksä luuraa. Ei mitään älyllistä edistystä sitten viime näkemän. Edelleen näkyy pitävän lyhyttä hametta ja hiuksia auki vaikka on yli kolmenkymmenen ja selluliittiakin näkyy olevan. Eikä lapsia vielä mailla halmeilla." Toisin sanoen, koen, ettei sanaa emäntä saa sullottua päälleni muutoin kuin lievällä väkivallalla.

Eivätkö ne ole koskaan kuulleet kokittarista? Vähän kyllä kravattia löysää se seikka, että ystäväni Porvariston Helmi, joka on sentään mies ja äärimmäisen formaali ihminen huolimatta riehakkaasta seksuaalisuudestaan, saa myöskin kuunnella vittuilua kotirouvamaisuudestaan. Minkäs teet, kun ruoanlaitto ja makuaistimukset ovat sydämen ympärillä kuin pihdit ja teorioiden yleiskäsitteet valjuja haamuja?

Ei, tiedän kyllä olevani ilkeä ihminen. Etenkin tänä aamuna, kun lapan liotettuja papuja kattilaan ja keitän niiden itämismahdollisuudet helvettiin.

Aina kun teen papuja, mietin pythagoralaisia ja heidän kasvissyöntiään; papuihin he eivät koskeneet, koska uskoivat, että pavuissa on vaeltavia sieluja kuten eläimissä, toisin kuin muissa kasveissa. Pythagoralaisten sieniuskomuksista en tiedä, mutta itse kyllä veikkaisin, jos sielunvaellusteorian noin ylipäänsä ostaisin, että sienissä olisi sieluja papuja todennäköisemmin. Ovenpieleemme on noussut parin viime päivän aikana kokonainen Coprinusten armeija. Lupaan laittaa heistä kuvan jokin päivä. Aluksi näyttää aina siltä, että maasta kaivautuu esiin ruumiita peukalot edellä, ainakin viisikymmentä peukaloa ihan vierekkäin, mutta ei hätää, Coprinuksia ne vain ovat.

Ja sataa, sataa. Poimitaankohan tämänkin vuoden ensimmäinen herkkutatti kesäkuun puolella, kuten viime vuonna? Sen löysin kauppamatkalla, kun pyöräilin Koskelantien keskellä kulkevaa pyörätietä lehmuskujassa. Siinä se kasvoi, eikä kukaan muu ollut huomannut. Lisäsin sienen tyytyväisenä ostoskassiini, iltapäivällä söimme herkkutattipastaa. Samalta paikalta pönki ylös vielä monta tattia eli ateriaa.



Ulkoilut ovat lyhyitä pistäytymisiä ja ulkona on ilmankosteutta yhtä paljon kuin höyryisessä keittiössänikin. Onneksi sentään tapaamme oravan, jolle Nasu tapansa mukaan raivostuu. Koiran päätelmä: jos oikein kovasti haukkuu, varmasti se tulee sieltä alas tai alkaa ainakin juosta puusta toiseen, mikä olisi aika kiva juttu sekin, koska silloin voisi seuraneitiä ilahduttaa rempomalla hulluna sinne toisen puun suuntaan, tuolle isolle köntykselle kun pieni juoksulenkki tekisi hyvää. Oravaa ei liiemmin hurtta pelota, se istuu katukyltillä ja ilmaisee lievää kiihtymystä saamastaan huomiosta nostamalla toisen pienistä nyrkeistään kiinni rintaansa. Häntäkään ei nytkähdä.

Kun hummusta varten kiehuneet kikherneet ovat kypsät, samaan jättikattilaan nostetaan papusalaattia varten valkoiset, punaiset ja borlottipavut. Luen vuoroin Juri Olesan Kateutta, vuoroin intialaista eroottista runoutta kokoelmasta Jasmiiniyöt. Yhdistelmä toimii kohtuullisesti.

Kirpputorilta ostettu vakosamettihame on saanut syvänsinisen värin, ja pohdin, onko se nyt sopiva valmistumishameeksi. Hameen kuuluisi tietysti oikeastaan olla punainen, mutta kun kengät ovat paloautonpunaiset, ja ehkä paitakin, kai hameen pitää sitten olla jotain muuta. Muuten äiti kärsii taas. Äiti tykkää turkoosista ja keltaisesta, hänestä punaiset ja oranssit ja pinkit vaatteeni ovat järkyttäviä. Hameessa on hassu röyhelö helmassa. Kaikki pikkutyttömäinen on jotenkin niin liikuttavaa (toisin kuin kaikki emäntämäinen, luoja paratkoon).

Teen ohikiitäviä havaintoja siitä, kuinka rahapuun lehden reunalle jäänyt sadepisara kiiltelee. En merkkaa niitä muistiin minnekään. Vaikutelman pitää saada vahvistua itsekseen, kun se on kertautunut riittävän useasti, se kyllä pitää muistumisestaan huolen itsekin. Suhtautuapa päänsärkyihin samalla suvaitsevaisuudella. Jos ne vain ottaisi, ei koettaisi mitenkään ratkaista niitä... mielenkiintoinen ajatus.

Mieheni häiritsee kirjoittamista pajattamalla jatkuvasti kännykkäänsä kovalla äänellä arkipäiväisiä asioita. Toisaalta tänään se ei haittaa tippaakaan, koska olen jälleen hengissä ja tyytyväinen ja konstailematon ja jaksan luottaa jopa siihen, ettei kukaan vieraista sano sitä e-alkuista sanaa. Ajatukset poukkoilevat. Miksi isä soittaa ovikelloa aina juuri silloin kun se ei olisi suotavaa, ja sitten kiskotaan kylpytakkeja niskaan sopottaen: "Se voi olla isä, se voi olla isä", ja avataan ovi ihan pöllämystyneinä, ja isä sanoo: "Äiti lähetti, tämä on siskosi vanha hame." Ja ojentaa muovikassia, jossa on hameen lisäksi leipää ja appelsiineja, ja astuu sisään leikkimään koirien kanssa ja itse nostelee appelsiineja hedelmäkoriin ja leipää kaappeihin ja miettii, pitävätkö vanhemmat meitä täysin perversseinä, kun aina heidän osuessaan ex tempore -vieraisille olemme kylpytakeissa ja hiukset ihan sotkussa, naama kuolassa ja niin edelleen. Ovi on pakko avata, sillä isällä on avainkin, hänhän käy välillä ulkoiluttamassa koiria, jos meillä kummallakin on pitkä työpäivä, ja ruokkimassa kissoja ollessamme poissa. Ja hän tulee kyllä sisään, jos ovea ei avata.

Joskus sitä sortuu ajattelemaan, että siitä, että asuisi vähäsen kauempana vanhemmistaan, olisi kyllä vissit edutkin.

Tietysti joskus ovikelloa soittaa myös galluptiedustelija. Hänellekin on avattu ovi kylpytakissa - eihän sitä voinut tietää, jos se olisikin ollut isä. "No jos ei kuitenkaan juuri nyt", vastattu, paiskatttu ovi kiinni. Sama galluptiedustelija, joka joskus tehdessään pöydän luona asennetutkimusta ja kuultuaan pasifismista ja vegetarismista ja heikoimpien huomioinnista vilkaisi hämmentyneenä vanhaan vedettävään herätyskelloon, jossa on Hitlerin pärstä. Mistä hän olisi voinut tietää, että suveniirejamme luonnehtii kieroutunut huumorintaju?

Äiti soittaa ja soittaa ja soittaa. Kysyy sitä, tätä, tuota. "Oletko varma, että kahdeksan erilaista jälkiruokaa on tarpeeksi?" Olemme äidin kanssa samanlaisia: ruokaa on aina liikaa. Sitä syödään pitkään jälkeenpäin. Ruokaa tehdessä on helppo unohtaa, kuinka hämmentävän pieniruokaisia useimmat ihmiset ovat. Siksikö, etteivät liiku paljon? Vai onko heidän mahalaukkunsa vielä aivan neitseellisessä tilassa? Joka tapauksessa, ihmiset syövät ähkyn liian nopeasti ja ruokaa jää. Siksi tietysti olisin halunnut pelkkää vegaanitarjoamista: jotta jäljelle jäävää ruokaa voisi syödä joku muukin kuin Kissa.

Miksihän joistakuista rääppiäiset ovat ruma sana? Eihän mikään voi olla niin kivaa kuin vetää iso lohkare sacherkakkua aamiaiseksi. Paitsi ehkä papukattiloiden vahtiminen: istuu ja lukee, vilkaisee vartin välein. Tyyni ja itseriittoinen olo. Harjoittelen mielessäni publiikkikoreografiaa: nousee seisomaan, sanoo anteeksi, rynnii käytävälle, kävelee eteen ajatellen lonkkien liikettä, ottaa paperin kätellen, ei niiaa vaan nyökkäisee päällään kevyen kopeasti, kääntyy takaisin virnistellen, lompsii paikalleen, ei tunne mitään, ei tiedä mitään, ei tajua mitään, haistaa äkkiä lattiavahan, oksettaa vähäsen, istahtaa takaisin takamuksilleen, jättää paperiin hikiset kämmenenjäljet. Ajattelee: lopulopulopu. Ei usko, että se on ohi, että se on todistettu, että se on enää unta, josta voi herätä helpottuneena.

5 Comments:

Blogger Hillitty Kukko said...

Ihana orava taas!

13/6/05 14:29  
Blogger marinadi said...

Minulle "emäntä" on positiivinen sana. Turvallinen ja lämmin, tehokas ja iloinen, reipasotteinen ja monitaitoinen. Tietysti johtuu siitä, että olen kasvanut maalla, kuullut ja nähnyt näitä emäntiä, jotka ylpeinä tunnustavat titteliään. Ei minua esimerkiksi haittaisi, jos mies sanoisi minua "emännäkseen", jos äänensävy olisi jotain muuta kuin sarkastinen. Ottaisin sen kunniana, jota en tunne ansaitsevani.

13/6/05 20:05  
Blogger Veloena said...

Niin joo, onhan siinä tietysti tuo aspekti. Minua vaan vaivaa se, että se lienee samaa kantaa kuin emä tai emätin, joihin nyt en kyllä täysin onnistu itseäni identifioimaan. (Lisäksi myös sanat "turvallinen", "tehokas" ja "iloinen" tuntuvat kyllä juuri johonkin muuhun viittavilta.) Vieraatkin sanovat sen positiivisesti, luulisin, luulevat meikäläisen pitävän sellaisesta. Eiväthän rassukat tiedä, millainen tuittupää tuuliviiri keittiössä on häärännyt. (Elleivät löydä tänne traumakampaamoon.)

14/6/05 09:55  
Anonymous Anonyymi said...

En tiennytkään, että jossain päin tehdään valmistumisista tuollainen numero, itse en tunne ketään joka olisi järjestänyt juhlia. Mutta että Kahdeksan jälkiruokaa BUAHHAHHAA, tuleeks sinne jotain 200 vierasta? Ilmeisesti! Itse söin viikko sitten lakkiaisissa palan kalapiirakkaa, kaksi kasvis-, vähän salaattia ja viipaleen täytekakkua. Oli siellä herkullisen näköistä unelmatorttua, mutta unohdin maistaa sitä. Et silleen.

14/6/05 13:11  
Blogger Veloena said...

Ei, kyllä kuule ihan kahdellekin ihmiselle voi tehdä vaikka kymmenen jälkkäriä. Jotkut tykkää järkätä juhlia. Kuten me. Kun ei viihdy baareissa ja rafloissa on usein huonoa ja kallista ruokaa, on paras pitää omat kekkerit.

16/6/05 16:28  

Lähetä kommentti

<< Home

<