Oppia ensinäkemä kaikki

Tuttuustieto on aika luontevasti imuroitavissa. Tapaamme Vihreän Langan uuden Turun valokuvaajan ensimmäistä kertaa, mutta matkustaessani junassa koti kohtia ja koettaessani lukea ylihuomiseen tenttiin tajuan jälleen kerran selkeästi ja kivuliaasti, että meidän aivomme ovat aika paljon parempia ottamaan informaatiota tapahtumista ja vaikutelmista kuin loogisista päätelmistä, jotka esitetään valmiiksi pureksitussa lingvistisessä muodossa. (Etenkään, jos kielellistys käyttelee semmoisia termejä kuin metakieli tai tuttuustieto.)

Tai enhän minä teistä tiedä, kunhan vain viljelen retorista sarkaani.

Muistan tytön nimen ja sen, että hänen puhelinnumeronsa on 041-alkuinen. Hänellä on harmaanvihreät silmät ja tummat hiukset. Hiukset ovat noin olkapääpituiset ja olivat kahdella letillä, yksinkertaisin kuminauhoin kiinnitetyt. Hänellä oli virkattu hattu. Kiltit, ystävälliset ilmeet (mikä on lehtikuvaajan duunissa välttämätöntä, jotteivät kuvattavat näytä säikyiltä). Hänellä on tytär nimeltä Ronja. Ja hän opiskelee viidettä vuotta valokuvausta. On puheväleissä äitinsä kanssa, ne juttelevat siitä, mitä äidin ystävättäret ovat hänen liikkeistään sanoneet. Asuu puutaloalueella, joka kuvauksen perusteella kuulosti Turun Kumpulalta. Tiedättehän, pimeiden pullojen bulevardista idylliseksi pienporvarilliseksi puutalo-onnelaksi. Ja, mikä tärkeintä, hän ottaa miten-kuvia, ei mitä-kuvia.

Tosin en ole kyllä tavannutkaan useaa ammattivalokuvaajaa, joka ottaisi mitä-kuvia. Mitä voi olla hetkellinen rajaus, mutta miten tuntuu olevan aina tärkeämpi. Ehkä ammattilaisuutta onkin juuri yhteen aihepiiriin takertumattomuus? Toisaalta, onhan miten-kuvauskin aihepiiri.

Lehtimaailmassa valokuvaajien kanssa on yleensä helpompi tulla toimeen kuin toimittajien, tai siis, ainakin niiden toimittajien, jotka ovat käyneet toimittajakoulua ja ostaneet ihanteekseen jonniinlaisen ajatuksen objektiivisuudesta ja tärkeistä asioista. Ikään kuin jotenkin intuitiivisesti voisi sanoa, että tämä on tärkeä ja tämä ei. Tai siis, ei siihen intuitiota tarvita, vaan median läpikäymistä, painottaen luonnollisesti enemmän SK:ta kuin IS:ää. Valokuvaajilla on, yllättävää kyllä, useammin taju siitä, että esittäminen on aina jonain esittämistä. Rakennetaan tilanne, tarina, kasvoille lankeava valo, ilme, habitus. Kun rakentamisen näkökulmaisuudesta on selvillä, sitä voi pyrkiä rikkomaan ja parodioimaan. Siinä koskaan onnistumatta, siitä masentumatta.

Ei ihme, että lehti-ihmisiä pidetään kyynisinä.

Ja yllättävää, miten vähän mediakriittisyyttä Suomessa on. Usein kun juttelee aiheesta jonkun kanssa huomaa, että ne ajattelevat mediakriittisyyden tarkoittavan sitä, ettei usko siihen, mitä mainoksissa sanotaan. Ne eivät näe, kuinka kaikki tekstit ovat mainoksia. Jotkut mainostavat vain rahalla ostettavan palvelun tai tuotteen sijaan jotain ideologiaa, kenties hahmoltaan vielä varsin epämääräistä. Ne kaikki sanovat: tämän voi nähdä näin, katso sitä nyt hetki tällä tavalla, et unohda sitä koskaan, vaikka ehkä kuvitteletkin unohtaneesi.



Otan kuvia, kun valokuvaaja ottaa T:stä kuvia. T poseeraa kyykyssä, savilautanen sylissään. Käyttäytyykö normaali ravintolavieras noin, kyykistellen noutopöydän ääressä, virnistellen, nostellen haarukkaansa porkkanaraastetta? Ajatteleeko ihminen syödessään, millä tavoin hän on poikkeava teekkari, kuten me nyt pakotamme T:n ajattelemaan esittämällä hankalia kysymyksiä? Ajatteleeko hän edes, että hänellä on oikeutta kritisoida maistamaansa ruokaa, eritellä, mistä tämä ja tämä makea vivahde on juurespihviin tullut?

"Itsetehdyssä kriteeri on erilainen", sanoo T. Hänkin tunnistaa tuon piirteen itsessään. Se on tervettä. Oma sellulliitti on maailman hyllyvin, upottavin letto, omat virheet kerrostalonkokoisia sudenkorentoja, joiden langettamissa varjoissa tulee äkkiä vilpoinen olo. Ja pian on yö, eikä oma mieli ole edelleenkään taipunut nöyrälle kerälle kirjallisten ohjeiden mukaan, vaikka ohjeita on toistettu sille selkokielellä aamuseitsemästä lähtien.

Itsekriittisyys ei ole sama asia kuin introspektio, ajattelen junassa, kenenkään pakottamatta. Silti saattaa olla jokin, joka pakottaa. Minun ei pitäisi ajatella sellaista vaan lukea vain tenttiin. Rouskuttaa epifenomenalismit ja konefunkkikset sieviksi pieniksi omaksuttaviksi paloiksi. Muistelen, etten ole ikinä osannut uskoa, että merkitykset voisivat olla päässä. Enkä ole kai ikinä kai oikein edes ymmärtänyt niiden paikan kysymisen relevanssia. Joskus aikaa sitten Jani väitti blogissani olevan introspektiota, mutta totta puhuen minun on yhtä vaikeaa seurata mielenliikkeitäni ja koetella, olenko epävarma, varma vai liikkellä sanoilla leikitellen, kuin minun on tulkita käsialaani.

Referaatti on tuota käsialaa. Tavaan sanoja onnettomana. Säännöllisyys on vaihtunut säällisyydeksi, kvalia kliaksi ja niin edelleen. T-viivat ovat joistain sanoista teillään (funklio), ilmeisesti muuttaneet sellaisiin uudissanoihin kuin mattintaa ja vätttämätön. Ongelmia ei helpota se, että samanlainen kynänhusaus voi eri konteksteissa merkitä joko aata, eetä, ärrää, iitä, ässää, hoota tai peetä. Luen sellaisia termejä kuin funklro (funktio), laha (tapa), inleraarimmi (internalismi) tankaten ja surkean hitaasti. Kaikesta en ole ihan varma edes.

Selkeät ja kirkkaat merkitykset, jotka omasta ajattelusta ja sanoista pitäisi tunnistaa välittömästi ja tuosta noin vain ovat aikamoisten esteiden takana niin mielessä kuin kirjoituksessakin. Jonain esittäminen käyttää omituisia välineitä; ajatuksia, sanoja, metaforia, pikakirjoitusta. Kyllä vain, ajatukseni ovat myös jonkinmoista pikakirjoitusta, pitäisiköhän mennä ajattelun kurssille, jospa siellä oppisi jonkinlaisen systeemin, jonka avulla koodit pystyisi myös dekoodaamaan...

Mutta sentään jotain: valokuvaajalla on sama nimi kuin eräällä nuoruudenkaverillani, joka opiskeli Ruotsissa lääkäriksi. Olin unohtanut koko tyypin, ennen kuin kuulin fotarin nimen. Ja silloin äkisti tämä tyttö astui etualalle, muistin tavan kiertää hiusta sormen ympärille ja viedä sitten hiuspatukan pää suuhun puolihuolimattomasti. Muistin, millainen käsiala sillä tytöllä oli: sievä, huoliteltu. Mutta sekin puri hiuksiaan. Ja sitten muistan, että tytön sukunimi ei ollutkaan sama, sinne päin vain. Hän oli Jyväskylästä, ja näin häntä kahden viikonlopun verran harrastusleirillä. Hänelläkin oli tummat hiukset ja harmaanvihreät silmät ja ystävällinen perusilme: leveä leuka, hymy herkässä, nyppimättömät kulmakarvat. (Voi luoja, miten inhoankaan nypittyjä kulmakarvoja! Kuka ihme haluaa näyttää koko ajan hämmentyneeltä ja hämmästyneeltä? Ihan bimboo touhuu.)

Mutta hänestä on tullut valokuvaaja, ei lääkäri.

Jotta itse valmistuisin, pidän huomenna lukulomaa enkä silloin päivittele yhtään mitään muuta kuin tietojani tenttialueesta. Tietojani...?