12.6.05

Häntä silmillä

Poden itseaiheutettua pää-, jalka- ja vatsakipua. Toisin sanoen, krapulassa ollaan. Joku on tunkenut nilkasta sisään hammasporan, teipannut powernappulan pohjaan jeesusteipillä ja jättänyt laitteen nälvimään nilkanalusta inhottavasti kirskuen. Pää on myrkytyksen jäljiltä tyhjä ja hiuksetkin haisevat vanhalta viinalta. Syön banaanin ja lautasellisen mysliä ja käyn sitten siististi oksentamassa ne vessanpönttöön. Mitä tuhlausta.

Muistikuvat ovat hajanaiset: muistan kitkemisen, useita tunteja, ja lounaan juhlateltassa, Kissan shampanjamiekalla avaaman cavapullon, jonka kaulan sirpaleita sitten etsiskeltiin ruohosta Kissan vanhempien nakuttaessa, että tämä sai olla viimeinen kerta, kun moista typerää lelua heidän pihallaan käytetään. Muistan suihkussa käynnin ja sonnustautumisen hameeseen, jonka olen löytänyt Camdenin kirppiksen roskiksesta eräänä sunnuntaina vuonna 1993 Lontoossa töissä ollessani. Samalla reissulla dyykkasin päiväpeitteen, joka tosin jäi isäntäperheeni omaisuudeksi palatessani takaisin. Muistan, kuinka bileissä keskustelu alkoi lupaavasti sosiaalipsykologian koulukunnista ja suuntauksista Euroopassa, Australiassa, Amerikassa ja Briteissä latistuakseen sitten keskusteluksi kansalaisjärjestötoiminnan motivaatiosta. Ja olohuoneessa oli akaattikotiloiden terraario. Ja yritimme viimeiselle junalle Pasilaan, mutta juna pysähtyi pimeän sateen keskellä sille aseman toiselle laiturille, ja vaikka ehdimme juosten sen rinnalle, se lipui tiehensä tavoittamattomana meidän karjuessamme laiturilla. Jonkin yöbussin silti saimme, kävelimme Ruskeasuon varikolta himaan. Pidin päässäni käärittyä muovipussia, mistä hyvästä eräs seurueemme jäsen olisi mielellään ottanut minusta kuvan. Kielsin; en halua tulla tunnetuksi WC-tonttuna.



Kissa lähtee kokoukseen, olen tuskin hereillä. Ei käy kateeksi, ei tosiaankaan. Vajun sängyssä yhä enemmän keskikuoppaan.

Arttu nukkuu hevoshuovalla peitetyssä tuolissa kerällä, sen rintakehä on kiertynyt hiukan auki ja ylös, etujalat sojottavat lerpattaen ilmaan ja lypsävät näkymättömän äidin nisänahkoja. Häntä on kietoutunut tyylikkäästi vanhan kissaherran silmille. Ai, ollapa häntä. Itsekin taitaisin kiskaista sen silmille ja itkeä surkeaa krapulaani. Nyt vain hihityttää, vaikka ruoka ei pysy sisällä.

Muistan nimittäin erästä kommenttia viimeisen näkemämme ja maistamamme sangriasatsin sekoittajilta. "Voiko tätä enää tehdä?" kysyy toinen, toinen vastaa: "Kamoon, kato täällon vielä kaikkii aineit paitsi tota punkkuu." Hiljaisuus. Toinen ääni, epäröiden: "Siis niinku jaffaa ja viinaa vai?" Ja toinen: "Joo, sinne sankoon vaan."

Krapulassa vakavuus on mahdotonta, vaikka mielelläni ottaisinkin instant-auringonpimennyksen juuri nyt.

1 Comments:

Blogger KK said...

Mitäpä ei ihminen kestäisi päästäkseen Varjoon. Tänään on ehkä surkeaa, mutta huomenna on jo toisin. Tuore, raikas maisteri. Siitä sietää olla onnellinen!

12/6/05 18:38  

Lähetä kommentti

<< Home

<