6.5.06

Rehellisyydestä ja realismista jaarittelevasti

Tris kirjoittaa asiaa.

Rehellisyys on kiinnostava teema. Usein se sekoitetaan realismiin, ja tässäkin on oma järkensä, josta myöhemmin lisää.

Minua kiinnostaa rehellisyys, koska tuntuu siltä, että kommunikaatio on hyväntahtoisuuteen ja yhteisymmärrykseen pyrkiessäänkin hirvittävän vaikeaa. Rehellisyys on tavallaan satsausta helppotajuisuuteen; esimerkiksi minun on aivan turhaa väittää tyypille x, että rakastan häntä eniten koko maailmassa, jos eleeni kielivät toista. Hän ei kuitenkaan uskoisi, vaan hämmentyisi. Hänellä on epäilemättä järkevämpääkin tekemistä elämässään kuin hämmentyä ristiriitaisesta viestinnästä. Ihmissuhteissa rehellisyys on toki usein kulmikasta ja annostelua on syytä pitää tiukasti silmällä.

Tunnen ns. rehellisiä ihmisiä, jotka elävät hyvin provokatiivisessa maailmassa. Ukkini on juuri tällainen. En tapaa häntä kovin usein, koska hän saa minut itkemään ensimmäisen iltapäivän sisään. Joko hän toteaa, että olen sellaista lihavaa rumaa ja itsetyytyväistä naistyyppiä josta miehet eivät pidä, tai kysyy onko minulla kuukautiset kun olen niin äkäinen, tai alkaa vittuilla systemaattisesti kasvissyönnistä, ja toteaa sitten perään, että rehellisyydestäänhän ystävä tunnetaan. Ukki kertoo myös mielellään omasta rehellisyysagendastaan esimerkin: hän meni Varkauden kauppakadulla erään valokuvasta tutun naisen luokse, ja sanoi, että tietää tämän, tämä on sen ja sen vaimo ja kuulemma ihan hyvä akka vaikka onkin vähän kirree. Aijaa, tunnetko sinä mun miehen vai, oli nainen kysynyt. Mihin ukki oli vastannut, että hyvinpä tunteennii, ryyppäävät yhdessä ja aina mies valittaa akastaan kännissä. Sitten hän nautti naisen pahastuksesta ja seuranneesta perheriidasta miehen tultua kaupasta ulos.

En ymmärrä tämänkaltaista nautintoa toisten riidoista ja niiden lietsomista. Enkä suoraan sanottuna ymmärrä, mitä tekemistä tuolla kaikella on olevinaan rehellisyyden kanssa. Olen koettanut keskustella asiasta ukkini kanssa, mutta ei siitä mitään tunnu tulevan. Hänellä ei valitettavasti ole minkäänlaista pyrkimystä koherenssiin tai eettisyyteen.

Toisaalta ukkini tyyppiset tapaukset ovat selkeästi vähemmistö. Enemmän olen kärsinyt siitä, etten saa palautetta silloinkaan, kun jonkun sitä todella soisi antavan. Että joku sanoisi, että olet valittanut kroonisesti väsymystä jo kaksi vuotta, ja että kannattaisiko sinun oikeasti miettiä joku iltapäivä oikein kunnolla, mikä elämässäsi tarkalleen ottaen mättää. Että sanotaan - tätä kyllä sanotaankin - että minun olisi järkevintä olla näkemättä entistäni ja koettaa olla mahdollisimman vähän hänen uuden tyttöystävänsä kanssa tekemisissä, kun se kerran näyttää kiskaisevan minut emotionaalisesti kuilun partaalle joka ikinen kerta. (Toistaiseksi en usko kehotusta vaan hellin ajatusta siedätyshoidosta - että opin kestämään ajatusta, että elämäni on turvatonta, yksinäistä ja aivan helvetin pelottavaa.) Tai että joku kertoisi, jos olen huono jossakin, jossa kuvittelen olevani kohtalainen. Se saattaa olla vaikeaa, koska on aika harvoja asioita, joissa kuvittelen suoriutuvani edes kohtalaisesti. Kirjoittaminen on yksi kohtalaisistani silloin kun haluan, ja minusta on ollut hyvä, että minua on koetettu toisinaan tylyttää joistakin ratkaisuistani, olkoonkin että olen aika hyvä känkeämään vastaan perusteluineni - ilman vastapistettä omaa kantaa onkin helvetin vaikeaa muodostaa. Sen sijaan ne, jotka alkavat tylyttää etiikastani, eivät kohtaa kovin otollista maaperää, koska olen eettisyyden kanssa ilmeisesti ikuisessa solmussa.

Eettisyyssolmuni liittyvät pitkälti kommunikaation vaikeuteen. Kuinka järjestää maailma siten, että ihmiset voisivat kommunikoida avoimesti ihan hirvittävästi eriävistä mielipiteistä ja näkökannoista loukkaantumatta? Koska kommunikaatio on arvokasta. Sen kautta oppii. Monien ihmisten vihaisuus, mustasukkaisuus ja alttius loukkaantua pitkiksi ajoiksi jostakin selkeästi aivan hyväntahtoisesta asiasta tuntuu edelleen täysin käsittämättömältä. Mitä he kuvittelevat noita piirteitä itsessään hellimällä ja palkitsemalla saavuttavansa? Jotkut sentään yrittävät pistää luonnettaan kuriin, ymmärtävät sen joksikin, jota voi muokata, mutta useimmat elävät suoraan sanottuna aivan järkyttävää elämää tunnespektrinsä viljelyn ja muokkauksen suhteen. Ehkä heillä on mielestään tärkeämpiä tehtäviä? Kyllä minäkin olen tietysti sitä mieltä, ettei koko elämäänsä sovi tuhrata tunteidensa hallinnan opetteluun - se on tavallaan muun mielekkään toiminnan esikoulu.

Joskus elämä tuntuu raskaalta, kun koettaa eläytyä jonkun pahantahtoiselta vaikuttavaan käytökseen ja löytää sille selitystä hänen kokemastaan pelosta. Aggressiivisuus on mielestäni viimeinen hypoteesi, johon kannattaa turvata. Useammin takaa löyty pelko: nöyryytetyksi tulemisen pelko, alistumisen pelko, heikkouden paljastumisen pelko, jne. En tiedä, mitä niin kamalaa nöyryytetyksi tulemissa, alistettuna olemisessa tai heikkoudessa on. Ne tuntuvat ikäviltä, mutta luulen, ettei niitä kannata pelätä. Pelko muutenkin on reaktiona harvemmin järkevä nykyisessä yhteiskunnassa.

Siksikin tuntuu raskaalta, kun seisomme Viiveen kanssa eilen kissatalossa ja koko maailma tipahtelee niskaani tiili kerrallaan ja koetan hymyillä rohkaisevasti Viiveen kissakutkalle. Tilanne on niin erilainen kuin se, jossa menemme kissatalolle Kissan kanssa, koira mukana jotta nähdään, mikä kissoista tulisi sen kanssa toimeen, kantokoppa kainalossa, rakennamme pesää ja kaikki on turvallista, maailma oikaistuna iloiseksi poluksi hamaan hautaan saakka, toisinaan vain polulla häivähtävä varjonkaltainen ajatus, millaista jommankumman on joskus elää leskenä toisen kuoltua. Että menemme kotiin ja teemme omenapaistosta tofujäätelöllä ja kaikki on hyvin, uusi kissa kurnuttaa vanhalle, käperrymme sängylle ja maailman epäselvyydet ovat pieniä roskia, helposti nihkeäpyyhittävissä, ja jos herää painajaiseen huutaen, toinen tyynnyttää sylissä.

Kun tulemme talosta ulos, minua huimaa enkä tahdo pystyä hengittämään. Tunnen liian kovaa syyllisyyttä siitä, etten lopulta jaksanut pitää suhdetta koossa, etten onnistunut, minun olisi pitänyt onnistua ainakin eläinten takia, jättää kirjoittaminen ja filosofia ja kaikki omat jutut, häilähtää hetken, saan itseni kiinni väärästä vanhasta ajatusmallista, koetan ojentua uuteen, jossa voisin kestää romahtamatta mallin mahdottomuuden kanssa, minun on pidettävä kiinni siitä, mikä merkitsee, tarkoittaa, mihin pystyn. Merkitykseni ovat vain niin kovin ohuita, minun on vaikeaa hahmottaa itseäni niihin ulottuvaksi. Syömme tofutuutteja istuen marketinedustan kiviaidalla, heilutamme jalkoja kesässä, kaupassa on vaikeaa liikkua, koska sieltä on haalittu ruokia juhliin yhdessä, äkkiä näen kuinka supermarket on täynnä perheihmisiä, joilla on ihana piha, haluaisin tarrautua hyllynlaitaan ja purskahtaa itkuun, mutta on pysyttävä koossa.

Minulla ei ole koskaan ollut pihaa enkä usko että saankaan vaikka olen sellaista aina halunnut, lapsesta lähtien kärttänyt maallemuuttamista, en onnistu, teille on asetettu rajapyykkejä, viisumi väärä, ei yhtään sukua maalla, ei ainuttakaan keskustapuolueen kannattajaa.

Istumme Viiveen kanssa lämpimällä kiviaidalla, aurinko siristyttää silmät. Jalat hei-jaa-vat, pysy koossa. Näkymätön Tyttökin suunnittelee, mitä puutarhaan laittaisi. Ehkä meidän pitäisi perustaa yksinäisten naisten maallikkoluostari, jossa olisi scilloja ja posliinihyasintteja, fritillaarioita ja poeettanarsisseja, tuoksuköynnöskuusamaa, pääskysiä, mustarastaita, hedelmäpuita. Itkettää. Olemme nähneet kissat ja pyörämatkalla kissataloon yli ohuesti merisaven päälle kurotun kaupungin Kissan uuden Nasua ulkoiluttamassa. Eikä se ole tuntunut vaikealta, hän on mukava ihminen, Nasun luota pois pyöräileminen vain venyttää minut ohuttakin läpikuultavammaksi, koska sydämeni on kiinni sudessa enemmän kuin minussa. Haluaisin kai vain istua maassa ja itkeä koiran turkkiin. (Voi helvetti, ei tällaista saisi kirjoittaa töissä, alkaa itkettää, asiakaspalvelu kärsii.)

Ei, en ole pergamenttia, olen niitä edellisen syksyn lehtiä, jotka ovat valkaistuneet aivan ohuenläpikuultaviksi, rapisevat nurkissa ja nurmella peittyäkseen pian vihreiden korsien hyökyyn, tullakseen hitaasti kiertoon matojen palomisen kautta. Tiedän kierron, mutta minua pelottaa, kuinka hidasta toipuminen on. On päiviä, jolloin mietin vakavasti, pitäisikö minun mennä hakemaan mielialalääkkeitä jostakin. Mutta toisaalta, suruni on luonnollista, pystyn käymään töissä, liikkumaan, pitäytymään säännöllisessä päivärytmissä, luomaan mielekkäitä ihmissuhteita, jopa auttamaan toisia. Ja haluaisin oppia elämään surua pois pala palalta. Tämä vuosi on vain ollut aika raskas, tajuan entistä selkeämmin ihmisten haurauden, hellyydenkipeyden, epävarmuuden. Näen sen kaikkialla siellä missä ennen näin voitokkaita, pelottavia kahdella raajalla koikkelehtivia olentoja, jollaiseksi kai itsekin yritin tulla silloin kun minun täytyi kommunikoida heidän kanssaan.

Mutta mielialat muuttuvat pian. Kun käymme entisessä kodissani, olen unohtanut sinne kalenterin ja kasan kirjoja ja kaksi pakettia myslipatukoita, kaikki on melkein hyvin, ja kaikki on aivan hyvin jo siinä vaiheessa kun törmäämme Kissaan liikennevaloissa ja tämä ojentaa meille lehdet, ja vilkaisen tämänkertaisen kuvan kolumnissa - en näytä siinä lihavalta ollenkaan, siksen myöskään itseltäni.

Ja kun myöhemmin olemme New Bamboo Centerissä, suru tuntuu jo kaukaiselta, ja olen vain riemuissani siitä, että voin liikkua kaupungissa ystäväni kanssa.

En tiedä, ketä edellä harjoitettu rehellisyys voisi loukata. Vakavasti ottaen, tuskin ketään. (Tai jos loukkaa, haluaisin tietää, miksi. Saa kommentoida, ei minulla ole mielestäni oikeutta loukkaantua siitä, jos joku loukkaantuu tekstistäni. Tosin en lupaa, että aion varoa. En näe ennalta, mistä joku voi loukkaantua, vaikken tietysti tahdo provosoidakaan. Suvussani ukki pitäköön siitä puolesta huolen. Usein huono esimerkki peittoaa selkeydessään hyvät mennen tullen.) Loukkaisiko jotakuta se rehellisyys, jos kertoisin, että pidän tyypistä x enemmän kuin tyypistä y, koska minun on helpompi kommunikoida tyypin x kanssa? (Minun vajavaisuuttani se tietysti on, osittain. On temperamenttityyppejä, joiden palapelinomaisesti yhteen loksauttaminen on aikamoista pungertamista ja palojen nirhimistä kynäveitsin.)

Mutta haluan jatkaa ajatuskulkua, joka sai alkunsa Trisin kirjoituksesta. Hän kirjoittaa: "Monet blogit pyrkivät pikemminkin lisäämään taikaa mikä todellisuudesta puuttuu. Minusta todellisuudesta ei puutu taikaa." Tästä olen aivan samaa mieltä!

Todellisuus on hyvin monimutkainen ilmiö tai prosessi. Kyllä, tahdon ajatella sitä prosessina, jonakin joka on vasta muotoutumassa. Parhaillaan jokainen näistä kirjaimista muovaa sitä tiettyyn suuntaan. Hyvin pienin lyönnein, tietysti. Maailma on laaja, ihmisiä ja näkemyksiä paljon, kirjoituksia aivan liikaa. (Mutta istun hiljaisessa kirjastossa ja tämä voittaa huumorisaittien lukemisen, tämän kirjoittaminen siis, lukemisesta en mene takuuseen...)

Muistan äkisti eilen Viiveen kanssa pyöräillessäni jotakin tärkeää ja hassua. Sen, kuinka aluksi filosofiaa opiskellessa hämmennyin suunnattomasti siitä, kuinka kaikki nuo ihmiset, jotka ilmiselvästi kuuluivat samaan eliölajiin kuin minä ja olivat varustetut suunnilleen samanlaisin aisti- ja päättelyvalmiuksin, olivat päätyneet niin erilaisiin teorioihin siitä, millainen maailma on, ja vielä huvittavampaa, hyvin erilaisiin teorioihin siitä, miksi eri ihmiset kokevat maailman samalla tavalla. Meni 6-7 vuotta, ennen kuin pystyin pyörittämään useaa teoriaa rinnakkain, vaihtamaan näkökulmaa edes hieman sulavasti, säilyttämään tajunnan horisontissa toisenkin tulkinnan mahdollisuuden. Miten omituiselta se tuntuikaan sen jälkeen kun oli lapsena jotenkin tottunut ajatukseen, että totuus on möhkälemäinen yksikkö, sellainen vulgaariluonnontieteellinen maailmankuva, johon ei mahdu edes pieniä teoreettisia kiistoja siitä, missä mielessä elektronien voidaan sanoa olevan olemassa, missä mielessä tunnemme pöydät ja muut keskikokoiset kiinteät objektit ja missä mielessä voidaan sanoa, että jaamme kaikki saman tulkinnan horisontin. Missä mielessä voidaan sanoa, ettei maailma ole vielä valmis. Tai luvut todellisia, konkreettisia... tai kauneus.

Maailman jakamisessa ja useiden näkökantojen rinnakkain tarkastelemisessa on todella taikaa. Mutta koska urakka on kauhean vaikea, tarvitaan kantojen toisille kommunikoinniss tuskallisen paljon rehellisyyttä ja realismia. Esimerkiksi, en voi murjottaa siitä, ettei jotain toivettani oteta huomioon, jos en vaivaudu kommunikoimaan, että sellainen hiertää olemistani. Ja tarvitaan realismia - kuvaustavan realismia.

Realismikysymys on kiinnostava. Usein realismi ymmärretään kauhistuttavan naiivisti. Että asia kuvataan niin kuin se on (täsmentämättä aikaa, katsojaa, mielialaa...) yleispätevästi, jonkin as if transsendentaalisen subjektin näkökulmasta (transsendentaalisen subjektin näkökulma on käsittääkseni paradoksi - näkökulmat liittyvät kokemukseen, empiriaan, eroihin). En ole vielä tavannut transsendentaalista subjektia, joka olisi täysin riippumaton esittämistapojen usein aika harhaanjohtavista, nisäkkäistävistä konventioista. (Minulle ei ole muuten ikinä selvinnyt, miksi tietoisuus transsendentaalisen subjektin tapaan miellettynä ylipäänsä haluaisi kommunikoida mitään. Eihän sillä olisi mitään motiivia - tietoisuudet ymmärtäisivät toisensa joka tapauksessa, koska olisivat identtiset jos eivät numeerisesti, niin ainakin loogiselta reseption rakenteeltaan. Nyt alkaa kyllä jo kaduttaa, että höpötän transsendentaalisesta subjektista, koska en ole sen suhteen kovin asinatunteva tulkitsija mitenkään.) Ajoin yksi päivä erään vanhan tuttavani puolihulluksi itsepäisellä ja hivenen jaarittelevalla monologilla siitä, missä mielessä pöydänjalka on jalka (kipittävien pöytien ja pukittelevien tuolien näkymä hihityttää aina) ja kuinka delfiinireseptioon vaikuttaisi virheellinen kuva siitä, että kyseessä olisikin suurikokoinen kala.

Minä en pidä erityisemmin konventionaalisesta realismista. Tällä tarkoitan kai sitä, että uskon ihmisten oppivan uutta ja uskon, että kulttuurimme voi kehittyä, jos kaikki ponnistelemme tarpeeksi, jaksamme luottaa ja olemme sinnikkäitä. No, en voi tietenkään vaatia tällaista asennetta muilta kuin itseltäni, mutta voisin kyllä varovasti suositella sellaista. Elämällä on hyvä olla sisältöä! Tarkoitan myös sitä, ettei todellisuus ole valmis. Sitä muovataan koko ajan. Jotkut vanhat käytännöt ovat haitallisia, jotkut hyödyllisiä kokonaiskuvan kannalta. Niitä on tunnusteltava ja koeteltava. Jotkut rakkaat tavat on jopa hylättävä, jos ne osoittautuvat vahingollisiksi. (Myönnettäköön, että esimerkiksi "neekeri"-sanasta pidin lapsena kovasti, mutta en enää käytä sitä, koska tiedän sen loukkaavan joitakuita pahasti siitä huolimatta, että lapsena olisin tahtonut mieluummin olla tummaihoinen käkkäräpää kuin tällainen kalkkilaivan messityttö ja että minulle tuohon sanaan kiteytyvät kaikki nuo iloisen positiiviset mielikuvat. Meidän maailmamme eroavat assosiaatioissaan tuon sanan kohdalla ja heidän negatiiviset tuntemuksensa ovat niin paljon voimakkaampia ja historiallisesti paremmin perusteltuja kuin omat kepeät jeejeeni, että on epäilemättä järkevintä, etten käytä tuota sanaa ääneenpuheessani tai kirjoittaessani. Tuo yksi esiintymä tuossa yllä, jos joku nyt haluaa saivarrella kanssani, on sanan maininta, mention, ei käyttö, use. Onko se mention maininta suomeksi? Matti varmaan osaa vastata, muistini on kovin hattaraa.)

Ja uusia käytäntöjä on luotava, niin kielellisesti kuin muutenkin. Pidän runosta kirjallisuuden muotona, koska se salakuljettaa merkityksiä kontekstista toiseen. ("Symboli kantaa merkitystä kuin äiti lasta, ei kuin kärryt matkustajaa", kirjoittaa Dewey. Onko uuden kielen oppiminen silkkaa hedelmöittä/ymistä? Hedelmöittymistä sikäli, jos minää ajatellaan kielellisenä rakenteena - minä en kyllä ajattelisi niin. Kalskahtaa liikaa transsendentaaliselta subjektilta jälleen, tai joltain hämärältä sosiologiselta tihentymältä ilman hupsista-kokemuksia.) Ja kuvauksesta, jossa liikutaan kokemuksen ehdoilla, kuten esimerkiksi ystäväni Viiveen tekstissä. (Kyllä tekstikin todistaa asioita herkkyydestä kokemuksen uniikille tavalle aukikiertyä, sille kuinka maailma jatkuvasti avautuu kaikkialla - ympärillä, tajunnassani, suonissani, tanssissani, siinä kuinka puhumme toisillemme jne. Sikäli ystäväni ihmetys siitä, että olen osannut tutustua kaikista tuhansista bloggaajista muutamiin mielenkiintoisiin ja oikeastikin hyviin ihmisiin joihin on heti ollut helppo ystävystyä, on omituinen.) Tiedän, että on ihmisiä, jotka sanoisivat jotakin minun realismiksi lukemaani kuvausta kaikeksi muuksi kuin realismiksi.
Mutta olisi oltava tarkempi, erotettava toisistaan konventio ja kokemus. Tässä on takana todellakin intressi nähdä maailma muutoksessa. Jos haluaa ajatella maailmaa paikallaanolevana, valmiina, tai ehkä myös toistuvana, tästä toistuvuuteen sopimisesta en ole ihan niin varma, ei intressi konvention ja kokemuksen erottamiseen ole kovinkaan oleellinen.

Tietysti tällainen kanta, jota ajattelen jokseenkin kiinnostavana, on hankala monellakin tavalla. Sehän väittää niinkin, että konventionaalinen kuvaus sisältää jonkinlaisen parasta ennen -päiväyksen. Osittain näin onkin, se on selvä. Kun lukee aiempien historiallisten kausien tekstejä, melkein huimaa. Tai niitä filosofeja. Miksi ne ovat ajatelleet näin ja näin, kokeneet tällä tavalla, kokonaisena kulttuurina? Millaista on ollut lukea tämä totuttu ajatus uutena, ensikertaisena? (Hajanaisia syitä on helppo tarjota, yleispätevää kimaraa tai edes yhden yksittäisen piirteen täydellistä selitystä tai reseptiotunnetta tuskin enää.)

Kiinnostavaa on tietysti tarkkailla piirteitä, jotka näyttävät vallitsevan kulttuurista toiseen, aikakausien yli. Löytyisikö noista piirteistä ihmiskasvoisen realismin kova ydin? Onko sellaista, paitsi nisäkkyys, melko hyvä kognitiivisen prosessoinnin taso ja äidinrakkaudesta vieroittumisen vaikeus?

Ystävältä tupsahtaa tätä kirjoittaessani kirjaston hämäriin tekstiviesti: "Rakkaus on kohteensa ilmiasun välityksellä löydettyä suhdetta totuuteen. Michel Foucault"
Vastaan siihen:
"F lainaa Platonia relativisoiden, eikö vain? Minua huvittaa tässä kannassa aina nyk. aivotutkimuksen raportti rakastetun läsnäolon vaikutuksesta päättelyyn mutta ehkä kyse vois olla eettisestä intuitiosta totena tai totuutena - vain rakastaessa ihminen on todella eettinen. Minusta se pitää paikkansakin!"

On kovia ytimiä, joiden yksittäiset todentumat menettäessä maailmasta tulee aika pelottava paikka.

Mutta pelolle ei voi antautua. Koska jos menettää kykynsä rakastaa maailmaa, ilahtua siitä ja auttaa sitä synnytystuskissaan, mitä merkitystä millään enää olisi?

8 Comments:

Anonymous Anonyymi said...

"Lihava ja ruma"? Sinäkö vai? Ukkisi täytyy olla sokea tai hullu.

Oletko koskaan ajatellut ladata täysillä takaisin?

6/5/06 17:21  
Blogger Veloena said...

Täysillä takaisin lataaminen kohti ihmistä, joka ei ole argumentaatiotaidoiltaan läheskään tasavertainen kanssani, ei kuulu tapoihini. Itken mieluummin. Se on kunniallisempaa.

Miksi kostaa surua toisen sanoista?

6/5/06 17:45  
Anonymous Anonyymi said...

Jos antaa toisen vain jatkaa linjallaan ja pamista ilkeyksiä, niin ei mikään muutu. Voi sitä tietty jättää vierailut väliin jos oikein ahdistaa.

6/5/06 18:16  
Blogger Veloena said...

Olen minä huutanutkin joskus ja räksinyt kivitavaraa.

Mutta ei se auta. Jos jossakussa ei ole halua muuttua, ei ole. Eikä hän minua kiusaa yhtä pahasti kuin muita, esimerkiksi äitiä. Äidin kiusaaminen on kamalaa. Se melkein saa vihaiseksi. Muttei aivan. Ei. Joku lähes dementtinen ei ole hyvä muutoksen kohde. On keskityttävä sellaisiin, joille työstö voi vielä olla avuksi merkittävissä mitoissa.

6/5/06 20:56  
Anonymous Kim said...

mitä aggressiivisuuteen ja pahantahtoisuuteen kuuluu:

itse olen taipuvainen uskomaan että ihminen usein nauttii kyvystä manipuloida ja ohjailla muita, ja vallasta ylipäätään. Luulen, että pahantahtoisuus on usein vain tietynlaista tilannetajua, tapa pitää jatkuvasti yllä kykyä alistaa muita ihmisiä jotta kyky olisi tallella silloinkin, kun sillä voi saavuttaa jotain arvossaan pitämää.

Näistä asioista ei puhuta tarpeeksi. Näin joskus dokumentin vietnam-veteraaneista, jotka sanoivat että kun siihen tottui, kyky päättää muiden ihmisten elämästä, ja sen katkaisu silloin kun se sattui huvittamaan, antoi aivan mielettömät kiksit. Tämä nyt on äärimmäistä, mutta osoittaa kyllä siihen ihmismielen osaan, mitä haluaisin paremmin itse ymmärtää.

Niin pitkään kun tällaiset piirteet ihmismielessä kielletään ja tuomitaan, käsityksemme moraalista ja toiveemme yhteiselämän soveliaista muodoista ovat väistämättä ristiriidassa itsestämme riippumattomien tekijöiden kanssa.

Luulen, että valta ja voiman tunne on petollista ja vie mukanaan arvaamatta ja äkkiä.

Jos nyt täytyy tuoda puhe maan pinnalle, niin voisin viitata vaikka vappuun makasiineilla, ja siihen voitonriemuun ja innostukseen mikä poliisit nujertaneen porukan osan keskuudessa vallitsi. Jos nyt unohdetaan moralisointi siitä, että on eri arveluttavaa että toisen ihmisen kivittäminen oli jonkun henkilön illan kohokohta, ymmärrän kyllä tavallaan asennetta: "ähää! tavoitteeni oli tehdä X, minkä Y halusi kieltää, mutta olenpas niin vahva, etten antanut! omistan maailman!"

En osta sitä, että ihmiset hamuaisivat valtaa ja voimaa edes useimmiten pelon takia. Luulen, että on yksinkertaisesti kannattavaa pitää huolta siitä, että voi halutessaan tarvittaessa pakottaa (suoraan tai salaa) asiat haluamalleen tolalle.

Sitten myös: muistaakseni John Cage sanoi, että aina kun hän kuulee musiikkia mikä ei ole mielenkiintoista, hän kuuntelee sitä uudestaan ja uudestaan, kunnes se muuttuu mielenkiintoiseksi. On kuulemma vaikeaa kuunnella keskittyneesti tuntikausia samaa biisiä, ilman että siitä väistämättä oivaltaa jotain.

Toisaalta, koko käsite mielenkiintoisesta ylipäätään on mielestäni kiehtova. Asiat ovat sellaisia suhteessa _mihin_? Miksi? Miksi minun mielestäni tursaat ovat mielenkiintoisempia kun korallit, ekologia mielenkiintoisempaa kun liiketaloustiede, ja niin poispäin. Miksi? Onko kyse vain keinoista saavuttaa jokin etukäteen aavistelemani kokemuksen ja ymmärryksen taso maailmasta? Millä perusteilla valittu? Jne.

7/5/06 03:15  
Blogger Veloena said...

En minäkään kyllä sitä osta, että ihminen tahtoo valtaa pelon takia. Mutta sen ostan, että huonot vallantavoittelumallit ovat usein seurausta pelosta ja huonosta harkinnasta. (Pelko on usein seurausta puutteellisesta tilanteiden hahmottamisen kyvystä; tilanteet tuntuvat kehittyvän liian nopeasti, säikähtää ettei pysy mukana.)

Epäilemättä vallanhalu liittyy lähinnä haluun järjestää omat asiansa; ja koska ihminen joutuun joka tapauksessa toimimaan toisten kanssa (vähintään kasvien), on meillä intressejä siihen, kuinka nuon toiset toimivat, etteivät toimi vapauttani estäen.

7/5/06 08:32  
Anonymous Anonyymi said...

Kyllä sä voit pihan saada, jos olet semmoista aina halunnut. Suomessa on pieniä kuntia, joissa on autioituvia mummonmökkejä tms. yms. ja ne eivät maksa paljon. Jostain pienestä kunnasta esmes pohjoiskarjalassa tai savossa tai kainuussa voi koulutettu saada töitäkin, vaikka opettajan sijaisuuksia.

Suurimman osan maalle muuttamis haaveet katkeaa siihen, kun hesasta on liian vaikea lähteä. Elämän muutos pelottaa ja se kun kaverit jää.

7/5/06 11:18  
Blogger Veloena said...

Varallisuuteni on alle kaksituhatta euroa ja ainut arvokas omaisuus läppäri. Tuskin sillä vielä tiluksia irtoaa.

Mutta ehkä myöhemmin, jos joskus saan sellaisen työn josta jäisi ruoan ja asumisen jälkeen jotain säästöön. Enkä yksin muuttaisi. Pitäisi olla muitakin. Yksin, ei.

7/5/06 21:37  

Lähetä kommentti

<< Home

<