3.5.06

Kevään verkko kiristyy

Asiat eivät suostu yksinkertaisuuteen. Puhukaamme säästä, päätykäämme prosessiontologiaan. Kadut kiertyvät spiraaliksi, jonka keskellä on elliptinen puisto. Puistossa istumme Viive ja minä, vappuna sanon auringonpoltteessa ole sinä vii minä olen vee, televisiokameran objektiivi mollottaa. Olen ala-asteisen innoissani. Penkille on katettu vapun jäänteet ja purkillinen tuulivoimalla tuotettua päärynäsiideriä. Pian on kesä, muttei vielä, huomenna näen jotakin näkymätöntä tai sitten pelkät vihreät kengät. Vii tapaa viikonloppuna sivupersoonan. Vaikka nauramme, on kaikessa pientä paniikkia. Juu emme me surraapörrää vain näissä ympyröissä, se on vain tätä kevään verkkoa. Avikaisen leipomossa sentään rukiiset kollit istuvat rivissä ja nauravat. Muilla on rusetti kaulassa, yhdellä hännässä.

Voihan vappu, se on nyt ohi kaikkinensa. Muut ovat saaneet kurkkukatarrin, me vain haisseet valkosipulilta lämpöisessä suppilonmuotoisessa etelärinteessä, komunneet rinnettä koturnikengittä mutta yhtäkaikkisen huterina, kilisseet korvakorua. Huteraa on myös selvin päin, etenkin kun teeveekamera kiertää eteen ja taakse ja pitää olla luonnollinen. Päässäni jankuttaa pari nonsenserunoa, joista keskustelen edellisenä iltana Viiveen entisen kanssa liian vähän, etupäässä kai muistan suositella vain Hanhiemon ulkopuolelta Edward Learia, jonka they on yhtä legendaarisen ilkeä kuin Swendolynenkin. Etenkin Hanhiemon runo Kimmo Limmosta (kimmo limmo hattu kenossa tyttöjen luo oli kovasti menossa suuteli itketti nauratti heitä ja pois juoksi pitkin kylien teitä) on hämmentänyt minua - sen englanninkielinen versio on ihan erilainen, siinä Kimmo Limmo ei olekaan pelimies vaan ainoastaan toisia poikia pelkäävä, pusuttelu on sivuseikka, jota ilman ei ilmeisesti naisten seurassa selviä. Ja sitten runo neiti Aamunvirkusta.

No niin, sanomattakin selvää on, että identifioidun neiti Aamunvirkkuun. Johtuen paitsi vuorokausirytmistäni - herään tänäänkin kello seitsemän yksitoista - myös siitä, että siinäpä sitä vasta on keskustelu! Meille taotaan seksuaalimoraalia päähän - anteeksi, moraaliamme aktivoidaan - näemmä kehdosta saakka. Muistatko - herra Lorunlirkku kosiskelee minkä taitaa, tulee sitten kysäisseeksi neiti Aamunvirkun suvun rahallista tilannetta, ja nti A vastaa omistan pelkän kauneuteni herra Lorunlirkku. Ja hra L sanoo sitten en teitä saata naida, neiti Aamunvirkku.

En minä sitä surra taida, herra Lorunlirkku. Neiti Aamunvirkkupa se ei paljon sure. Öh, ilman Lorunlirkkujakin Aamunvirkku se vain herää seitsemän pintaan ja iskee Brigitte Bardotin mylvimään je danse donc je suis.

Emansipaatiota, emansipaatosta. Työläistyttöjen on valuttava takaisin vanhojenpiikojen panttilainaamoihin, vanhojenpiikojen patenttitoimistoihin - kirjallisia ambitioita, finnejä ja liikaa ikää ja lihava kollikissa vähintään unelmissa - ja vanhojenpiikojen pakettiautovuokraamoihin. Tilava perä, automaattivaihteet, kiihtyy hitaasti ja syö paljon. Kunpa kevät olisi silkkaa iloa mutta ei. Juoksen, koettaessani ajatella luonnollisuutta unohdan vatsan pidon.

Nonsense pyrhöttää päässäni kun kysytään vakavia asioita. Hölisen transsubjektiivisesta, väännös pragmatismin transaktiosta (suhteessa interaktioon ja itseaktioon). Että bloggaamisen tapa välittää informaatiota ei ole journalismin objektiivinen eikä toisaalta myöskään mikään subjektiivinen (koska subjektiivinen on sanallistamattoman aluetta ja sanallistettunakin jää poeettiseksi enkä minä etsi täältä poiesista vaan praksista) eikä toisaalta kyllä mielenkiintoisimmillaan myöskään intersubjektiivinen, koska se, mitä voidaan jakaa intersubjektiivisesti, mikä on yleisesti tiedettyä ja hyväksyttyä, ei ole sillä viisiin kiinnostavaa kuin transsubjektiivinen, se mikä sukkuloituu yhdestä toiseen huomaamatta, kuroo verkkoa tiiviimmäksi, lävistää luvatta, elämöityy. (Myöhemmin huomaan, että termiä on tietysti käytetty ennenkin. Saarnaaja on oikeassa; ei mitään uutta auringon alla. Kaikki bikinipartyt ja sukupuuttoaallot toistuvat toistumistaan, uniikki monistuu, yhä uudelleen soitan äidille äitisaankojäädäyöksinäilleseonokei. Pyöritän puhelimennarua sormeen ja sormesta, hymyilen, katson kulmien alta, jalka kyöhnää toista. Hypnopolis ei ole vielä siinä, se tulee vasta myöhemmin.) Ehkä minusta tulee vielä mediafilosofi, ajattelen hetken ajan. Mutta kun juoksutan koiraa Kalervonkatua eestaas ja paita rullaantuu ja napa näkyy, ajattelen ettei ehkä sittenkään. Eikä olisi pitänyt laittaa sydänkaulakorua, damn. Pitäisi puhua kuulaalla altolla. Mainitsen kyllä ympäristöjärjestön.

Minulla on hyvä they. Ne eivät heti hyökkää päälle kaikessa murhanhimossaan vaikken haluakaan tehdä niille pahaa. Ne vain ovat ja heiluvat televisiokameran kanssa eivätkä valita vaikka syyllistyn laskelmoituun product placementiin. Eikä kukaan suutu edes vappuna vaikka hoilaan kovaa ja korkealta laulua rakastamisen vaikeudesta. Yksin, kukaan muu ei ole samastunut se oli puolen tunnin onni vain -sanoihin yhtä perusteellisesti tai ainakaan eivät halua lauleskella siitä. Hengitän nostalgiaa ja ajattelen äkäisesti, että särkisipä edes joku sydämeni. Se on hiton vaikeaa, sydän on ketjussa kaulallani ja silmät valppaat. Särkeminen kaukosäätimellä, hmm. No, en tahdo kuvitella.

Filigraanisydän, täynnä reikiä ja puremia. Mutta mitä reiättömällä sydämellä tekisikään, sen sisään jäisi veri pussiin ja hyytyisi ällöttäväksi. Se supistaisi, kouristaisi turhaan, mahosti. Ja ajattelen supistumista, kouristumista, irtoamista, vajumista, naisellisia metaforia, jotka soivat toisissa korvissa uhkaavasti ja toisissa helpotuksena.

Kevään verkko kiristyy. Verkon alle muista tukisukkahousut, etteivät jalat näytä kinkkupusseilta. Sähköpostissa väitetään, että hupsista on eroottinen sana. Olen liian väsynyt vapun jäljiltä, tajuan sanovani hupsista aina kun rikon astian vahingossa, tänään olen rikkonut jo kaksi, kohta olen kuin Peppi Pitkätossun keksityn tädin keksitty kotiapulainen joka räksii kokonaisia pilkkumisarjoja kerrallaan ohutta porsliinia ja karskia kivitavaraa, särölasitetta ja kierrätyslasin merenvärtä. Mutta niin se kuulemma meneekin hupsista miten tässä näin kävi meidänhän piti vain. Piti mitä? Upd, tsum, klunk. Luen nuo mitä piti hämmästyen. Ahaa vai niin. Meidän piti vain nostella astiat altaasta kaappiin, kaapista pöytään, pöydästä altaaseen, aina joku putoaa, sirpaleet leikkaavat muovikassiin reiän, roskat valahtavat lautalattialle, jos niiden antaisi kuivua ne olisi helpompi lakaista kokoon. Mutta roskat haisevat, ja kuka haluaa asua keittokomeronedus haisevana?

En kyllä tajua miksi kirjoitan hupsiksesta, koska vappuni on ollut aivan rauhallinen ja olen siviä kuin kukka kedolla. (No, tuo ei nyt ehkä ollut niin onnistunut metafora.) Mutta ehkä juuri siksi. Elämäni on tylsää, joten viihdytän itseäni kirjastossa lukemalla lastenloruja online ja miettimällä, kuinka ne kuvaavat aikuisten maailmaa.

Olioita sinänsä.

14 Comments:

Blogger Eeva said...

Das ding an sich.

Lähden etsimään sitä. Kesäksi saaristoon. Minä aivan yksin. Tule kylään luokseni. Paistan sinulle munkin.

3/5/06 21:40  
Blogger Veloena said...

Hup, tarvitsen osoitteen, jotta voin tulla.

Minä tulen aina kylään kutsuttaessa, ja kaupungille myös, saarista puhumattakaan.

3/5/06 22:13  
Blogger matkalla said...

oh saari, niin. oikeasti pitäisi järjestää juhla saareen. kallioille. viktoriaaninen tapaaminen, joten kaikille kukkamekko, hattu ja maalausteline. ja paljon kuoharia.

4/5/06 07:57  
Blogger Veloena said...

KANNATETAAN!!!

Ja mikä meitä estää järjestämästä, sitä paitsi. Ei mikään.

4/5/06 09:29  
Blogger matkalla said...

ei niin mikään!! ja toisaalta, siis jokin yrittää estää, mutta neuvoisin sitä vakavasti välttämään ärsyttämästä viktoriaanisia naisia!

saari, saari. suomenlinna? muitakin saaria on, tietenkin.

hei muuten miten se lorunlirkkuruno menee kokonaan??

4/5/06 11:40  
Blogger matkalla said...

siis jos jokin -saattaa- yrittää estää

4/5/06 11:41  
Anonymous Anonyymi said...

Turnyyri tulee mieleen näistä, ja minä niin pidän siitä sanasta.

Pukeutuisin johonkin jota se on osana, turnyyri, ja leveälieriseen hattuun. Voisin myös kantaa koria.

vii

uogeh ei kyllä ole yhtään viktoriaaninen.

4/5/06 12:23  
Blogger Eufemia said...

Kelpaisinkohan minäkin joukkoon? Valkea pitsialushame ja hartiahuivi kuuluvat arkivarustukseeni usein, onko se riittävän viktoriaanista?

4/5/06 15:14  
Blogger Veloena said...

Prinzesa Eufemiaa ilmanhan emme liikahda tietysti mihinkään -

sinä saat kertoa meille kummitusjuttuja

4/5/06 16:18  
Blogger Eufemia said...

Oi, kernaasti.

4/5/06 17:54  
Blogger Eeva said...

Aiheuttanut liikehdintää.
Voi Helsinkiläisiä. Turun saaristo, Vaasan saaristo. ja sitten Åland.

4/5/06 17:57  
Blogger Veloena said...

No, osoite ja päivämäärä kehiin vaan. Viktoriaaniset naiset saapuvat korseteitta ja alaluomi rajauskynällä jumalattareisesti suhrittuna, turnyyrein, pitsihelmoin ja tuulentemmattavin hatuin, salanimin ja nymfologian kirjoin varustettuina, viulukotelossa skumppaa ja kainalossa pingotettu ja gessottu kangas.

Hih.

Tosiaan, voi sitä, joka koettaa estää skumpparetkeä.

4/5/06 22:30  
Blogger Veloena said...

Aamuvirkku in toto:

"mihin on matka neitiseni, neiti aamunvirkku?"
"huomenta sanomaan lehmälleni, herra lorunlirkku."
"saisinko käydä vierelläsi, neiti aamunvirkku?"
"jos se on hauskaa mielestäsi, herra lorunlirkku."
"mitähän tekee pappasi sinun, neiti aamunvirkku?"
"talonpoika on isäni minun, herra loirunlirkku."
"oletko rikas neitiseni, neiti aamunvirkku?"
"omistan pelkän kauneuteni, herra lorunlirkku."
"sitten en voikaan sinua naida, neiti aamunvirkku."
"en minä tuota surra taida, herra lorunlirkku!"

5/5/06 08:25  
Blogger roju said...

Viktoriaanisesta tulee mieleeni Dame Darcy ja hänen Meat Cakensa. Joskus minun tulee sarjakuvia surku, kun niitä eivät koskaan lue oikeat ihmiset. Dame Darcynkin sarjat ovat kaukana trikoosankareista. Hyvä niin. Saattaisit tykätä. Löytyisiköhän netistä, Helsingin kaupoista tuskin.

Neiti Darcy osaa myös lukea kämmeniä ja valmistaa kauniita nukkeja, joilla on oikeat ihmishiukset.

9/5/06 23:28  

Lähetä kommentti

<< Home

<