Sana "kiva" ei ole kiva

Olen käynyt merkittävää moraalikeskustelua puhelimitse ja saunassa. Potenut tunnetta, että ihmisten motiivi seurata blogiani onkin löytää jonkinlainen psykopatologia, joka saa ihmisen ajamaan oman navan edun sijasta toisen etua. Ahdistunut, sillä en ole kovinkaan tyypillinen "aktivisti". Itse asiassa, hyvin passiivinen tätä nykyä. (Okei, tänään on yksi kokous, jossa suunnitellaan osallistumistamme Pikseliähky-tapahtumaan. Ja ensi viikolla kirjallisuuden luontokäsitykset.) Syönyt useammankin luomuriisikakun päällystettynä luomumaapähkinävoilla ja reilun kaupan banaaniviipaleilla. Miettinyt, miten joku voi blogini perusteella päätellä, että kuvittelen olevani oikeassa.
Kuvittelen olevani oikeassa oman kokemukseni suhteen, siinä kaikki. Muuta en tarvitsekaan. Muut pitävät kyllä huolen oman näkökulmansa esiin tuomisesta.
"Äh, ne ei vaan tajuu, et sä haluut elää jotain muuta kuin kivaa elämää", tiivistää tuttuni.
Voipi olla. Ja Kissa uskoo, että kaikki julkisuus on hyvää julkisuutta. Pelkään anyway antaneeni Dodosta vähän omituisen kuvan.
"Ja eikös ne aina käynnisty, ne sun moraalinvartijat, kun sä muistelet menneitä."
Pyhä pössäys! Niinhän se on. Kun kerron nykyisestä elämästäni, kellään ei ole huomautettavaa. Joo, mulla ei saisi olla menneisyyttä. Jos olet "aktivisti" - sana, jota en itse käyttäisi ihmisestä, joka pistää järjestötoimintaan pari tuntia viikossa ja silloinkin lähinnä kelaten yhdessä muiden kanssa ihmisten luontokäsityksiä - ja sulla on ei-aktivistimenneisyys: hyi, moraaliton! Ja jos olet aktivisti, jolla ei ole menneisyyttä lainkaan: hyi, tekopyhä!
Ehkä on totta, että ei saisi välittää siitä, mitä muut sanovat. On vaikeaa olla välittämättä, sillä mitä muuta itse on kuin se mitä muut sanovat plus se, mikä lämpenee tanssiessa, plus se, mikä liikuttuu ja huolestuu, kun Arttu-kissalla on nuha? Miten koskaan oppia ymmärtämään muita, jos ei välitä siitä, mitä he sanovat?
No jaa, en aio jauhaa tuota pidempään. Sanon vain, että paha mielihän siitä tulee, kun ihmiset linkittävät omaan blogiin, ja vielä tiettyyn merkintään, jossa muistellaan kaukaista aikaa, kommentoiden noin about että tässäpä ihminen joka on moraaliltaan iljettävä. Tuntuu siltä, että välillä tätä tekstiä luetaan etsien virheitä. Se tuntuu aika kovalta, kun itse kuitenkin miettii joka päivä, kuinka voisi elää vielä paremmin, tehdä enemmän yhteisten, tärkeiden asioiden hyväksi. Toivottavasti maltan itse pitäytyä tekemästä moista jollekin toiselle. Huono esimerkki on usein tehokkaampi kuin hyvä, niin tässäkin tapauksessa.
Käsittelin eilen tekstiä taivasalla.netistä ja ilahduin kovasti saitin pitäjän ilmauksesta, että aluksi päivittäisen kuvan ottamisen kriteerinä oli juuri tuo päivittäisyys: tavallista arkeakin saa kuvata. Tajusin, että tuohon olen Veloenassakin pyrkinyt. En valmistele ajatuksia, istun vain koneen ääreen ja annan palaa. En editoi jälkeenpäin, lisään vain linkit, jos tarpeelliseksi katson.
Tavoitteenani on tässä blogissa rehellisyys. Enimmäkseen se ei tarkoita inhorealismia. Mutta tosiaan, joskus voin kertoa niistäväni hihaan. Tai polttaneeni mikroaaltouunissa seitsenvuotiaana saksansämpylän hiileksi saakka, kun unohdin vahtia sitä, ja sitten säikähtäneenä siitä, miten kauhean virheen olin tehnyt, piilottaneeni sämpylän roskikseen alimmaiseksi. Ja vanhempien ihmetellessä hajua purskahtaneeni itkuun, pudonneeni lattialle kasaksi, huutaneeni: "Minä tiedän että nyt te annatte minut pois, lastenkotiin, mutta minä sen tein!" Moraalisesti arveluttavaa, eikö? JA sitten, äidin koettaessa auttaa minut pystyyn, niistin hihaani. Äidin ottaessa syliin niistin hänen paitansa olkapäähän. Siitä äiti ei koskaan pitänyt, siitä niistämisestä.
Edelleen joskus minussa herää pieni provokaattori, ja joutuessani tekemisiin oikein pikkusievän ihmisen kanssa saatan ohimennen niistää hihaan ihan vain katsoakseni, kuinka hän reagoi. Tätä teen toki harvenevassa määrin ja koetan aktiivisesti pidätellä itseäni. Osa ihmisistä ei näytä kestävän sitä ollenkaan. Ei ole kilttiä kiusata heitä, joten koetan välttyä kiusaukselta. Joskin ihmettelen kyllä, miksi ihmeessä se heitä koskettaa niin paljon. Muutamalta olen kysynytkin, mutta he eivät ole saaneet itsestään irti mitään sen analyyttisempaa kuin että "se näyttää niin ällöltä". Ymmärrän, että on ihmisiä, jotka voivat pahoin verta nähdessään, mutta että räkääkin, jonkun toisen hihaan niistettynä. Samat ihmiset eivät voi pahoin, jos niistän kangasnenäliinaan, joka menee pesuun ihan samalla viisiin kuin paitakin. Eläköön loogisuus.
Varmastikin minussa on käsittämätöntä julmuutta. En ole koskaan epäillyt sitä, yhdenkään ihmisen kohdalla. Luultavasti tunnistan jopa osan julmuuksistani ja koetan hieman suitsia itseäni. Mitäpä muutakaan jatkuva moraalinen hammassärky olisi? Blogissa en kuitenkaan aio suitsia julmisteluitani koska tätähän ei ole kenenkään pakko lukea. Syytä itseäsi, jos alkaa kuvottaa.

Tuttu on oikeassa siinä, etten halua kivaa elämää. Kiva on semmoista pikkusievää ja laimeaa, semmoista "En tykkää käydä Asematunnelissa kun siel on kaikkii ihme tyyppei" -tyylistä paheksuntaa. En halua kivaa yhdeksästä viiteen työpaikkaa, kivaa perheautoa, kahta kivaa lasta, kivan siistiä asuntoa, kivan pintapuolisia, rasvaa polttavia harrastuksia, joiden tärkein ominaisuus on se, että rasvaa palaa. En tahdo kivaa kehoa, joka on jäntevä ja kimmoisa, vaan kehon, joka tuntee, tuntuu, elää. En tahdo myöskään kivaa pillerihumalaa enkä kivoja kofeiinikicksejä, kivoja huivikaulaisia ystävättäriä joiden kanssa käydä katsomassa yhdentekevä teatteriteos ja syödä jälkeenpäin kivat leivokset. Ja: tiedän tässä olevani kamalan väärässä ja kamalan sairas.
"Miksi sinä kirjoitat tuolla tavalla?" on palaute, jonka vanhempani aina antavat. "Miksi kaiken pitää olla niin vaikeaa? Etkö voisi ajatella vain positiivisia asioita?"
Olen koettanut, kyllästymiseen asti, selittää kuinka kaiken ei todellakaan pidä olla vaikeaa. Mutta kuka voi väittää, vakavasti, että elämme parhaassa mahdollisessa maailmassa? Luulisi Voltairen Candiden jo laittaneen sille ajatukselle pisteen. Leibniz, niin lumovoimainen ja kiinnostava kuin muuten onkin, oli parhaassa mahdollisessaan kovin hakoteillä. Ja jos huomaa epäkohtia, eikö niihin pitäisi puuttua?
Nyt kun olen junnaavalla päällä - hauskaa, kivaa lukemista odottavat voivat saman tien luovia sivulta veks - voin saman tien todeta, että minua ei liikuta yhtään se ihmisten ruikutus, että ihan kiva kun joku ajaa asioita minun puolestani, koska en itse jaksa, mutta että se tyhmät ajatte vääriä asioita. Joo, epäilemättä. Harva meistä on selvänäkijä toisen kokemuksen suhteen. Valitettavasti maailma on sellainen paikka, jossa omia näkemyksiään joutuu yleensä itse tuomaan julki ja omia parannusehdotuksiaan ajamaan. Voi olla, että suhteellisuusteoriankin keksi joku pöytälaatikkofyysikko ajat ennen Einsteinia, mutta siitäpä emme tiedä mitään. Eikä oikeastaan liikuta. Jos jollain on merkittäviä ajatuksia siitä, miten yhteiskuntaa (tai jotain muutakin) saataisiin vähän fiksummalle pohjalle, ne kyllä kannattaisi ihan tuoda julkikin. Mennä politiikkaan mukaan, mennä järjestöihin mukaan, opiskella alaa, julkaista artikkeleita. Ja mukaanhan voi mennä, vaikkei fiksua sanottavaa vielä olisikaan. Aina löytyy tekemistä kiinnostuneille. Ei kukaan synny asiantuntijaksi. Voi ymmärtää senkin vaihtoehdon, että alkaa kiinnostua jostain asiasta, ottaa selvää, mitä muut ovat siitä sanoneet, kerää vähitellen aineistoa aiheesta ja perehtyy siihen. (Latteuksien huippu: Kukaan ei ole syntyessään asiantuntija muuta kuin oman kokemuksensa suhteen. Ja siinäkin on paljon kehittämismahdollisuuksia. Siinäkin olemme asiantuntijoita ainoastaan jo menneen kokemuksen suhteen, emme sen mahdollisuuksien.)
Arvatkaas, mikä minua on järkyttänyt viimeisen kuukauden aikana kaikkein eniten?
Joo, väärin meni, voin sanoa jo ennen vastauksianne. Ette te tätä arvaa.
Se, ettei Nyt-liitteen maailmanparannusjutussa joitain viikkoja sitten ollenkaan käsitelty maailmanparannusta ennaltaehkäisevänä toimintana. Ajateltiin selvästi, että nyt pelastetaan jo kaltoin kohdeltuja afrikkalaisia, spurguja, löytöeläimiä... tärkeää toki sekin, mutta minusta jälkipyykkiä tärkeämpää olisi esipesu. Hyvä suunnittelu, joka estäisi osan tärviölle menoista. Usein aika pienellä vaivallakin. Tämän takia politiikassa on mielestäni kysymys enemmästä kuin paskasta. Vaikka aika iso politiikan mahdollisuuksista on hukassa ja kaukana käytännöstä, ihmisten passiivisuus äänestyksissä ja niiden käsittämätön usko siihen, että politiikka on pelkkää paskaa (jota ilman olisimme jopa onnellisempia), on aivan käsittämätön.
Tuli taas kerran semmoinen olo, että pitäisikö kirjoittaa Nytiin pieni kommentti. Minulle tulee sellainen olo jokaisen Nytin jälkeen. En taaskaan kirjoittanut. Yleisöosastokommenttien pitää olla niin raivostuttavan lyhyitä.
Ai niin, varsinaiseen aiheeseen. Sana "kiva" ei ole kiva, koska sitä käytetään sellaisista asioista, joista pitäminen on aika pintapuolista. Missä passiot? Missä ambivalenssi?