8.4.05

Pienet tytöt

Luen mielenfilosofiaa ja olo on jokseenkin mosaiikkimainen. Kuvittelen, miltä tuntuisi olla fysikalisti, joka onnistuisi aivopesemään itsensä doktriinillaan niin kovasti, että onnistuisi torjumaan kvaliat ja katsomaan maailmaa pelkkinä fysikaalisten partikkelien universaalisti pätevien kausaalisuhteiden kenttänä. (Valitettavasti näkeminen ilman näkökulmaa taitaa olla vähän pöhkö ajatusleikki, vaikka jotkut isot sedät rakastavatkin sitä leikkiä.)

(Jopa nekin sedät, jotka eivät riennä pelastamaan kvaliaa, toimivat niin tuhmasti ihan vain sen takia, että ne tietävät, että kvaliaa ei voi myöskään tappaa. Sille ei voi mitään! Ehkä sedät ovatkin oikeassa. Turha on kvaliaa selittäen pelastaa, kun se on tuhoutumaton, ainakin varomatta arvioiden.)

Ajattelen, että tämä tiukan linjan fysikalisti (miksi kaikki fysikalistit näyttävät mielikuvissani vakavilta ja ehkä vähän sisäilyn pöhöttämiltä sediltä, kertokaa, pliis) saa poliittisen vallan. Miten, se on kyllä vaikeasti kuviteltavissa. Ehkä hän lupasi poistaa onnettomuuden? No mutta, setä saa ajatusleikissä vallan joka tapauksessa. Fysikalistin maailmassa kivuilla, säryillä, onnellisuudella ja sinisyydellä ei ole väliä, eiväthän ne ole olemassa, niillä ei ole kausaalista voimaa. Jos joku karjuu "tuskasta" voidaan sanoa aina, että synapsinnapse kohdissa a ja b aiheutti tiettyä neuroverkkoa eteenpäin särähdellessään lopulta tärinää äänihuulissa. Mikrotasolla tarkastellen tähän meni tietysti pitkä aika. Tuntemus, no, vanhaa maailmaa, unohtakaa. Tärkeää on, kuinka aine liikkuu, velloo.

Tavallaan sedän näkymä on kaunis, sitä ei voi kieltää. Pimeyden keskellä on erivärisiä valokuvioita, jotka järjestyvät uudelleen ja uudelleen tietyin tavoin. Tietyn materia-aggregaatin lähestyminen aika-avaruudellisesti toista materia-aggregaattia aiheuttaa varsinaisen valomyrskyn. (Tavallinen ihminen sanoisi tässä kohden, että yläkerran täti se siinä kiihtyy miehen tullessa hirveessä laitamyötäisessä kotiin ja pissiessä housuunsa lasten nähden, mutta tiukan linjan fysikalistille tämä on vain kaunista välkkyvää kuviota.)

Enpä tiedä, jos joku lupaisi ottaa minulta pois kvaliat, mitä sanoisin. Että toimisin siitä lähtien kuin robotti, biologinen robotti. Luultavasti en suostuisi. Vaikka saisinkin tilalle välkkyviä kuvioita, en suostuisi. (Jostain syystä mieleeni nousee itsepäisesti ja tinkimättä kuva espanjalaisista, jotka tarjoavat intiaaneille lasihelmiä kullasta. Omituinen mielikuva, etenkin kun minusta lasihelmet ovat kultaa miellyttävämpiä. Ihan siitä huolimatta, että inkkarit on kiinnostavampia kuin hispaanot. Tai mistäs minä sen tiedän kun en voi katsella niitä välkkyviä valokuvioita. Mutta lasin esteettiset ominaisuudet ovat moninaisemmat kuin kullan. Lasi voi olla aivan kirkasta, siinä voi olla ilmakuplia, se voi olla värillistä, sameaa, puolisameaa, rakeista, sen sisällä voi olla teräsverkko. Kulta nyt on vain sellaista valkoista metallia. Keltaisuus korujen kultasekoituksessahan on vain kuparin kajoa. Espanjalaiset eivät tienneet, mitä menettivät, sitäkö tässä koetan sanoa? Äsh. Että kallis ei ole aina hyvä ja kaunis ja niin edelleen. Että Lacosten merkistä voi tietysti maksaa, mutta että onhan se vähän huvittavaa. Esimerkit ja ajatusleikit karkaavat aina konnotaatioidensa poluille, pois siitä, mistä piti sanoa jotakin.)

En halua kokonaissysteemiä, en halua maailmankaikkeutta, joka on loppuun saakka jäsennelty. En halua, että kaikki ihmeellinen selitetään pois. Minulle riittää, että saan kävellä kadulla rauhassa, riittävästi ruokaa, lainattua kirjoja, välillä suukkoja ja halauksia, nukkua kylki kyljessä koirien ja kissojen kanssa. Entä sitten vaikkemme voisikaan antaa mielelle paikkaa tieteellisessä maailmankuvassa? Tieteellinen maailmankuva ei ole kaikki, mitä meillä on. Se on pieni ja hatara kyhäelmä, vaikka voimmekin kiittää siitä jääkaappeja, rokotteita ja sen sellaisia. Ja sitten en halua Jumalaakaan, enkä taatusti ainakaan ajatusta siitä, että ihminen on rationaalinen. En ainakaan tällaisella rationaalisuuden käsityksellä kuin nykyään. Eläinrationaalisuus riittää. Selviytyy ympäristössään. "Selviytyy mainiosti syntymästä kuolemaan saakka", murjaisin joku aika sitten, ja ihmiset olivat tikahtua nauruunsa, ja se tuntuu edelleenkin riittävän. Toki myös väliaika on tärkein, kuten useille teatterissakin. Väliaika, jolloin voi olla hetken itsensä, jonkun pyörittämättömissä. (Suurin osa teatteriyleisöstä arvostaa epäilemättä esteettisesti väliajan itse näytöstä paremmaksi. Se on kummallista, mutta tavallaan ymmärrettävää ottaen huomioon sen hirvittävän vakavuuden, jolla suhtaudumme todellisuuden ja fiktion eroon.)

Vittu, mielenfilosofia on aivan hirveää. Miksi se mieli pitää ottaa niin vakavasti? Mitä selittämistä siinä on? Huomaan kaiken motivaation omaksua filosofisia näkökantoja kadonneen toistaiseksi. Ne haluavat kokonaissysteemejä, universaaleja kokonaiskuvia, suuria kuvioita.

Kaivan Szymborskan hyllystä. "Jospa tämä kaikki" on etsimäni runon nimi.

Runo alkaa: "Jospa tämä kaikki / tapahtuukin laboratoriossa?" ja jatkuu ajatuksiin, että olemmekin ehkä vain koesukupolvia, jota kenties siirrellään astiasta toiseen, tai sitten annetaan vain olla, katsotaan, miten muutoksia tapahtuu. Ja: "Jospa meissä ei ole havaittu vielä mitään kiintoisaa? / Jospa valvontamonitorit kytketään päälle vain harvoin? / Vain kun puhkeaa sota, ja mieluiten suuri, / kun nähdään joitakin lentoja kokkareen Maa yllä, / tai näyttäviä vaelluksia pisteestä A pisteeseen B? // Jospa onkin päinvastoin: / heitä miellyttävät vain pikkuseikat? / Tuolla pieni tyttö suurella ruudulla / ompelee nappia hihaansa. // Anturit viheltävät, / henkilökunta ryntää paikalle. / Ah millainen olento, / jonka sisällä sykkii pieni sydän! / Miten herttaisen totisena / hän pujottaa lankaa neulansilmään! / Joku huutaa kiihdyksissään: / Kutsukaa heti Pomo, / tulkoon itse katsomaan!"

Kun lukee setä Kimiä ja setä Dretskeä tästä näkökulmasta, tulee vähän surheinen olo. Niin touhukkaita, niin innoissaan. Ja niin huonoja kommunikoimaan innostuksensa.

Voi, nyt alkaa jo kaduttaa, että sanon mielenfilosofiasta ilkeästi. Koska pohjimmiltaan mielenfilosofian epäsymppaaminen on vähän sama kuin irvistäisi mielenfilosofeille. En tahdo irvistää jollekulle vain siksi, etten ymmärrä hänen kiinnostuksen kohteitaan. (Sillä mitä väliä sillä on lopulta, saadaanko kvaliat ja fysikalismi sullottua samaan teoriaan? Mitä se muuttaa? Antaa tyypeille luvan keskittyä joihinkin muihin kysymyksiin? Vaikka lähipiirin ilahduttamiseen tai kodittomien eläinten uudelleenkotouttamisen järjestämiseen tai köyhyyden poistamiseen kehitysmaista... voi voi. Olenko minä nyt poistamassa perustutkimuksen ajatuskokeessani. Epämukava käänne.)

Joskus on äkäinen ja sanoo pahasti. Sitten ajattelee, tästä tämä lähtee, rappio. Kaltevuus. Pitää joko kiivetä ylös hurjin pinnistyksin tai valua pohjalle ja juuttua sinne sedimentiksi. Kumpikaan ei kauheesti ihastuta. Pinnistely jatkuu. Enää ensi keskiviikkoon saakka. Sitten voin antaa kirjoille palttua, olla taas, ihan vaan olla ja havaita ja ajatella laiskasti, mihinkään erityiseen ennaltamäärättyyn päämäärään tähtäämättä.

Tiedättekös, Szymborska on viisas. Mielenfilosofisedät ovat teknisesti älykkäitä, mutta Szymborska on viisas. Szymborska on huomannut sen, minkä itsetehostuksessaan ihmiset aina unohtavat, kroonisesti. Mikään ei ole niin järisyttävän hienoa kuin katsoa johonkin aika triviaaliin puuhaan täysin uppoutunutta ihmistä, joka toimii täysin kokonaisuutena: juoksee, hyppii ruutua, maistelee mustapapurisottoa oreganopurkki toisessa kädessään, jynssää saunassa ravat pois korvista varrellisella harjalla, kaivaa nenäänsä ennen elokuvan alkua, halaa äitiään, hihittää puhelimessa, haistelee lattialta löytyneitä alushousujaan selvittääkseen, ovatko ne käytetyt, puolipitoiset vai puhtaat. Täyttää pesukonetta kurkistaen aina välillä rumpuun, kumartaen koneelle. Kieltämättä, hienoa on katsoa myös, kuinka ihminen keskustelun ollessa käynnissä nojautuu eteenpäin silmät hehkuen, suu jännittyneesti kiinni puristuen, äkkiä auki levähtäen, heleällä äänellä kiihtyneesti sanoen: "Mutta eikö se voisi mennä sittenkin näin, eikö se näin saataisi sopimaan...", kädet ilmaan kaaria piirtäen, välillä hiuksia silmiltä sukaisten. (Se on aina vaikuttavaa, vaikka ehdotus olisikin vähän rampa tai rähjäinen ja paljastaisi nämä piirteet heti, koettamatta tehdä edullista ensivaikutelmaa joksikin toiseksi naamioituen.)

Mutta jälkeenpäin, kun kaikki on jähmetetty teeseiksi, sitä kaikkea innostusta on niin vaikeaa tavoittaa. Sitä voi yrittää konstruoida, mutta se kaikki jää niin hajanaiseksi ja epämääräiseksi. Kunpa sedät olisivat vaivautuneet kirjoittamaan teesiensä väliin edes muutaman runositaatin, jotka vastasivat heidän tuntemuksiaan. Elämä ja tenttiinluku olisi silloin niin paljon helpompaa.

Siinä lukisi vaikka Borgesilta lainattuna "Ei ole mitään vanhaa auringon alla. / Kaikki tapahtuu ensi kertaa, mutta ikuisella tavalla. / Se joka lukee minun sanojani keksii ne juuri nyt."

3 Comments:

Blogger timo said...

Kirjoittajana luin nämä rivit ja sinä lukijana myöhemmin kirjoitit ne...

explodindog on mukava tuttavuus

8/4/05 21:14  
Blogger timo said...

tai jos sinä sittenkin kirjoitit sen minkä minä tästä luin

8/4/05 21:19  
Blogger Veloena said...

Ollapa selväjärkinen!

8/4/05 21:43  

Lähetä kommentti

<< Home

<