Naps napS

Joinain päivinä on helppo keskittyä abstrakteihin ajatuksiin, toisina ei.

En aio kiusallanikaan kertoa, kummanlainen päivä tänään on. Mutta sanottakoon sen verran, että keskustelen lääkärini kanssa puhelimessa jalastani otetusta röntgenkuvasta, joka ilmaisee lääkärille montakin mielenkiintoista seikkaa. Viikonlopun urheilulääketieteen konferenssissa hän aikoo kysyä paria seikkaa, jotka hänen mieleensä ovat jalkapohjanluistani juolahtaneet. Hei jee, minun jalkapohjanluuni saavat warhollaiset viisitoistaminuuttisensa urheilulääketieteen kentillä... En aio sanoa myöskään jalastani mitään. Vaikka sen juuri sanoinkin.

(Pelkään kaikkien pitkästyvän kirjoituksiini, koska kohta te tunnette sekä psyykeni että jalkapohjani anatomian paremmin kuin äitini ne tuntee. Ja äidit, tiedättehän - minun äitinikin kyllästyy välillä selittäessäni perinpohjaisesti jotain asiaa pääni sisästä.)

Keramiikkatunnilla nauramme taas. Nyt spekulaatiomyllyt jauhavat sitä, onko salaperäinen nainen pääministeriperheen eron takana Tanja Koo. Yksi täti on siitä ihan varma. No jaa, eihän mikään ole mahdotonta. Muttei kyllä jaksa kiinnostaakaan, sellaiset tylsät poliitikot. Ja eikös se sopisikin hyvin, siinä täti on kyllä oikeassa.

Mainittakoon vielä, etten itse tunne samanlaista katkeruutta Tanja-tätiä kohtaan kuin iso osa ikäluokastani. Tanja on sentään kieltäytynyt esiintymästä turkikset päällä mallikuvissa. Se on enemmän kuin systeristäni voi sanoa. (Todentotta, sisaruus. Jos muut valittavat äiti-tytär -kuvioitaan, minulla on iankaikkinen huoli sisaruussuhteestani. Sisko kävi tissikuvissa jo neljätoistavuotiaana ja leikkautti nenänsä ennen kuin täytti kaksikymmentä. Minusta on otettu tissikuvia vain alle kaksivuotiaana. Enkä leikkauta edes hiuksia. Tunnen itseni suureksi ja tyytyväiseksi siveydensipuliksi. Jotenkin se kuulostaa kirosanalta. Vaikka toisaalta, olen kyllä tehnyt koko aikuisikäni parhaani, ettei minusta voisi sanoa sellaista.)

Leikkaaminen ja silpominen käyvät kyllä mielessä, kun sovitan kotona puseroa, jonka innostun ostamaan Pelastusarmeijan kirppikseltä. Eräät häät lähestyvät, näet, pitäisi olla sinne jotain päällepantavaa. Paita on punainen paitapusero ja maksaa kaks viiskyt. Kovaa kangasta, Zaran kokoa S. Unohdan kokonaan, että paitapuseroilla on kategorisesti jotain rintoja vastaan. Paita menee kiinni ja istuu kauniisti kaikkialta muualta paitsi tissien päältä. Tuijotan kotona tyrmistyneenä paitaa peilistä. No on se ihan ookoo, jos napit avaa ylhäältä rintsikoiden alatasolle, kesällä semmoinen voi mennä vaikka bikinien kanssa. Mutta on se vähän bileisä näky häihin. Ja tässä saapuu vieraamme, kas näemmä sinisin rintaliivein!

Tulee mieleen taas kerran, että mitä helvettiä jotkut valittavat pieniä rintoja. Jos en olisi näin ulkonäkövälinpitämätön, ja rikkaampi, ja pelottomampi, olisin käynyt saksittamassa omani vähän hillitymmän kokoisiksi jo aikapäivää sitten. Sitten kukaan äijä ei muutenkaan enää kävisi selittämään, et kun sä oot semmoinen naisellinen nainen jäkäti jäkäti jäk. (Totta puhuen nykyään en enää haaveile rintojen poisleikkaamisesta ja siitä seuraavasta oletuksesta, että olen näkymätön et älyllinen ihminen, niin kovasti kuin joskus ennen. Luojan kiitos painovoima tekee tehtävänsä ja vähitellen rinnat valuvat ainakin vähän alemmas. Viimeistään viisissäkymmenissä naiset kuulemani mukaan käyvät näkymättömiksi. Vaihdevuodet, tulkaa!)



Tuijotan taas kerran peilin edessä myös hiuksiani ja mietin, että kesä lähestyy. Pitäiskö ottaa sakset ja leikata hiukset lyhyiksi töröiksi? Sitten kukaan ei kyllä enää törttöilisi. Väsyttää. Mutta jos hiukset leikkaa, niitä pitäisi jaksaa laittaa, tuhria niihin ties mitä geelivahoja, pyörryttää ajatuskin muotoilutuotearsenaaliin tutustumisesta, pitkillä kun selviää ihan ilman, föönata ja sen sellaista, ja silti ne menisivät suuhun heti jos tuulisi. Ei, en osaa. Tarvitsen hiukset, jotka voi tarvittaessa päästää nutturalta alas ja joiden alle voi ryömiä piiloon, jos pelottaa. Mutta silti, eihän se kauan kirpaisisi. Viimeksikin pitkien hiusten takaisin kasvattaminen (joka alkoi noin kaksi sekuntia kampaamosta ulos astumisen jälkeen, siitä on jo herranjestas viisitoista vuotta) kesti vain viitisen vuotta. En osaa päättää.

Ja mistäkö kaikki tämä johtuu? Joku urpo uskalsi viheltää mulle Kurvissa. Vaikka oli housutkin jalassa, hiukset kahdella poninhännällä ja huivi päässä, ja onnun surkeasti. Eikä meikkiä. Ja koetan miettiä, miten joku voi päätyä semmoiseen ratkaisuun, että ostaa fysikalismin ja myy kvaliat. Ja sitten joku kehtaa häiritä. Irvistän miehelle, heristän kahta nyrkkiä yhtäaikaisesti, kuin kehään kutsuva kenguru.

Äijä vaan nauraa.

Kotona olen niin äkäinen, että olen melkein valmis tarttumaan fiskarseihin ja roksimaan pois hiukset, tissit, silmäripset, ja miksei myös nenän ja korvatkin, joita eräs dodolainen kertoi viikonloppuna inhonneensa. "Kun näin lapsena kuvan Vincent Van Goghista, mietin kovasti, miksi se leikkasi vaan toisen korvan", hän paljasti. Ajatteli, että kun saa omaa rahaa, menee heti leikkauttamaan pois nenän ja korvat, nuo rumat ulokkeet.

Haaveilin lapsena isoista tisseistä, isommista kuin äidin. Ehkä minun pitäisi olla nyt tyytyväinen. Kissa haaveili tulevansa pitkäksi (hän pelasi koripalloa tosissaan) ja nykyään hän kolauttaa otsansa ovenkarmeihin tuon tuosta. Jossain paikassa, kerran, yksi nainen sanoo minulle, eikö minua häiritse, että me olemme niin porvarillisen elämän irvikuvaa: pitkä tumma mies, paljon lyhyempi vaalea pitkähiuksinen ja isotissinen nainen. Tuijotan naista täysin ällistyneenä. Hän käy kokopäivätöissä. Melkein huomautan, että meissä on paljon sellaista, mikä klappaa bopo - dink- mallin suhteen. Nearly No Income, No Kids, Five Pets. Lihasvoimalla liikkuminen, hieltä haiseminen, ei ulkomaanlomia vuosikausiin. Ai niin joo, ei edes kännykkää. (On niin itsestäänselvyys, ettei ole kännykkää, että meinaan aina unohtaa sen itsekin, ja hämmästyn, kun muut hämmästyvät sitä.)

Ja ajatuksia fiskarseista. Taidanpa mennä keittiöön ja leikata leivän päälle vähän veripeippiä ja tuoretta rosmariinia ruukuista. Tulkitkaa miten hyvänsä.

(Minua muuten sivumennen sanoen askarruttaa, miksi blogimaailmassa mottoa sanotaan taglineksi. Onko motto englanniksi tagline? Vai olenko käsittänyt moton käsitteen päin persettä? Tämä huomautus ei enää kuulu tähän väkerrelmään noin niin kuin merkityksellisesti. En vain osaa lopettaa kirjoittamista. En halua joutua takaisin Jaegwon Kimin designaamaan kidutuskammioon.)