Otsikoimisen vaikeutta

Edellisen merkinnän otsikko hipoo täydellisyyttä niin kovasti, että päätän ainoastaan problematisoida koko prosessia tämänkertaisessa otsikoinnissa. (Tähän kappaleeseen korjaan lyöntivirheen: jostain syystä kirjoitan koneella säännönmukaisesti "prbleema" ja "prblematisoida". Käsin kirjoittaessa sama sana vääntyy usein kiireessä muotoon "probematisoia".)

Mietin edelleen jollain takaotsalohkolla (sori kielikuva) Eufemian hienoa pohdintaa, joka on jatkoa toiselle, johon palasin kerta toisensa jälkeen. Tahtoisin sanoa jotain järkevää aiheesta, mutten pysty. Paitsi ehkä että minustakin on banaalia olettaa, että oman olemisen tapansa joitain syviä piirteitä voisi valita. Noin selkeämmin ilmaistuna, uskon temperamenttieroihin henkilöiden välillä, ja siihen, ettei ole mitään sukupuolitemperamenttia, joka määräisi naiset tyytyväisinä olemisessaan kelluskeleviksi objekteiksi. Tai miehet seikkaileviksi metsästäjiksi, jotka eivät pohdi, näyttävätkö kenties haluttavilta vai eivät.

Itse asiassa, joka ikinen mies, jonka kanssa olen asiasta keskustellut, on ilmaissut jonkinasteista tyytymättömyyttään senhetkiseen ilmiasuunsa (sis. ajatukset) ja huolestusta siitä, onko tarpeeksi haluttava. Jos darwinismi ei ole meille muuta opettanutkaan, niin näköjään ainakin se tosiseikka on omaksuttu, että ihmisuros muiden eläinurosten tavoin mittelee suosiosta, jonka jakavat naaraat varsin tiedostamattomin metodein. (Kyllä, lasken käyttäytymiseen ja suosion jakamiseen esimerkiksi feromoneihin tiedostamatta reagoinnin, oksitosiinin erittymisen vereen ja sen aikaan saamat muutokset sekä itselle että muille havaittavassa käytöksessä.) Se, millä perustein eläimet pariutumissuosiotaan jakavat, näyttää kuitenkin jääneen useille epäselväksi. Jos tuntuu, että pyrstö on liian vaatimaton tai ajatukset takkuavia, lukekaa ihmessä Jussi Viitalan Inhimillinen eläin, eläimellinen ihminen. Siitä selviää mm. kuinka nisäkkäiden pariutumiskäyttäytymiseen näyttää vaikuttavan tiedostamaton hajutunnistus. Ja ominaishajulleenhan ei mitään voi - siis sille, jonka haistaa lähietäisyydeltä kaiken maailman hajusteista huolimatta. Hajuteoria voisi selittää myös sen, miksi ihmiset ajatuvat kriisiin arvioidessaan liittojaan kulttuurisin kriteerein - ts. klassinen ongelma, miten on mahdollista, että rakastan tuollaista porsasta? (Tämä lausuma voidaan sijoittaa kumman hyvänsä sukupuolen suuhun yhtä luontevasti. En ole kiinnostunut jommankumman sukupuolen onnettomuudesta vaan kumpaakin vaivaavasta yhteisestä huolesta.)

Kissa höpöttää aamulla taloudellisista rajahyödyistä. Ajatuksesta, että hyödykkeen lisääntyminen ilahduttaa vain tiettyyn rajaan asti - esimerkiksi lisäkuppi teetä kahvilassa ilahduttaa sen verran, että tuossa kahvilassa saattaa käydä, vaikka kupponen olisi hieman kalliimpikin, mutta kymmenen lisäkupin lupaaminen sen sijaan tuskin ketään enää kauhesti ilahduttaa, ainakaan siinä suhteessa, että ajattelisi hurjan kalliin hinnan teekupista plus kymmenestä santsista olevan ihan jees. Siitä, kuinka on ehkä vielä fiksua haaveilla, että saisi viidenkymmenen metrin uima-altaan kymmenen metrin altaan sijasta, mutta että sadan kilometrin altaasta haaveksiminen nyt on ainoastaan suuruudenhulluutta. Siitä, kuinka ekoelämäntapa asettaa rajahyödyt toisin kuin kulutuskeskeinen elämäntapa - ei ole mitään mieltä istua neljäkymmentä tuntia viikossa, jotta ansaitsisi hurjia summia, jos on asettanut jo etukäteen kulutukselleen rajat, esimerkiksi: ei jokavuotisia lomamatkoja ulkomaille, ei moottoriurheilua eikä moottorikulkuvälineiden ostamista ja omistamista, ei jatkuvaa garderoobin uusimista neljännesvuosittain, ei kiiltäväpaperisten lehtien tilauksia, ei ylipäänsä mitään turhaa. (Se, mikä on turhaa, on toki aika henkkoht juttu: minusta ei esim. ole turhaa tryffeliateria silloin tällöin, ravintolakäynti toisinaan, elokuvat, musiikin kuunteleminen. Jonkun muun mielestä nämä luonnollisesti voivat olla suoraan perkeleestä ja romuttaa koko ajatuksen ekologisesta elämästä. Koska ekologisuus ei ole kyllä tai ei -kysymys, vaan astekysymys, pitäkää murinat mahassanne.)

Esitän Kissalle synkeän lisähuomautuksen: "Joo ihan totta, meidän ei olisi mitään mieltä uhrata kallista elämäämme mammonalle, jota emme voisi edes käyttää muuhun kuin lahjoittaen jonkin metsän suojeluun. Mutta useilla ihmisillä on lapsia, ja ne haluavat säästää niille, mikä oikein onkin, jotta ne voivat sitten tukea lapsiaan siinä vaiheessa, kun nämä alkavat opiskella." Kissa toteaa synkeästi: "Eli lapsi on epäekologinen elämäntapa." Mitäpä tuohon sanoisi? Kanta on aika vastakkainen sille väitteelle, jota usein toistellaan uskovan hartaudella, sille, että lapsia hankkimattomat ihmiset ovat itsekkäitä kulutusorientoituneita hedonisteja.

Vaikka ei kai enää kukaan niin uskalla kirjoittaa. Siitähän voidaan tuomita moralistiksi. Mikään ei tunnu olevan yhtä pelottava tuomio kuin se, että "tuo luulee jotenkin olevansa parempi". Sitten ei uskalleta edes yrittää sovittaa yhteen oman elämän käytäntöjä ja tiedon ja kokemuksen lisääntymisen myötä jatkuvasti muuttuvia, uudistuvia arvoja - muutenhan joku voisi ajatella, että koettaa olla jotenkin parempi.

On se kumma, ettei ihmisten päähän mahdu ajatus, että koettaa olla parempi kuin voi kohdistua itseen eilen, toissapäivänä, vuosi sitten, viisi vuotta sitten. Korkeintaan vankilassa käynyt saa osoittaa tällaista mielenlaatua.



Selkeyden käsitteeni vavahtelee. Olen toki ennenkin ajatellut puolihuolimattomasti, että eri ihmiset kokevat eri asiat selkeinä, mutta muutama huomautus viime päivinä on saanut minut entistä enemmän ajattelemaan asiaa. Fregen lukemisen vaikeus yhdistettynä Matin henkkoht todistukseen Fregen selkeydestä, Wallace Stevensin lyriikan kritiikkiä sisältävän kirjan lukeminen vapaa-aikana kielen- ja mielenfilosofian ulkopuolella. On selkeää, että minun kielisysteemissäni Frege on huomattavasti sekavampi kieltä käsitellessään kuin Wallace Stevens. Suurimman osan suomenkielisistä mielestä kumpikin, Frege ja Stevens, lienisi täyttä hepreaa, tai ehkä täsmällisemmin ilmaistuna, turhantärkeää paskaa.

On vaikeaa uskoa, että tilanne siitä miksikään myös muuttuisi.

Putnamin artikkeli "'Merkityksen' merkityksestä" selventää sentään hiukan, miksi olen niin vieraalla planeetalla suurimman osan mielen- ja kielifilosofiaa kanssa: mieli ja merkitys jäsentyvät joko yksilön päähän tai sitten johonkin siitä riippumattomaan, eivätkä yhteisöön, jossa työt on jaettu erilaisten, erilaisiin asioihin erikoistuneiden tyyppien kesken. Kielessä minua kiinnostaa kaikkein eniten se, kuinka tuo toinen tyyppi voi kertoa minulle, miten hän päätyy pitämään tätä mustarastaana, miten hän sen kokee.

Irwing Howe kirjoittaa esseessään "Another Way of Looking at the Blackbird" kokoomateoksessa Critical Essays on Wallace Stevens seuraavasti (suomennos oma):

Voi olla kolmetoista tai kolmesataakolmetoista tapaa katsoa mustarastasta, mutta se mikä merkitsee, on että silmän, ja mielen silmän takana, pitäisi käsittää näiden mahdollisten tapojen elävyys ja niiden vaihtelevuuden luoma jännite. Myös sillä on väliä, että mieli silmän takana muistaa, että mustarastas, miten se sitten saatetaankaan nähdä, on aina olemassa mystisessä kouriintuntuvassa todellisuudessaan, kuten Richard Ellis on huomauttanut.

(Aloitan sulun kirjoittamisen, kaivan Brodskyn esiin ja alan paukuttaa: "Brodskya diggailevat tunnistavat tässä tietysti tutun teesin siitä, kuinka 'havaitsemistapojen kesken vallitsee hierarkia (ja vastaavasti merkitysten kesken), ja huipulta tapaamme havaitsemisen läpi hienostuneen ja herkän prisman.' " Mutta eihän se kohta mennyt yhtään niin kuin muistin. Brodsky väittää, että todellisuudella ei sinänsä ole merkitystä, vain havainnolla siitä on, ja vielä pahempaa, että hienostuneisuuden ja herkkyyden lähde on vain ja ainoastaan kulttuuri, sivilisaatio - kielen valtakunta. Minä muistin asian niin, että Brodsky tässä kannattaisi jonkinlaista moniäänisyyttä ja -syisyyttä, ja ottaisi mukaan kielellistämättömän kokemuksenkin. Olen tyrmistynyt ja aion tunkea Katastrofeja ilmassa ylähyllylle takaisin häpeämään. Miten ihmeessä olen diggaillut tätä näkemystä kymmenen vuotta sitten? Positiivista: sentään jotain kehitystä tapahtuu!)

Wallaceen takaisin. Olen pahoillani, että jauhan sedästä niin paljon, mutta kun hän nyt sattuu olemaan ainoa runoilija, jota lukiessa kaikki on loksahtanut selkeästi paikoilleen ja johon en näytä kyllästyvän kovin helposti. Kuvittelen oppivani kirjallisuuskritiikistä jotain kahlaamalla läpi Stevens-tulkintojen outouksia. Kriittisten esseiden kokoelmassa Delmore Schwarz kirjoittaa:

Stevensillä runoilija "harppoo" "ohi tupakkakaupan, Ryanin lounaskuppilan, hattukaupan, vakuutuskonttorin ja apteekin" vakuuttamatta lukijaa, että hän kävelee todellisella kadulla. Läsnä on jatkuvasti abstraktiutta, kaikki muuttuu mielikuvituksen objekteiksi.

Eikö kaikki muka tietyllä tapaa muutu mielikuvituksen objekteiksi - unohtamatta toki maailman kouriintuntuvan läsnäolon ja mielen oikkuihimme taipumattomuuden tosiseikkaa - niinä hetkinä, kun tajuamme harvinaisen selvästi, että olemme osa tätä kaikkea, ajelehtimassa ohi valaistujen näyteikkunoiden, tajuten äkkiä, että olemme itsekin mukana maisemassa, johon suuntaudumme? Millainen on maailma ilman abstraktiuden tuntua? Millainen on maailma ilman tunnetta, että kaikki esineet harottavat eri suuntiin, rohkaisten eri tulkinnan tapoja?

Millaista olisi nähdä maailma yksimielisenä, -selitteisenä, -merkityksisenä? Puhtaassa konkretiassa? Onko se se hetki, kun on liian väsynyt sanomaan mitään kohteliasta, vaikka pitäisi? Tai se, jolloin illan tullen ainoastaan lappaa astioita tiskikoneeseen, vaikka käsin tiskaaminen olisi varmasti aivan yhtä mekaaninen toimitus?