4.5.06

Näkymättömän näkemisestä & sukupuolierosta & kivusta

Olen tänään harjoitellut näkemättömän näkemistä. Tällä kertaa en ole "nähnyt" näkymätöntä Grishkinin tyyliin ("and even the abstract entities circumambulate her charm") vaan nähnyt jotakin "näkymätöntä".

Istumme puistossa hautakivien luona, lehmusten varjot piirtyvät, jos olisi kesempi koettaisimme ehkä pyöriä kasvot kohti taivasta. Mutta me istumme, välillämme pussillinen espanjalaisia mansikoita ja reilun kaupan suklaalevy, ja puhumme. Ja jos joku rohkenee kutsua kohtaamistamme salakapakaksi, turpiin tulee. Juomme turkulaista vesijohtovettä struuttasuupullosta. Koska kyseessä on kahden äärimmäisen rehellisen ja pelottoman naisen kohtaaminen, mainitsemme sadat kerrat kuinka jännittävää on. Ja toteamme, että elämä ilman jännittämistä olisi kertakaikkisen omituista ja tylsää.

Puhumme bloggaamisesta, seurustelun itsestäänselvyydettömyydestä, kustannustoiminnasta, siitä kuinka lapsuuden ennusteet siitä, kenestä tulee luuseri, menevät puihin ja kiville. Listaamme rasittavia piirteitä: fanaattisuus, omavaraisuuden ihannointi. Puhumme siitäkin, kuinka hämmentävää on, kun joku kuvittelee tuntevansa sen perusteella, mitä on netistä lukenut. "Eihän itseään voi kokonaan nähdä", sanoo Näkymätön Tyttö.

Eikä kukaan toinenkaan. Jumalia ei ole, kaikki mitä näkyy, on vain jokin aspekti. Ja hetkinen, kun nyt kerran aloin puhua jumalista monikossa... jumalaa ei ole, piti sanomani. Anteeksi, kirjoittamani. Neljä tuntia puistopiknikkiä (no, ensimmäinen Cafe Esplanadin terassilla, melkein puistoa) on höltänyt aivot.

Näkymätön tyttö on äärettömän viehättävä. Harmittaa, että kamera on rikki.

Anita Konkka kirjoittaa: "Kokemuksiini perustuen totean että miehet ovat paljon herkkänahkaisempia sen suhteen miten heitä kuvataan. Naiset taas ovat vuosisatojen kuluessa tottuneet olemaan taiteen ja kirjallisuuden malleina eivätkä ota asiaa yhtä vakavasti."

Ihan totta! Siihen on pakko tottua. Katsotaanpa kirjallisuuden ja kuvataiteen naisia, kuvattuja naisia. Ei kai pitäisi olla mitään vaikeutta eläytyä kehenkään heistä. Tämä on vain mielen jouston harjoitus. Esimerkiksi jumalainen Kiki de Montparnasse. (Saattoiko tuohon aikaan oikein muuta ollakaan kuin kurtisaani tai maho tai äiti? Kiki kai todisti, että saattoi. Ja ottiko hän pulttia tavoista, joilla häntä kuvattiin? E-hei. Kunhan hihitti ja hyppelehti eteenpäin ja istuu postikortissa.) Ei ole mitään epäkoherenttia eikä epäillyttävää todeta, että Kiki oli varmasti hieno tyyppi kaikessa optimismissaan. Eikä sitä kuvista näe. Olen kyllä nähnyt jossain sanottavan, että Kiki oli kurtisaani, mikä tietysti on bulia. (Ja onko siinä niin paljon eroa, lopulta?)

Koska nainen on koulutetumpi reseptioon, miehet onnistuvat välittämään hänelle informaatiota silloinkin kun eivät haluaisi. Esimerkiksi, kun sama tyyppi sanoo ensin no mutta sinähän voit koota uuden lauman kissoja ympärillesi tuon tuokiossa, kodittomiahan aina riittää, ja sitten myöhemmin miksi noita kissoja on oltava niin paljon, minä en ymmärrä sitä ollenkaan, päässä rämähtää käyntiin tarkka algoritmi, joka nuuskii lävitse kaiken muunkin sanotun. Jaaha, olen siirtynyt eksentrisestä kärsivästä neidosta hulluämmäkategoriaan. (Luullakseni hulluämmäkategoriasta pääsisi pois, jos pyytelisi anteeksi ja myöntäisi olevansa väärässä. Mutta miten on väärässäolemista pitää huolta hylätyistä?) Omituisinta on, että moni mies ei näemmä ymmärrä puhuvansa itsestään ja arvoarvostelmistaan koko ajan. Ehkä he kuvittelevat jyrähtelevänsä Olympoksen huipulta tai jotain? Tai olevansa näkymättömiä...

Minulla on liikaa töitä sunnuntaihin saakka. Vatsa kramppaa, enkä tiedä, onko se kahvi ja korvapuusti ja suklaa ja mansikat, eläköön terveellinen ruokavalio, vai kenties jokin lantionpohjan lihas, vai stressi, mutta helvetisti sattuu. Istun kirjastossa, haukon henkeä, mietin kuinka kuulostaa kiltiltä ja kärsivälliseltä muttei kärsivältä.

Kirjasto alkaa vaikuttaa omituiselta, jos asiakaspalvelussa purskahdellaan itkuun ja vastataan tuskasta kankeina. Käveleminen on vaikeaa, kassakoneella vähintään 38 kilometriä, en ymmärrä, mitä tämä on, veikkaan jotain pientä kyljen lihasta, mietin Näkymättömän Tytön sanoja, että jos öljytalous romahtaa ja sähköt pian sen perään (kuten kävisi, öljyllähän polttoainetta kuljetetaan), hän ainakin mieluiten kuolisi jo kriisin ensivaiheissa. Kipu nostaa olosta esiin omituisia muistoja. Muistan äkisti murtaneeni viisitoistavuotiaana häntäluuni jyskähdettyäni pulkan takalaitaan hyppyristä alastulossa, ja viime kevään jalkakivun, ja kesien murtuneet varpaat, ja vinon selkälihaksen, joka vaurioitui jotenkin sambassa. Kuinka äkisti ei ole maailmassa kuin kala vedessä, tihentymä aineessa, kuinka kosketus, aineen silta, muuttuu kirveltäväksi ja polttavaksi.

Piti kirjoittaa siitä, kuinka kivaa oli nurmikolla. Mutta kylkeni vasemman puolen suoliluun kohdalta jyskyttää, kuroutuu ja raateloituu niin, että ajatukset pakenevat, ja kipu voimistuu.

6 Comments:

Anonymous Ari said...

Mitä sinä sillä kameralla.. eihän näkymättömästä tytöstä voi ottaa kuvaa...

4/5/06 20:56  
Blogger Veloena said...

TOTTA KAI voi! Eri asia sitten mitä siinä näkyy.

4/5/06 22:25  
Blogger Näkymätön tyttö said...

Ehkä puistossa istumisesta rangaistaan kivulla, minä unohdin että hatutta minulle tulee aina auringonpistos. Mutta oli se sen arvoista, kiitos :)

5/5/06 08:54  
Blogger Veloena said...

Kiitos itsellesi, ihana! Mikä sen luontopolun nimi olikaan, unohdin jo sen, jokin -joki, eikö?

5/5/06 11:53  
Blogger Näkymätön tyttö said...

Tourujoki :)

5/5/06 14:27  
Blogger Veloena said...

Tänks darling.

6/5/06 17:46  

Lähetä kommentti

<< Home

<