Toivomuksia, yllätys ja mustarastas

Ilta tarkoittaa sitä, että on luvallista tehdä muutakin kuin tankata mielenfilosofiaa. Ihan totta, mekaanisuusasteeltaan homma on tankkausta. Putki päähän, painetaan nappia. Minun mieleni ei kaipaa naturalisointia, kuritusta korkeintaan.

Lopulta heitän Dretsken kirjoituspöydälle ajelehtimaan omia aikojaan ja otan esiin Jorge Louis Borgesin. Tunnen ajatusteni selkeytyvän. Kaivan esiin vihkon ja kirjoitan siihen omituisia ajatuksia. (Ei, niillä en aio teitä rasittaa. Teidänkin sietokyvyllänne on rajansa. Olette vain eläimiä, kuten minäkin. Mutta minä olen sentään totutellut vuosikausia omiin assosiaatioihini.)

Löydän vihosta edelliseltä aukeamalta bloggaamiseen liittyvää asiaa, joka on ilmiselvästi tarkoitettu blogiin. Kenties olen kirjoittanut sen Kissan tehdessä koneella hommia ennen kuin hän sai töistä läppärin himaan. Vihossa lukee, tiivistäen, epäsuora kehotus kaikille bloggaajille. Se etenee valituksen keinoin: "Miksi kukaan ei bloggaa siitä, miten aikaviipaleista alettiin puhua suunnilleen samaan aikaan kun elokuvasta tuli vallitseva kulttuurimuoto? Elokuvahan on ajan viipaloimista ja liittämistä uudelleen virtaavaksi liikkeeksi." Niin, jos jaksatte tästä aiheesta, kertokaa. Lukisin tästä mielelläni. Tai siis, olisin lukenut silloin joskus. Jotenkin enää en jaksa olla niin innostunut. Ilmeisesti en ole alunperinkään ollut, kun en ole siitä kirjoittanut. Tai ehkä se on vain liian vaikea aihe? Kuningasideat eläköityvät. Ja eräänä aamuna...



Gregor Samsa!

Kuulkaahan, jos te haluatte minun kirjoittavan jostain, toivokaa. Nyt kun minäkin esitin toivomuksia, pitää kai olla vähän vastavuoroinenkin. Kädellistutkimus opettaa ainakin sen, että vastavuoroisuuden oletus istuu sitkeästi meissä apinoissa.

Kissa puhuu yllätyksestä pakastimessa lähtiessään ulos koirien kanssa. Ajattelen koko ajan riisijäätelöä - mitä muuta pakasteessa voisi olla? Kissa on käynyt Ruohonjuuressa, tuonut ison kasan luomugreippejä, ja näemmä myös jäätelöä, ajattelen hekumoitsien. Tiedän Kissan käyneen Ruohiksessa; hän soitti sieltä ja kysyi, mitä haluan. "Jotain herkkua", vastasin.

Kun Kissa ja koirat tulevat sisään, ponkaisen sängystä harvinaisen reippaasti kipujalkaiseksi eläimeksi. Kas, jäätelö on ihmeellinen aine! Onnun pakastimelle, avaan oven, vedän ylälaatikon auki. Vegaaninen pakastepizza. "Se on pizza", sanon masentuneella äänellä. (Koettaen kuulostaa ilahtuneelta.) "Syödäänkö heti?" kysyy Kissa. "Eee-ei, ei tee mieli pizzaa. Mut huomenna varmaan töiden jälkeen..." Kissa tuijottaa miettivän näköisenä. Pakko tunnustaa. "Mä luulin että se on jäätelöä, olin ihan varma, ajattelin koko ajan jäätelöä kun te olitte kävelyllä, en mä osaa enää asennoitua pizzaan."

Valepukki, ajattelen. Olen ajatellut paljon muutakin kuin jäätelöä. Mustarastasta, joka on konsertoinut jo monta viikkoa takapihallamme. Luksus, jota rahalla, vaivalla tai kunnialla ei voi hankkia. Kevään lupausta ja merkkiä, joka tulee sisään lasien lävitse vaivatta kuin valo. Varmempaa kuin kaikki pienet suolaheinän lehdenalut ja kalenterit.

Jos mustarastas tietäisi, kuinka tärkeä se laulu minulle on, se epäilemättä saisi ramppikuumeen. En näe enkä tunne kevättä. Kevät kuullaan, ja se on mustarastaan ansiota. Miten jokin ääni voi olla niin puhdasta iloa täynnä? Ehkä siten, että se tulee niin kauniin muotoisesta oranssista nokasta, kiiltävänmustasta peruslinnun muotoisesta kehosta, jota oranssit tarttumajalat kannattelevat? Kun koboltinsininen tummuu hitaasti avaruudenmustaksi, mustarastas sulkee nokkansa.

On vielä öitä. Se tarkoittaa, että kesä ei ole vielä täällä.