10.4.05

Surua & iloa

Selviämme Messukeskukseen sisään vasta yhdentoista korvissa, jolloin olen valvonut jo viisi tuntia - innoissani puutarha-asioista ja lukien Dretsken kirjaa Naturalizing the Mind. Voi, Dretske on ihana! Olen jostain syystä kuvitellut, että teoria mentaalisista representaatioista olisi jotain aivan muuta kuin on. Siinä missä muu mielenfilosofia vaikuttaa kantapäät edellä puuhun pykimiseltä, tämä hurahtaa latvaan tuosta noin vain, Dretsken korostamin evolutionaarisin siivin. Messukeskuksessa äiti ja isä eivät riisu takkejaan vaan vaappuvat messukansan joukossa ulkovaatteet päällä. Itse tungen takin reppuun.

Pitäisi saada kerrottua, että olen saanut gradustani arvosanan, mutta olen edelleen asian kanssa poikkiteloin ja teen parhaani keskittyäkseni muuhun. Ärryn helppoheikkien myydessä äidille roskaa, kurtistelen kulmiani äidin ja isän kerätessä kaikki maailman esitteet yhdeltä kojulta pihistettyyn muovikassiin. "Äiti hei, onkstoi reiluu viedä niitten muovikassi jossei osta mitään?" koetan tivata. Äidistä se on yksinomaan huvittavaa. Yksi muovikassi, no big deal. En tajua huvittavuutta, koko asennetta.

Vasta ihmekukkien juurakkojen luona löydämme yhteisen sävelen. Ostamme ihmekukkia, homerioita, pioneita (aah, pionit! Duchesse de Nemours, Mme Emile Debatene ja Felix Crousse), ja taimina keijunkukkia ja punakirjavalehtistä valkoapilaa, ja siemeniä, hirveän kasan siemeniä. Äiti ja isä ovat saaneet Viikistä puutarhapalstan, 45 neliötä. Koetan selittää heille, että sinne ei millään mahdu nuokaan ja nuo, mutta äiti kahmii siemenpusseja käsiinsä fanaattisen tarmokkaasti. "Mulla on nauriinsiemeniä, sä saat niistä puolet", koetan taivutella, mutta ei. Äiti haluaa myös omia nauriinsiemeniä. Heillä ei ole mitään käsitystä siitä, kuinka vähän kasveja alle puolelle aarille mahtuu, eikä mitään halua kuunnella.

Valun mukana kojulta toiselle. Lopulta kaikki kasvijutut on läpikäyty ja tunnen raivohullua halua purra äitiä ja isää. Käyttäydyn kuitenkin varsin porvarillisesti, menemme kahvilaan juomaan teet. "Minua niin jännittää että milloin saat sen gradun arvosanan", tunnustaa äiti. Vengurtelu loppuu. "Mä sain sen jo." Ne ovat tyytyväisiä, tietysti, ja äidin mielestä on minulle jopa ihan oikein, että opin, millaista on olla huono jossain. (Lieneekö tämä McDermottinkin pointsi, en tiiä.) "Äiti, mä tein sitä neljä vuotta, ja se on kouluarvosanana about seiska", sanon äkäisesti takaisin. "Seiska on hyvä numero", sanoo äiti takaisin. "No joo joo mut mä en ole tottunut saamaan seiskoja muusta kuin käsityöstä ja liikunnasta joista mä en oo tajunnut mitään enkä osannut tehdä yhtään kärrynpyörää enkä lapasta", nurisen. "No sen minä kyllä tiedän", sanoo äiti, "mutta minulle seiska on aina ollut tosi hyvä numero."

Se on tietysti ihan totta. Äidin peruskoulun päästötodistus on kuutosta ja viitosta ja muutamana kohokohtana seiska. Hävettää. Ei minun pitänyt näille nurista aiheesta, mutta kai jotenkin on heillekin saatava selitettyä, miksi ääni puuroutuu ja huulet väpättävät, vähän niin kuin itkettäisi koko juttu. Puren ikenen sisäpuolta kovasti, etten alkaisi itkeä tyhmässä Messukeskuksessa, pöljässä kahvilantapaisessa, missä viereisen pöydän raksaäijiltä vaikuttavat äijät tuijottavat tissejäni. Puren sen verran epätoivoisesti, että ikenestä tulee verta. Rauhoittumisen maku.

Vittu, ollapa tottunut siihen, ettei vastaa standardeja. Oppiapa nöyräksi, oppiapa olemaan haluamatta mitään. "Työkkärin listoille sitten vaan. Kyllä sinä aina jotain töitä saat", sanoo äiti. Isä vain tuijottaa ikuisuuteen. Isä ei pidä siitä, että minua itkettää. Äiti ilmoittaa olevansa pahoillaan siitä, että he eivät ole osanneet tukea minua mitenkään opinnoissa. "Ei me osata kiinnostua sellaisista jutuista", hän sanoo. Kieltää hakemasta fysioterapeutin koulutukseen. "Ne on kuule toisenlaisia ihmisiä. Niillä ei ole tuota päätä." (Osoittaa päätäni.) Voisin huomauttaa, että vähänpä hän minun päästäni ymmärtää, kun ei osaa ymmärtää edes, miksi olen ollut kiinnostunut esteettisestä kokemuksesta. En halua vittuilla, en, suljen suuni. Äidin seurassa ei voi sanoa itseään tyhmäksi, koska äiti tulee siitä aina surulliseksi: jos minä olen tyhmä, mitä hän sitten on? Ei ymmärrä, että kriteerit ovat puhtaan henkilökohtaisia. En voi vaatia muilta kuin itseltäni mitään. Tai no, ehkä sitä, etteivät ne nyt hakkaa minua mennen tullen huvin vuoksi. Mutten paljon muuta.



Onnistun olemaan itkemättä koko tahdonvoimani pinnistäen, onnistun jopa aika hyväntuulisena hyvästelemään vanhemmat, jotka jäävät messuhelvettiin vielä pyörimään ja keräämään ties kuinka monet esitteet lisää. Messukeskuksen ulkopuolella ulisen surullisena vasikkana, valekilpikonnana tai ties minä. Äijät pelaavat jalkapalloa ja koetan olla itkemättä tiellä kenttien välissä. Mietin, pitäisikö istua maahan ja rauhoittua - maahan istuminen jostain syystä rauhoittaa poikkeuksetta - mutta maa on aika märkää enkä jaksa selitellä Kissalle, miksi olen istahtanut kuralätäkköön.

Mietin, pitäisikö mennä ammattiauttajalle, kun en osaa suhtautua asiaan. Lupaan itselleni, että jos vielä syksyllä olen asian kanssa näin solmussa, menen. Tottuminen vaatii aikaa. Tottuminen epäonnistumaan. (Tai siis siihen, että onnistun representoimaan sen, minkä nyt representoin epäonnistumisena, onnistumiseksi.) Koetan valehdella itselleni, että en olisi näin surkeassa jamassa, jos jalkani ei olisi hajalla ja särkisi koko ajan, jos tietäisin, että pian pääsen esiintymään, jos minulla olisi edes jotain, mitä tavoitella. Itselle on vaikeaa valehdella. Tanssi ei ole niin tärkeää. Kun vain pääsisin sille kivuttomuuden tasolle koipeni kanssa, että pääsisin metsään koirien kanssa, olisin onnesta soikeana. Vai olisinko? Pyyhin naamaa bleiserin hihaan. Niistän taskusta löytyvään nestuukiin. Koetan reipastua.

Koirien hyppiessä vasten, Kissan huutaessa tietokoneen äärestä hei ponnistelen ja ponnistelen. Miten, se on vaikeampi hahmottaa. Hokien ja hopottaen, kai, että nyt loppui vetistely, kaikki on hyvin, saatanan paskapää, aina sä pilaat kaiken itkemällä, kaikki on hyvin, kaikki on hyvin, ihan kaikki on hyvin, kaikki on ihan hyvin, kukaan ei ole tyytymätön paitsi sä itse, kaikki on hyvin. Typerät mantrat auttavat odotetusti. Laitan keitettyjä papuja uuniin lämpiämään. Vetäydyn takaisin Dretsken ääreen, sänkyyn. (Intellektuaalinen työ kuuluu tehdä sängyssä. Olen aivan surkea lukemaan muualla kuin sängyssä, puistonpenkillä, kalliolla, viltillä ja parvekkeella. Kaikkialla muualla olen liian neuroottinen ja vahdin ympäristöäni despootin elkein. Tosin unitutkijoiden mukaan nukahtamisvaikeudet, jotka minulla ovat aika vaikealla tasolla ja kroonisia, johtuvat usein väärästä uniassosiaatiosta: sänky ei assosioidu nukkumiseen. Unitutkijoiden mukaan sänky ja siinä yksin löreksintä pitäisi pyhittää unelle. Silloin tietäisi, että kun käy sängylle, on aika mennä tutilulla.)

Kissa hiipii makuuhuoneeseen, ja alan selittää hänelle, kuinka Dretske on pelastanut päiväni, kuinka fiksusti hän puhuu mielenfilosofian suomies-esimerkistä, päläpäläpälä. "Ainahan ne susta on aluksi kivoja, se Kimkin oli", Kissa protestoi. "Joo mut Dretske oli aluks paska, se on muuttunut kivaksi. Se on aika harvinainen jutska. Ja sitäpaitsi - " Kissa hyökkää kimppuuni, murisee, repii kirjat käsistäni, katkaisee lukukierteen. "Mä tulin suukottamaan sua, en kuuntelemaan tunnin monologia suomiehestä ja Dretskestä!" hän julistaa.

Seksi on ihmeellinen asia. Enpä muuta sano. Auttaa kaikkeen, paitsi ehkä jalkaan. No tavallaan siihenkin, en muista jalan kipeyttä ollenkaan moneen hetkeen. Sitten syödään, habanero ja chipotle potkivat kipuhermoja. Pavut eivät ihan palaneet uunissa. Nekin unohdin. Ja Dretsken.

Kun alan ruoan jälkeen lukea Dretskeä edelleen, en jaksa olla ihan niin vakuuttunut siitä, että juuri Dretske pelasti päiväni. Vaikka ehkä Dretske olikin jonkinlainen pieni käännekohta. Kahlaan kirjan loppuun. Nyt voi keskittyä referaatteihin. Kaksi lukemispäivää jäljellä ennen keskiviikon tenttiä.

Huomenna menemme Turkuun arvostelemaan laivassa toimivan kasvisravintolan. Sellainen lukemispäivä, se.

4 Comments:

Blogger tuleva kätilö said...

Jos oikein ymmärsin, niin sait gradustasi cumun?

cum laude approbatur = ns. normaali opinnäytetyö, joka täyttää tieteellisen tutkielman vaatimukset, so. hyvin jäsennetty ja kirjoitettu, etenee loogisesti ja päätyy selkeisiin tuloksiin; tekijä pystyy kommentoimaan muiden tekemää tutkimusta; ei heikkouksia muotoseikoissa tai kielessä. (http://www.uta.fi/laitokset/historia/opiskelijaopas/arv_palaute.html)

Mitä tulee fysioterapeutin opintoihin... Itse akateemisesta maailmasta hoitoalan opintoihin pompanneena voin vain sanoa, että jos sinä _haluat_ fysioterapeutiksi, niin sitten hae ihmeessä ja lähde opiskelemaan alaa. On huomattava ero, tekeekö seuraavat 40 vuotta duunia, joka menettelee vai duunia, jossa oikeasti viihtyy.

10/4/05 20:48  
Anonymous Anonyymi said...

Mä en viitsi graduahdingossani kommentoida mitään siihen liittyvää, mutta tuo ravintola tuli testattua talvella Nia-kurssin yhteydessä. Silloin ainakin oli hyvää ruokaa. Mutta olin varmaan niin Nian hurmaama etten tajunnut mistään mitään.

Nia on sellaista hauskaa tanssia tai jotain. Aikuisten satujumpaksikin olen sitä kutsunut. Suosittelen lämpimästi kokeilemaan, jos joskus sattuu kohdalle.

Hanna G

11/4/05 00:33  
Blogger Laula said...

Toivon, että käyt juttelemasta asiasta ohjaajasi kanssa. Rivien välistä kuvittelen lukevani, että ohjaajasuhteesi oli pelkkä muodollisuus. Sitäkin tärkeämpää sinun olisi nyt jutella ohjaajan kanssa sitä, miksi hän katsoi gradusi olevan c:n arvoinen, sillä kyse ei missään nimessä ole sinun tyhmyydestäsi.

Yleensä tuolla tavoin tuntuu käyvän ihmisille, jotka sattuvat saamaan eri koulukuntaa edustavan ohjaajan, jonka mielestä koko tutkielman kysymyksenasettely on kyseenalainen. Se ei ole reilua eikä objektiivista, mutta aika yleistä. Tietämättä, keitä gradusi tarkastajat ovat, tämä on tietysti pelkkää arvailua.

Vaikka et arvosteluun enää jälkikäteen voisi vaikuttaakaan, olisi mielestäni tärkeää, että ymmärtäisit todellisen syyn arvosanaasi. Missään nimessä se ei ole tyhmyytesi eikä syy myöskään selviä arvosanojen määritelmiä lukemalla.

Jaksamista kevätpäiviin!

11/4/05 14:50  
Blogger Veloena said...

Nia kuulostaa hauskalta!

Graduarvostelusta olen edelleen sitä mieltä, että se on täysin oikeudenmukainen. Tunnen vain itseni paksupäiseksi, kun en tajunnut tämän olevan tulos siitä, että teki gradun aika marginaalista asiasta, joka itsestä nyt vaan sattui olemaan tosi kiinnostava. Objektiivinen totuus kun sattuu olemaan, ettei minusta filosofian nykyään isoina pidetyt ongelmat ole kovin kiinnostavia, filosofia kun käsittelee enimmäkseen tieteellistä maailmankuvaa ja perinteisten metafyysisten konstruktioiden sovittamista sen kanssa sopusointuun. Ja minua kiinnostaa lähinnä taide, uni ja arkinäkemys. Enhän ole mikään tiedemies, vaan piirustelija ja sanoilla leikkijä, nukahtelija ja kasvisruokaa kokkaava maallikko.

Ja kuvittelin, että se riittäisi. Joskus tuntuu, että leijun aika kaukana normaalista. Välillä on ihan hyvä tulla kopsautetuksi takaisin sfääreistä.

11/4/05 21:55  

Lähetä kommentti

<< Home

<