Poluilla

Äsh, taas minä eksyin.
"Jos joku luulee voivansa esittää sun moraaliin paheksuvia kommentteja, ignoroi", neuvoo Kissa. Kissa on järkähtämättömän järkevä. En osaa olla, itse. Olen liian epävarma, hemmoteltu, liian vapaasti kasvatettu. Kasvattamatonkin, ehkä. En voi tietää, olenko oikeassa, ennen kuin koetan edes vastata. Sitten kelaan juttua koko päivän ja itken siinä välissä, kun valmistelen kahta lehtijuttua. "Olenko minä hirviö?" kysyn yhä uudestaan itseltäni. Jokin minussa vastaa kyllä. Mutta ennen kaikkea, hirviö itselleni.
Kissaa harmittaa, kun joudun puolustelukannalle. Kissa haluaisi, että purjehtisin vääjäämättä omia omituisia teitäni enkä eksyisi poluille.
Takaisin teille. Minun piti kirjoittaa siitä inkeriläiskirjasta Liljan kuva kutsuu. Siitä, joka minun oli ihan pakko ostaa. Tällä hetkellä tuo kirja on Kirjailijan päiväkirjan ohella merkittävin tietolähde inkeriläisyydestä. Niin, siis oman elämiseni lisäksi. Mutta se on pelkkää kysymystä ilman valmiita vastauksia. Vastaukset on tongittava, kerättävä, puhdistettava epäolennaisuuksista, valmistettava sellaisiksi, että ne pystyy käsittelemään.
Minun elämäni on ainaista epätietoa historian suhteen. Yhtä isovanhemmistani, isän isää, en ole koskaan tavannut. Ainut, mitä olen häneltä saanut, on sukunimi. Tai ei oikeastaan sekään. Sekin on suomennettu kaksikymmentä- tai kolmekymmentäluvulla, Walleniuksesta, eikä tämä uusi nimi tarkoita mitään, viittaa mihinkään oikeaan paikkaan. Kuvitteellinen nimi, kuvitteellinen isoisä. Isän äiti taas ei suostu puhumaan muusta kuin lapsista ja koirista. Ja siitä, kuinka he olivat aina kilttejä ja ahkeria. Siitä, miltä tuntui olla toisen naisen takia jätetty, eronnut yksinhuoltaja neljäkymmentäluvulla, hän ei puhu. Vaikka mummu hoisi minua aluksi päivisin ja myöhemmin koulun jälkeen, suhteemme pysyy etäisenä. Äidin isä on alkoholisti ja tunne-elämältään varsin ilkeä. Sota on traumoittanut hänet pahasti. Hän on hakannut vaimonsa ja lapsensa useaan otteeseen ja kykenee puhumaan sodan kauhuista vain päissään, mutta silloin hän puhuukin vain niistä. Muulloin hän käyttää aikansa ilkeilläkseen läheisilleen. Häneltäkään ei heru tietoja historiasta.
Äidinäiti, mummo, isoäiti, on kuollut. Ollut kuolleena pian kymmenen vuotta. Hän on isovanhemmistani eniten läsnä, mitä menneisyyteen tulee. Mummo kertoi paljon sellaistakin, mitä lapsenlapselle ehkä ei olisi kannattanut. Seksielämästään, kuoleman odotuksestaan, ukin demonisista tempauksista, tämän toisista naisista ja lyönneistä, joilla tämä koetti vaimentaa asiat niin kuin mummo ne koki.
Ihmeellistä mummossa oli se, ettei hän kaikesta tästä ollut koskaan katkerana. Hän vain totesi että maailma on epäreilu ja sen kanssa pitää elää, itki ja puri nyrkkiään, jotta itku loppuisi, ja teki, kaiken aikaa, teki asioita ja pisti muut tekemään asioita. Otti eron, kasvatti tyttärensä, sairasti kolmea kroonista sairautta vuosikymmenet. Kun olin pieni, mummo puhui jo aivan avoimesti siitä, että toivoi kuolevansa pian. Ja jos ei kuolisi, tappaisi itsensä. Äiti laulaa välillä samaa virttä. Ja minä.
Ja nyt, vähitellen, kolmikymppisenä, alan ymmärtää, että eivät pelkästään meidän sukumme tee tätä, että tämä on ehkä laajempikin juttu. Ote kirjasta:
"Savtsukin tärkeäksi kirjoittama arkaaisuus äideissämme 'voi minnuu raukkaa' -valituksineen, itkuineen ja koko inkeriläiskansan 'surkea' kohtalo on myös voiman osoitus, henkistunteellista rikkauttamme. Miten se meidän kauttamme voi sijoittua tähän viileään suomalaiseen hillittyyn ilmapiiriin? Miten me voimme jalostuttaa, kultivoida arkaaisia taipumuksimme huutoon, aggressioon, melankoliaan... Minä olen kyllä yrittänyt ja yrityksissäni usein epäonnistunut. Tai onnistuessani kärsinyt. Minä haluaisin lopulta täydellisen oikeuden tuohon puhdistavaan valitukseen, murheenlaaksossa kulkemiseen, melankoliaan, murhiin, itsemurhiin!"
Ja:
"Tällä tavoin olen löytänyt eräänlaisen armollisen ymmärryksen sille, miksi kaksi itsemurhayritystäni eivät ehkä olekaan minun yksilöllistä elämäntuskaani ja kyvyttömyyttäni kestää eteeni annettua elämää. Äitiemme kautta tulleet delegaatiot suvultamme sille, miten ylipääsemättömiä ongelmia ratkaistaan hirttäytymisillä, hukkumisilla tai kuten minä unilääkkeillä, onkin - voisi sanoa - miltei 'normaalia', mikäli normaali ymmärretään yleisyytenä."
Minua järkyttää useissa ihmisissä heidän kunnollisuutensa. Se, miten he pilkkovat asiat loogisesti ja kauniin kylmästi ja pitävät aina huolen siitä, ettei kellään voi olla heidän elämästään huomautettavaa. En ole hyvä ottamaan ihmisiin kontaktia, mutta päätän, että tämän tekstin kirjoittajalle, Inkeri Savalle, minun on kirjoitettava henkilökohtainen kiitosviesti. Äidinperintönä minäkin olen saanut sen kulttuurisen mallin, jossa itketään silmät päästä, uhataan tappaa itsensä, koetaan maailman olevan vihamielinen, kysymättä paikasta toiseen heittävä. Niin kovasti kuin olenkin koettanut painaa sen maailman näennäisloogisen ja tyynen jääpalamaisen reflektion alle, se nousee esiin aina, kun tunnen itseni uhatuksi.
Päivittäin.
Ehkä se, että omaan perhetaustaan liittyy niin paljon häpeää, se, että äiti ja isä eivät halua puhua lapsuudestaan - kummankin perhe eroperhe aikana, jolloin eroaminen ei ollut yleistä vaan häpeällistä, isää haukuttu toistuvasti äpäräksi ja äitiä ryssäksi - tekee maailmasta juuri tuon vaarallisen paikan. Ja jännitteet omankin kodin, kunnollisen ydinperheen sisällä: isän vaikeneminen kaikesta, hämäläinen varovaisuus ja eihän me mitään olla -asenne, äidin itkuun pyörtyvä tulinen temperamentti ja ikuinen tämä on epäoikeudenmukaista -jollotus, näiden ilmeinen yhteensopimattomuus toiminnan malleina ja siitä aiheutuva kitka joka ikisessä kaupungille tai lomalle lähdössä. Kun aloin seurustella Kissan kanssa, olin salaa ja sadistisesti hyvilläni siitä, että heidän perheessään läpikäydään samaa näytelmää, joskin toisinpäin, karjalaisisän ja hämäläisäidin välillä. Ja tämä hämäläisäiti jopa puhuu asiasta! Kissan äidin kautta olen oppinut ymmärtämään isääni ja isänäitiäni aivan uudella tavalla. Hänellä ei ole mitään hävettävää, hän uskaltaa avata suunsa. Hänen sukunsa onkin omistajasukua, tilallisia. Hän ei ymmärrä pelätä puheitaan.
Koetan kuvitella kovasti, millaista sellainen elämä voisi olla. En osaa kuvitella. Että ei olisi hävettävää eikä pelättävää. Taistelen kovasti häpeän tunnetta vastaan. En usko sen olevan moraalisesti hyödyllinen. Tai muutenkaan. Minulla on oikeus olla tehnyt virheitä, toistan. Häpeämällä ei asia muuksi muutu. Tulevat virheet ovat toinen juttu. Niitä voi ehkäistä vain tutustuen toisiin näkökulmiin lukien, keskustellen, katsoen.
Ehkä haluni identifioitua eläimiin, olla selkeämmin eläin, on osa halua olla häpeämättä ja pelkäämättä turhaan. Suomessa minua ei viedä nettipohdiskeluistani vankilaan, vaikka tekisin kymmenen thoughtcrimea putkeen. Kerettiläisyyttä, mutta mitä kohtaan? En osaa määrittää sitä.

Olla eläin, olla vapaa näistä kysymyksistä. Nuoleskella tyytyväisenä omia sukuelimiään ulkoilulenkin päätteeksi, oikaista sängylle. Ei, ei sekään ole koko totuus. Eläimetkin masentuvat ja ahdistuvat, ja niiden masennusta voidaan lievittää samoin lääkkein kuin ihmistenkin masennusta. Ja niillä ei ole sanoja, joilla vatkuloida muistojaan. Paha juttu. Näyttää siltä, etteivät nekään unohda, täysin.
Inkeriläiskirja on jännä tapaus. Se koostuu kahden serkuksen kirjeenvaihdosta. Toisen serkun kirjeet jättävät minut ihan neutraaliksi, toiset avaavat näkymiä, joista en tiedä, haluanko kävellä niihin vai en. Toinen serkku ehdottaa toiselle piristymistä ja toiveikkuutta, säikähtäneenä tämän itsemurhayritystunnustuksesta (mitä säikähtämistä siinä on?), ja näkymiä avaava serkku vastaa:
"Enkö minä tällaisena ja tällaisia kokeneena kelpaa? Kelpaamattomuuden tunteen olen kokenut elämäni varrella useasti. Tiedänhän minä ihmisten kosmisen, universaalin 'rakkaudenhalun' helpottaa lähimmäisen aineellista tai henkistä hätää. Mutta eikö se ole vaatimus, halua viedä toiselta olemisen oikeus sellaisena kuin on. Onko se rakkautta? Minulle se on pikemminkin osoitus siitä, ettei toinen - sinä - kestä minun varjoani. Olisiko minun kenties sittenkin ollut paras salata todellisuus ja peittää se ikuisella auringonpaisteella? Myös julkinen keskustelu tällaisesta 'kohtalosta' alkaa epäilyttää, pelottaakin."
(Tuo viimeinen lause on tietenkin se syy, miksi mielestäni tälle ihmiselle pitää kirjoittaa kiitoskirje. Pelottavien tekojen suorittamisesta pitää kiittää, jos ne jotakuta auttavat.)
Ikuinen auringonpaiste, sepä se. Kaukaiset kirjeystävät Fabio ja Lucilaine kirjoittivat aikanaan Brasiliasta, että hyvä ihminen, jos sinulla on kurjaa, kuvittele joka aamu herätessäsi, että on joulu. Moinen korni Disney-kuorrutus oli aika oksettava. Ja mistäpä he olisivat tienneet, että minusta joulu on harvinaisen ahdistava tapahtuma. Yksinäinen kuin Sylvian joululaulu. Kotona ei saanut sanoa, että oli kurjaa, tuntui kurjalta ja yksinäiseltä. Piti olla säteilevän iloinen ja se on aika vaikeaa välillä. Etenkin kun huomaa, että äiti, isä ja sisko vetävät ihan samaa näytelmää. Ainoastaan isän äiti niiskauttaa nenäänsä ja ihmettelee, että miksi joululahjoihin on tuhlattu taas niin paljon rahaa. Ja ruoatkin niin epäperinteiset. Ahdistava joulu! Sen minä kyllä Fabiolle ja Lucilainelle kerroinkin. Eivätkä he ymmärtäneet. No, en voi erityisemmin sanoa hämmästyneeni siitä. Näyttää olevan ihmisiä, joille ahdistus ja melankolia ovat täysin vieraita olotiloja.
Täti jatkaa:
"Mikään ohitus, keinotekoinen pakottaminen auringon valoon, musiikin vaihtaminen tai muu aktiivinen teko ei ole ratkaisu. Vain läpielämisen, kertaamisen, toistamisen, erilaisten tarinoiden mukana tulee vähitellen tilaa muille elämänsisällöille."
Entä jos hän onkin väärässä? Minun ongelmani on, etten voi olla leikittelemättä tuolla ajatuksella, että kenties olenkin väärässä läpielämisen teeseineni. Sokea, luja dogmaattisuus ei ole päässyt vielä kehittymään minussa. Mutta mitä vaihtoehtoja on? Omien tuntemusten kieltäminen - jota harrastin teininä - ei taatusti sekään ole hyvä ratkaisu. Se johtaa vain haluun olla olematta. Konkreettisesti. Siihen olen päättänyt olla palaamatta. Ei koska se olisi huonompaa vaan koska ehkä voin tehdä jotain asioiden hyväksi. Ehkä. Avata muutaman näköalan, vaikka yhdellekin ihmiselle, auttaa yhteisissä tavoitteissa. Kaikki itsemurhaa hautovat eivät ehkä pysty konstruoimaan tällaista tunnetta tai tahtotilaa, eivät enää tahdo jaksaa, ja minusta se voidaan heille suoda. Koska jokainen on oman kokemuksensa sisältäpäin koettuna paras asiantuntija.
Tarkistan toista juttuani varten Maa- ja metsätalousministeriön tietopalvelukeskuksen sivulta Suomen teuraseläinten lukumäärän vuonna 2002. Masentavat 57 miljoonaa 443 tuhatta yhdeksänsataa.
VIISIKYMMENTÄSEITSEMÄN MILJOONAA JA RISAT. Ja tieliikenneonnettomuuksissa kuoli viime vuonna Suomessa 370 ihmistä. Itsemurhan teki tuhatsata ja risat.
Luulisi, ettei yhden Homo sapiensin DIY-teurastus kauheasti hätkäyttäisi ketään. Näemmä hätkäyttää. Miksi? Koska se on jonkun mielestä synti? Okei, se on raskasta sosiaaliselle ympäristölle, tiedän. Mutta itse tekijä/kohde; eikö hänellä ajatella olevan oikeutta omaan elämäänsä tai sen riistämiseen? Miksi joku muu on pätevämpi sanomaan, ettei sellaista kenenkään tarvitse tehdä, pidä tehdä? Koska hän on "terve" ja itsemurhaa yrittävä "sairas"?
Luulenpa, että terve ja sairas ovat ihan yhtä paskamaisia käsitteitä kuin hyvä ja pahakin. Lipeviä, otteista lipeäviä. Moniselitteisiä. Itse en mielelläni käytä niitä. Voin sanoa, että joku popsii pillereitä tai käy kofeiinilla. Minusta kofeiinilla käyminen ja palkatta ylitöiden kasaan hakkaaminen on suoraan sanottuna "sairaampaa" kuin mielialalääkkeiden syöminen masennukseen. Annapas, kun sanot sen ääneen. Heti joku tulee sanomaan, että nyt sinä kyllä filosofina väännät käsitteitä väkivalloin. Jätän siis "terveen" ja "sairaan" käsittelemättä. (Susan Sontagin esseet aiheesta kannattaa kyllä lukea, jos ei ole vielä sitä tehnyt. Terveyspropaganda painaa päälle joka tuutista, ja itsekin sitä toisinaan harjoitan, maksusta, kuvitellen, etten ole nielaissut ihan kauheimpia kliseitä. Mm. tässä mielenkiintoisessa puheenvuorossa terveysviestinnästä käsitellään tätä tärkeää asiaa.)
Jos miettisin, mikä on tervettä, tuskin Veloenakaan enää päivittyisi.