Elämänhallintaa

Olen päässyt sopusointuun pääsykoekirjan kanssa: heti kun siirrytään yhteiskunnallisesta näkökannasta yksilölliseen näkökantaan, hymistelen ja ponnahdan tämän tästä vällyistä olohuoneeseen julistamaan Kissalle kuntoutumisen ilosanomaa.

Erityisen ilahduttava on elämänhallintaa käsittelevä luku. Aiemmin olen vihannut tuota sanaa, koska hallitseminen ja haltuunotto ovat minusta vastenmielisiä termejä - ikään kuin ihminen voisi muka omistaa jotain! Etenkään elämää sen koko kirjossa, edes itselle osuvaa palaa siitä. Kirjassa elämänhallinnan käsitteeseen poraudutaan sen pelkän kukunnan sijaan, ja selviää, että on jaoteltu erilaisia elämänhallinnan tapoja: puhutaan ulkoisesta ja sisäisestä elämänhallinnasta.

Ulkoinen elämänhallinta tarkoittaa, että ihminen pystyy ohjaamaan elämänkulkuaan ilman, että hänestä riippumattoman tekijät vaikuttavat siihen oleellisesti. Kyse on siis itse asetettujen tavoitteiden toteutumisesta vastakohtana elämälle, jonka muovaavat erilaiset sattumanvaraiset tekijät. Sisäinen elämänhallinta taas tarkoittaa ihmisen kykyä sopeutua erilaisiin tilanteisiin ja taitoa hyväksyä erilaiset taphatumat elämän kokonaisuuteen kuuluvina osina.

Tutkimuskirjallisuudessa tehdään myös jako primaarisen ja sekundaarisen hallinnan välille. Primaarinen hallinta viittaa oman toiminnan mahdollisuuksien ja rajojen tutkimiseen, pyrkimykseen muuttaa maailmaa omien tarpeiden ja toiveiden mukaiseksi. Sekundaarinen hallinta taas koskee elämäntapojen hyväksymistä ja ymmärtämistä sekä luottamusta siihen, että vaikeuksista on mahdollista selvitä. Suora sitaatti: "Sen taustalla voidaan nähdä pyrkimys ymmärtää elämää ja maailmaa sekä itseä osana suurempaa kokonaisuutta, 'sovittautua osaksi maailmaa, elämän virtaa.' " Tekijät mainitsevat sekundaarisen hallinnan yhteyden sisäiseen elämänhallintaan. Lisäksi he huomauttavat, että "erityisen tyypillistä pyrkimys primaariseen hallintaan näyttää olevan kehittyneiden länsimaiden kansalaisille: meidän näyttää olevan vaikeaa myöntää sitäkään, että emme voi alistaa luonnonvoimia valtaamme, vaan ne osoittautuvat aina silloin tällöin mietä vahvemmiksi." (Silloin tällöin? Tässä on sama pointsi, minkä G.H. Mead tekee jo 1920-luvulla puhuessaan ihmisen kontrollimaniasta. Mutta Mead ei puhu vain länsimaisesta ihmisestä, vaan ihmisestä ylipäänsä.)

On jotenkin kauhean hassua lukea tuollaista tekstiä elämänhallinnasta ja tunnistaa hyvin nopeasti, kumpaan tapaan on painottunut (sekundaariseen ja sisäiseen, vaikka toisaalta siitä hakeekin potkua ulkoista hallintaakin päin). Tällaisiin jaotteluihin jää joskus hirvittävän helposti kiinni. Mutta sentään jotain sillä voi varmaankin selittää: esimerkiksi tiettyä vastahakoisuutta prekariaatin käsitettä kohtaan - prekariaattiajattelu tuntuu kritisoivan puutteita nimenomaan ulkoisessa elämänhallinnassa, jonka täydellisen haltuunoton ainakin itse katson olevan aika mahdoton tavoite. (Jostakusta tämä saattaa kuulostaa synkältä, mutta minusta se on aika vapauttava ajatus. Ja nimenomaan toimintaan vapauttava, ei toiminnasta vapauttava.)

Kesällä, kun juttelin uraohjauspsykologin kanssa pitkällisesti, en ajatellut itseäni kuntoutujana. Näin jälkeenpäin tajuan, että yhteiskunnan näkökulmasta olin sitä: ammatti-identiteettini oli täysin hukassa. En tiedä, tyydyttääkö lopputulema yhteiskuntaa, mutta itse olen aika sovussa itseni kanssa todettuani asiaa jaanattuani, ettei minulla tarvitse ollakaan mitään kiinteää ammatti-identiteettiä: ihmisyyden on riitettävä. Kaikille se ei näy riittävän. Pääsykoekirjan taulukot hätkäyttävät: parikymmentä prosenttia työssäkäyvistä terveistä ihmisistä kokee tarvitsevansa ammatillista kuntoutusta. Naisia on kuntoutuksen haluajista suurempi osa, mikä ei yllätä perinteiset sukupuoliroolit huomioonottaen.

Tuntuu hyvältä lukea kirjaa, jossa puhutaan itselle tärkeistä asioista: välittämisestä, huomioonottamisesta, yksilön näkökulman kunnioittamisesta ja varovasti rakentavampaan, mahdollistavampaan suuntaan tuuppimisesta. Ja silti, mikä ero kirjan alku- ja loppupuolen välillä! Puhe laeista ja asetuksista ja yhteiskunnan huoltosuhteesta sekä universaalitarpeista ovat niin kovaa, ilkeää, epäilyttävää, normittavaa. Vasta kun päästään kenttätasolle, astuu inhimillisyys kuvaan. Ehkä yhteiskunta on vain empatiaan liian suuri yksikkö? Ehkä liian usein unohdetaan, mitä säästöt ja verohelpotukset käytännössä tapaavat tarkoittaa yksilöiden elämässä, kun sosiaalinen kudos on joka tapauksessa edelleen rikki muuttoliikkeen jäljiltä? Ja ettei verokertymä koskaan riitä, tarvitaan muutakin kuin rahatalous.

Jos nyt olisi ystävänpäivä, taitaisin kirjoittaa kirjeet kaikille ihmisille, joiden ansiosta vielä olen kasassa. Sen sijaan, kun ei ole, kirjoitan vain lyhyen merkinnän siitä, kuinka eräs käsite avautuu alkeisoppimäärällisesti, ja sitten suuntaamme kaupunkiin ostamaan ristiäislahjaa sille pienelle tytölle, jolla on elämässään ala-asteikäisenä muitakin vaihtoehtoja kuin hikipajatyö ja prostituutio. Hellin koiria ja kissoja hivenen enemmän, tunnen lievää, mutta kalvavaa surullisuutta siitä, kuinka kylmiä ja kovia suomalaiset yhteisöt ovat. Ei ole hyvä ajatus liikaa riehata ystävyyden tärkeydestä ennen kuin jouluna - ihmiset nolostuvat niin helposti. Joskus olen halannut jotakuta kiitollisena, ja toinen on jäykistynyt, työntänyt pois kiusaantuneena, sanonut: "Älä viitsi. Ei se nyt niin ihmeellistä ole."

Raskainta on niinä hetkinä, kun kiitollisuus kielletään. Mikä siinä tuntuu pahalta, sekö että tajuaa äkisti, kuinka paljon on vastuussa toisten hyvin- tai pahoinvoinnista? Ja sitten toinen kysymys: Miten olla kiitollinen systeemille, jonka ainoat kasvot ovat ne samat, joita on oppinut vihaamaan, koska ne sanovat sellaisia asioita kuin: "Älä vääntyile, vaan istu suorassa!" ja "Jos kerrat tiedät, mikset viitannut? Pettikö deodorantti? Seisomaan, ja jos jäät tästä kiinni vielä, tulee myös jälki-istuntoa!" ja "Et voi aivan tosissasi olla tuota mieltä. Koettaisit nyt ajatella edes joskus."