Kävellen

Snellmaninkatua ylös, sitten alas. Rakastun yhä uudestaan punaisiin sandaaleihini, joilla pystyn kävelemään. Mukulakivetkään eivät haittaa. On niin kuuman keväinen kirkkaus, että on pakko mennä Siltavuoreenpenkereen naistenvessaan ja kiskoa jalasta villasukkikset pois farkkujen alta.

On kuuma, pelkällä poolopaidalla, alushousuilla, nilkkasukilla, farkuilla ja bleiserillä. Selkä hiestyy. Ihanaa. Siitä, kun sain hikoilla auringosta, on niin kauan. Vastaantulijoille ei voi olla virnuilematta. Useat näyttävät synkiltä vaikka pystyvät selvästikin kävelemään ontumatta. Tekisi mieli riekkua, ettei maailma ole niin paha miltä tuntuu.

Vii Voanin jälkeen laukku on viisi tofukiloa painavampi. Punnitse ja tuhlaasta mukaan tarttuu vielä yli kilo manteleita. Tai siis, ei tartu - minä tartun mantelikiloon vangittuani sen ensin herkullisenruskeaan paperipussiin. Vaaniva kasvisproteiininmetsästäjä-keräilijä kävelee seuraavaksi keramiikkatunnilleen. Reliefin torsot näyttävät edelleen tympeiltä jos nyt mikään päätön ja kädetön voi tympeettömyyttä uskottavasti ilmaista.



Aurinko ei säästele suukkojaan. Se avaa hymyilevän sylinsä kahdelle spurgulle, jotka ruotivat Pengerkadulla likaisia vaatteita jätesäkistä kadulle. Hivelee ikkunalaudalta lasin takaa miesten aikomuksia seuraavan lehmänkirjavan kissan nenänpiitä. Säkenöi liekkilahkein kulkevan naisen aurinkolaiseissa. Silaa rännejen valumavedet katinkullalla, joka on arvokkainta, mitä maanpäällinen maailma tietää.

Vantaan-bussissa on rumia ihmisiä, enimmäkseen. Väsyneenäreitä tätejä ja spurgahtavia setiä. Pari koululaista, joiden kasvojen iho on lauantaimakkaran sävyinen.

Koska bussi ei pysähdy aivan lähimmälle pysäkille, saan vielä kävellä siitä kotiin. Jalkakäytävien sijaan valitsen lehmuskujan kävelytien, joka on vielä kuralälliä. Punaiset sandaalit kuorruttuvat ruskealla liejulla. Vettä tiukkuu siniraidalliseen sukkaan. Kengän omenannahkaisen pimeyden sisällä vesi ei ole kullanväristä. Se on vain kylmänraapaisevaa, kiukuissaan siitä, että siltä on otettu pois jään viiltävyys ja kyky turruttaa.

Koirat haluavat ulos, joten otan riskin, heitän vain tofut jääkäriin ja puen karvanaamoille valjaat niitä suudellen ja hyvitellen. Lenkillä siirtolapuutarhan ympäri kohtaamme Annalan vossikkahevoset, joiden selissä istuu kaksi tyttöä satuloitta tavoittamatta satulatta ratsastavien kulttuurien rentoutta, nilkkojen ojentumista, säärten painumista melankolisesti, lantion joustoa taakse alas. Mutta hevosia se ei haittaa. Niillä on vahvat selkälihakset. Ne katsovat koiria, kuulostelevat niitä, haistelevat ilmaa. Mobutu juoksee ohi, Nasu katselee hevosia takaisin, kehollaan alistumista viestittäen. Hevosten mentyä ohi sen on pakko vilkuilla vielä ihan vähän yli olan ja lautasten, kiroilla lievästi mennessään, hevosten mentyä, vaaran ollessa jo ohi.

Mustarastaat mekastavat siirtolapuutarhassa. Onnun voimakkaammin, koirat jännittävät ketjut suoriksi pyrkiessään parempaan tahtiin. Aitaan on takertunut karannut, riekaloitunut, kurainen hedelmäpussi. Se, joka viritetään kylvösruukkujen päälle löyhäksi kuvuksi, ja jolla huovuttaessa painetaan villaa tiukemmin yhteen kuitujen päällä liukuen, ilman että villa takertuisi siihen kuten karheaan käteen. Nekrofiili, sanon Nasulle, joka haluaa haistella kuollutta varista. Mobutu ei edelleenkään reagoi ympäristöönsä, ravaa vain eteenpäin pää merihevosenylväästi kohotettuna, sieraimet suurina, suuret kiiltävät silmät mitään näkemättä.

Ei edes tuule. Silti ajatukset katoavat, väsymys katoaa. Kipu ei katoa. Spekuloin, että jos tuulisi, kipua ei olisi, koska olisin malttanut edetä lyhyemmän lenkin. Kotiovelle on vielä satojatuhansia millimetrejä. Kun mitta-asteikko on sopiva, voi onnistua uroteoissa.

Tässä ei sanota mitään oleellista. Silti se, mitä tapahtuu, on todellista. Mukulakivet, Vantaan-bussi, kuollut varis, ratsastavien tyttöjen istunnan puutteet, aukot puiden välissä ja puunvarjojen välissä, matka siirtolapuutarhan ympäri, Snellmaninkadun korkeuserot koettuina.

Haja Haja Lallalla

Mikä päivä! Ensin Kissa alkaa jipittämisen vastuutehtävien hoitamisesta jo edellisen illan puolella saunassa, jonka olen kuvitellut rentoutumispaikaksi. Juuri kun olen mennyt sänkyyn, kävelee Mobutu sängynpäätyyn ja kusta lorottaa lattialle. Ylös, siivoamaan. Aamulla herään stressikiekkona. Soittelen, lähettelen sähköposteja. Saan luettua kaksikymmentäkuusi sivua mielenfilosofiaa tenttiä varten. Helpotun joka tapauksessa tajutessani, että olen mielenfilosofiassa paljon turvallisemmilla jäillä kuin kielifilosofiassa. En tiedä, voisiko siitä päätellä jotain. En ehdi, ainakaan nyt, edes yrittää jonkinlaisen hypoteesin muodostamista.

Blogger ei toimi, Hello-kuvansiirtokone ei toimi.

Alan olla hajalla, Haja Haja Lallalla.

Viikonlopuksi pakenen toisaalle, miettimään dodo-possen kanssa jälleen kerran, kuinka maailmanmenoa saataisiin muutettua. Sinne ei saa ottaa koiria mukaan. Toistaiseksi koirille ei ole löytynyt vielä hoitopaikkaa. Huomenna etsintä jatkuu. Huomenna on torstai. Lähdemme perjantaina. Ylihuomenna on lääkärin vastaanotto. Jalan arvoitus selvinnee. Kuulen, saanko jatkaa tanssitreenejä uudelleen, pääsenkö esiintymään kesäkuussa.

Jalka juilii ja ärhentelee kiireen keskeellä. Nappaan kauranversouutetta, kiellän itseltäni teen ja mateen. Muuten seinät jäävät täyteen sukanjälkiä ja katot kynnenraapaisuja. Jos vain jalalle voisi astua kunnolla, kävellä päkiällä ponnistaen.



Huomaan C:n kirjoituksesta kuukkeliehdokkaiden tulleen julkistetuiksi. Minultakin on päässyt vain yksi ehdokas läpi, Olennainen välittyy, ja hänkin eri sarjasta kuin ehdotin. Ei yllätä, ei poliittisissa vaaleissakaan koskaan kukaan oma ehdokkaani pääse läpi. Paitsi viimeksi eduskuntavaaleissa, kun äänestin Annia, koska Anni sentään näytti Niinistölle kerran keskisormea. Asenneääni! No ei, oikeasti Anni on fiksu, siksi ääni. Kaikkea tekin uskotte. Oikeasti pähkäilin hyvin kauan, ketä äänestää, koska periaatteenani on ollut äänestää sellaista tyyppiä, jolla on oikeasti visio ja jonka ei voi olettaa pääsevän läpi todennäköisesti. Naista, jolla ei ole lasta tai joka ainakin pauhaa muista kuin lapsiperheiden eduista aina ja kaikkialla.

Yksi ystävä ilmaisee huolestuneisuutensa siitä, että kirjoitan vähän mistä sattuu. "Ihmiset ei enää osaa ajatella, että sulla voisi olla fiksuakin sanottavaa."

Voisi, vaan kun ei ole. Kirjaan mietelauseita kuulakärkikynällä paidanhelmaan.

Olen viime aikoina yrittänyt nukkua patjalla, joka on täytetty pelkästään kuivatuilla herneillä.

Olen täyttänyt Big Brother -TV-ohjelman ilmoittautumiskaavakkeen aikomuksenani aivopestä koko talo - mutta ei huolta, eivät ne minua ota, en läpäisisi edes esikoulun psykologisia testejä.

Parvekkeella myrskylyhty heijaa aivan saman näköisenä kuin kovissa pakkasissakin.

Mutta pian on kesä ja voi taas lojua päivät pitkät Rajasaaressa kirjoittaen vihkoon, ahertaa peltotilkulla ja niin edelleen. Kirjoittaa tosissaan, pitkästä aikaa. Yrittää hahmottaa jotakin olennaista. Tulla meriveden täplittämäksi koirien ravistellessa veden turkeistaan. Kattaa itsensä tomukerroksella, joka ritisee hampaissa kotiin Ainottarella matkatessa.

Haukotuttaa tämä verigreippien haju. Voi niitä, jotka sokeroivat greippinsä ja tyrnimehunsa. Mitä menettävätkään.

Testar antes de usar

Miksi hyvät ohjelmat tulevat telkusta niin myöhään?

On pakko juoda kupillinen vihreää teetä, jottei sammu ruotsalaisesta luomuviljelijäpariskunnasta kertovan dokkarin alkaessa ja jatkuessa toisen kanavan Rikoksena ja rangaistuksena, sitten Maailman ympäristöhistoriana. Lopuksi jään kanavalle roikkumaan vielä molukeista kertovan ohjelmankin ajaksi. Muistan lukeneeni RR:n viimeksi teininä; silloin ainoa kohta, josta siinä pidin, oli Sonjan kuvaus. Raskolnikov oli lukioikäisestä vain tylsä sekopää. Pitää näemmä ottaa kirja uudelleen käsittelyyn. Lukioikäisenä minusta mikään ei ollut niin tylsää kuin moraalisten asioiden käsittely.

Koskettavin on kuitenkin maailman ympäristöhistoria. Ensimmäinen jakso käsittelee asbestia. Lyhyt faktareferaatti: 1898 havaitaan ensimmäistä kertaa terveysviranomaisten toimesta, että asbestitehtaan työntekijöillä on harvinaisen paljon keuhkosairauksia. 1930-luvulla tehdään ensimmäisen kerran ruumiinavauksessa diagnoosi asbestikeuhkosta. Tehdas ei myönnä, että kyse olisi asbestin aiheuttamasta ongelmasta - eihän sellaista sairautta ole missään sairausluetteloissakaan! 1940-luvun lopulla aiheesta on silloin tällöin (käytännön seurauksitta) kohahdettu, ja asbestiyhtiöt käynnistävät salaiset hiiri- ja rottakokeet sen selvittämiseksi, kuinka ympäristön asbesti vaikuttaa jyrsijöiden keuhkoihin. Suhde, jolla jyrsijät saavat keukosyövän, on yhdeksän yhdestätoista. Kokeen olemassaolo ja tulokset pimitetään. 1955 julkaistaan (edellisistä testeistä erilliset) ensimmäiset riippumattomat kliiniset testitulokset, jotka osoittavat asbestin lisäävän merkittävästi keuhkosyövän riskiä. Samaan aikaan median huomion vie kiinnostavampi aihe: myös tupakka lisää keuhkosyövän riskiä. Vasta ympäristöliikkeen noustessa 1960-luvun lopulla alkaa tapahtua: ensin asbestin kanssa työskentelyn säädöksiä tiukennetaan, kehotetaan käyttämään hengityssuojia jne. Samaan aikaan asbestiteollisuus lisää mainontaan käytettäviä summia, ja kas: koko 70-luvun ajan asbestia asennetaan vaikka minne, vaikka sen vaarallisuus on todettu jo aikapäivää sitten. Asbestin täydellinen käyttökielto astuu EU:ssa voimaan 2005 eli tänä vuonna. Kanada, yksi suurimmista asbestin tuottajista, on myös kieltänyt asbestin kaiken käytön omassa maassaan, mutta vie asbestia suuria kuormia kehitysmaihin.

Kuulostaako teistä tutulta? Minusta kuulostaa. Tupakkatehtailla on hieman samanlainen toimintatapa. Ja ties millä muilla teollisuudenaloilla. Muistellaanpa: Kalastusteollisuus lobbaa, jotta kalastuskiintiöitä ei kutistettaisi siten kuten kalakantoja tutkivat biologit ovat suosittaneet. Ydinvoimasektori lobbaa, ja raskas teollisuus lobbaa sen mukana, ydinvoiman olevan turvallinen ja ympäristöystävällinen vaihtoehto. (No, ainakin uraanin louhinta on kaikkea muuta kuin eko-ekoa.) Lääketeollisuus lobbaa erilaisten sairauksien (kuten luun haurastuminen vanhetessa - luultavasti ne lobbaavat ihon ryppyyntymisenkin ympärillä, jos lääke sitä estämään keksitään) tunnustamiseksi kansainvälisessä tautiluokituksessa, jotta lääkärit voisivat kirjoittaa "potilaille" (joista osa on tietysti oikeita potilaita, sitä en epäile, omakin jalka paskana) kansallisen tai yksityisen sairasvakuutuskassan korvaamia lääkkeitä "vaivaan". Raha puhuu. Ihmisten hyvinvoinnista tulee sivuseikka.

Miltä on tuntunut siitä neljäkymmentäluvun lopun labratyypistä, joka on huomannut yhdeksän yhdestätoista jyrsijästä kehittäneen asbestiympäristössä keuhkosyövän? Ja joka ei ole kertonut siitä kenellekään työnantajaansa lukuunottamatta? Tämäkin on inhimillinen tragedia, ellei tyyppi ole ollut harvinaisen kylmäverinen elitisti, joka on ajatellut, että asbestitehtaan työläiset ovat low lifea, josta ei ole niin väliä.




Sitten aina löytyy joku idiootti, jonka mielestä varovaisuusperiaate on liian kallis hyväksyttäväksi! (linkistä kiitokset Mikolle.)Joka kirjoittaa, että tämähän käy, hitto soikoon, sijoitustemme kukkarolle. Eivätkö ne koskaan ajattele niitä asbestisyöpiin kuolleita, talidomidilasten vanhempia, naisia, jotka kuolivat lyijymyrkytykseen aikana, jolloin kasvot maalattiin lyijyvalkoisella? Varovaisuusperiaatteen vastustajan mukaan varovaisuusperiaate (tässä ympäristöasioiden suhteen) on kaiken edistyksen vastustaja. Todellakin... Kirjoittaa, että se "puts an end to the trial-and-error process necessary for the development of our knowledge", lopettaa yrityksen ja erehdyksen metodin, joka on välttämätön tietomme kehittämiseksi. Olen lukenut kirjoituksia, joissa ihmisen ja muiden eläinten eroa korostettaessa on viitattu juuri tähän: siinä missä symbolikieltä käyttämättömät eläimet eivät voi etukäteen matemaattisesti mallintaa skenaarioita eivätkä ajatuskokein koetella suunniteltuja tekemisiään, ihmiset voivat. Ehkä sedän mielestä meidän pitäisi yrittää vaan, jospa ilmastonmuutos ja sukupuuttoaalto eivät räjähdäkään käsiin...? Jos ollaan väärässä, niin no worry, on sitä ennenkin oltu. Ainakaan sijoitukset eivät heti ota takkiin!

Minä olen kyllä ollut kuvittelevinani, että aika useat tuotteet, joita meille tuputetaan, leipäkoneista, post-it-lapuista, uusista citymaastureista, ruohonleikkureista kipugeeleihin ja erektiohäiriöpillereihin, eivät oikeastaan edusta niinkään tiedollista tarvetta kuin jonkinlaista toivetta siitä, että elämä olisi pelkkää helppoa eteenpäin jullimista, ja että inhimillisen älyn mukanaan tuoma elämän mielekkyyden kysymys voitaisiin täyttää erilaisin apuinstrumentein.

Jos joku ei tunnistanut otsikon kieltä; se on portugalia. Kieltä, jonka kaikkein eniten haluaisin oppia. Ehkäpä nyt, kun koulukin kohta loppuu... Bongasin sanat post-it-lappukotelon takapuolelta. Ruokoton käännös, muuten. Kun kaikilla muilla kielillä lukee selvästi uudelleenliimautuva, suomeksi ja ruotsiksi lukee itsestään liimautuva. Tai no, kreikan fraasista en mene takuuseen. Olisi kiinnostavaa tietää, kuinka moni lukee pelkästään suomenkielisen tekstin. Noin ylipäänsäkin, tuoteselosteissa. Esimerkiksi yhdessä kasvismaidossa lukee suomenkielisessä käännöksessä "vehnä" siinä missä muiden maiden teksteissä lukee kauraa vastaava sana. Olisi jäänyt tuote hyllylle, jos ei olisi ollut niitä muita kieliä.

Lohi on aivan jipoissa äidin tuotua kissoille ison ruukullisen narsisseja. Kursivoitu sana tarkoittaa tässä Lohen omaa tulkintaa asiasta. Me emme Kissan kanssa ole asiasta samaa mieltä: järsittyään narsisseja Lohi oksentelee ympäriinsä. Puskan pitäisi olla ilmeisesti lukkojen takana, ettei harmaa kolli pääsisi siihen käsiksi. Muut kissat ymmärtävät, että kissanruoho on niitä varten, mutta Lohi haluaa narsissit.

Ihmisessä tätä epäilemättä pidettäisiin yleensä ottaen hyvänä piirteenä (yritteliäisyys, kunnianhimo, "tietää mitä tahtoo", sitkeys tavoitteiden saavuttamisessa), muussa eläimessä yleensä ottaen huonona (typerä, ääliö, riesa, kiusankappale, itsepäinen rontti). Lohi ei välitä määreistä, eikä meidänkään pitäisi. Ainakaan silloin, kun ne ovat vastakkaisia sen kanssa, mitä pidämme toivottavana.

Maailmanakseli?

Diilissä kaksi joukkuetta tekee automainosta. Kummassakin mainoksessa auto yhdistyy saumattomasti miehen erektoituneeseen elimeen. Sitten ne kujertelevat luovuudesta ja huumorista. Todellakin, joidenkin maailma näyttää pyörivän miesten nivusten ympärillä. En ole uskoa aistieni todistusta. Olen toki tavannut muutaman ihmisen, joille heidän vällykäärmeensä vointi on se juttu, mutta että kokonainen ryhmä, yhdessä miettien, päätyy kosiskelemaan mainoksilla tällaista maailmankuvaa, on yllättävää.

Piristyn näkemästäni, kuten aina nähtyäni jotain typerää ja provosoivaa vahingossa. (Tarkoituksella en sellaista katsele.) Mieleeni pulpahtaa jälleen Eufemian kirjoitus, johon eilenkin viittasin. Ilmeisesti aiheen työstäminen on vielä kesken! Tuleeko siitä valmista, en tiedä. Mutta yksi kuuluisa hypoteesihan on, että naiset ovat passiivisia, suloisia ja kilttejä, koska naisilla ei ole miehen hormonitoimintaa, haa. Ja että kaikki muu on teeskentelyä, "yritystä olla mies". Hypoteesi on aivan hyvää päivää -tasoinen, mutta näyttää elävän ihan mukavasti.

(Joidenkin lähteiden mukaan yksi varhaisista kristillisistä kirkolliskokouksista torjui ajatuksen, että naisella voisi olla sielu, sillä eihän naisella ollut sielun näkyvää merkkiä - sillä kuten Platon kuvaa, kuinka sielu innostuessaan totuudesta, kauneudesta ja hyvyydestä pörhistää sulkansa ja kohoaa kohti taivasta. Valitettavasti olen hukannut tämän väitteen lähteen, mutta aikanani väitteen lukiessani tarkistin Platonin, ja kyllä, tälläinen kohta sieltä löytyi. Hyvää päivää jälleen. Jos muinaiset kirkkoisät ovat olleet noin elintensä lumoissa, niin kyllä niitä nykyäänkin riittää. Se ainut pappi, jonka tiedän paremmin, on ainakin. Hän ei kai kiistäisi naiselta sielua, mutta hänellekin sukupuoliero on ehdoton ja sillä on laadullisia seurauksia.)

Rupean miettimään erästä sanontaa, jota toisinaan tekisi mieli käyttää, koska se on kätevä oikotie erään mielentilan ilmaisuun. "Kun kuulen, että X, poistan varmistimen pistoolistani." Tässä sanonnassa yhdistyy 1) vaarallisuus, kyky kuolettaa toinen, 2) voimakas seksuaalinen assosiaatio toisen pyristelevästä veltoksi tekemiseen "asettaan" käyttäen, 3) pidättäytyminen toiminnasta, pelkän aseen esittelyn riittäessä vakuuttamaan vastapuoli siitä, että vau, tätä kannattaa säikähtää ja kuunnella jos ei halua veltoksi.

(Seksuaalinen metafora, joka pistooliin aika usein liitetään, toimii muuten hyvin ainoastaan, jos oletetaan, että partnerista - nainen tai homo/bi-mies - seksi on uhkaavaa. Tunnistamme epäilemättä kaikki tämän stereotypian, jossa tyttö sanoo ei, ei sittenkään halua. Olkoonkin ettemme tuntisi yhtään sellaista tyttöä, joka sanoisi mukavalle miehelle näin tilanteen edettyä tiettyyn pisteeseen, tunnistamme stereotypian. Ehkä se on kotoisin ajalta ennen ehkäisylääketiedettä?)

Nythän on niin, ettei minulla oli minkäänlaista pistoolia eikä myöskään mitään ruumiinosaa, josta voisi käyttää uskottavasti pistoolimetaforaa. Kuitenkin ilmauksessa on varsin ytyisästi kerrottu jotain suhtautumisesta väitteeseen X, joten mielelläni käyttäisin ilmaisua sopivasti revisioituna s.o. väkivallasta innostumattomalle tytölle sovitettuna.

Kokeillaanpa.
Kun kuulen, että X ....
... poistan huulipunastani hylsyn
... ruuvaan huulirasvapurkin kannen auki
... lämmitän kylmävahaliuskan kämmenten välissä
... lakkaan kynteni verenpunaiseksi
... hennaan hiukseni
... avaan Word-tiedoston
... hellin mielessäni oikeudenmukaisen maailman hypoteesia
... keitän tuoksuhulluruohosta teen

Kylmävahaliuska kuulostaa näistä uhkaavimmalta ja sisältää seksuaalisen viritteen, mutta se ei yleensä suuntaudu toiseen, vaan itseen. Täysipukeisella ihmisellä sen tärppääminen vaatteisiin aiheuttaisi ainoastaan pesulakuluja.

Huulipuna, huulirasva, kynsilakka ja henna sisältävät voimakkaan seksuaalisen viritteen, mutta niissä on vaikeaa nähdä mitään erityisen uhkaavaa. Säikähtäisittekö te ketään, joka heiluttelisi hetken huulipunaansa esillä ja työntäisi sen sitten takaisin hylsyyn tyytyväisenä tekemästään tai siis tekemättömästään vaikutuksesta? Minä en. Muutenkin, kun sanotaan "Kun kuulen käytettävän termiä 'pehmeät arvot', poistan huulipunastani hylsyn" synnyttää lähinnä mielikuvan, että tässä ollaan miellyttämässä jotakuta, ei uhkailemassa. Hennatut hiukset taas tuovat mieleen Sylvia Plathin Lady Lazaruksen, eikä totta totisesti mielialassa, jota koetetaan kovasti ilmaista, ole mitään sellaista sivujuonnetta, joka pitäisi sisällään oletuksen, että kuultu vituttaa niin kovasti, että on paras koettaa ensiksi tappaa itsensä, vieläpä siinä epäonnistuen. Ääh.

Word-tiedoston avaaminen voi saada paljon pahaa aikaiseksi, se on selvä. Mutta ehkä sen ensisijainen merkitys ei ole kuitenkaan uhkaava eikä ainakaan seksuaalisviritteinen. Ei käy, siis.

Oikeudenmukaisen maailman hypoteesin helliminen on about samaa kuin hihitellä mielessään uskoen jonkinlaisen instant karman iskevän idiootille jauhot suuhun, jos ei nyt, niin ainakin vuoden sisään. Tässä käytössä ei ole mitään aktiivista. Ketään ei taatusti uhkaa se, että fantasioi, et kohta se kyl saa huomata, et oli väärässä. Eiväthän ne edes huomaa sitä! Lisäksi on hyvä muistaa, että vaikka lähes jokainen käyttääkin oikeudenmukaisen maailman hypoteesia asioidessaan toisten ihmisten kanssa, pettymykset todistavat vahvasti sen suhteen, että hypoteesi ei ole kovin pitävä. Oikeudenmukainen maailma ja instant karma ovat toistaiseksi toiveajattelua.

Sitten daturaan. Tämä on uhkaavan kuuloinen ja daturan käyttö pitää toki sisällään sekä seksuaalisen että tappavan, lamaavan assosiaation. Teen keittäminen daturasta on hullun hommaa. (No, niin on kyllä pistoolilla uhkaileminenkin, jos minulta kysytään.) Seuraukset voivat olla aika kamalia. "Kutsun hänet daturateelle." Tässä olisi assosiaatiot kohdallaan, mutta miten pidättäytyä toiminnasta? "Älä sittenkään juo, se on todella myrkyllistä!" Ei, ei tämä ole uhkaamista.

Jos joku keksii hyvän korvauksen varmistimen poistamiselle pistoolista, ehdotuksia otetaan vastaan.

Mitä Diiliin tulee, taannoisessa keskustelussa parin ystävän kanssa alamme nauraa ajatukselle kovista ja pehmeistä arvomaailmoista. Kovat arvot ovat paljon armeliaampia: riittää, että pärjää taloudellisesti ok, ja on jo onnistunut. Pehmeässä arvomaailmassa taloudellinen pärjääminen ei todellakaan riitä. Se voi olla jopa dismeriitti. Populistinen kirjoittaja, musiikkia kritiikittömille pikkutytöille tekevä artisti, sääriään hetkutteleva ekshibitionistitanssija ovat tuttuja hahmoja tietyille hapannaamoille, joille taiteilijan kaupallinen menestys on lähestulkoon todistus tämän kertakaikkisesta kyvyttömyydestä ilmaista mitään oleellista. "Tavoittelee määrää, ei laatua." Kiva taiteilijoille, eikös. Jos taiteellaan elää, on epäonnistunut. Jos taiteellaan ei elä, vaan pitää istua puhelinkeskuksessa tai olla naulakkohommissa, on toisella tavoin epäonnistunut.

No jaa, tämä on kärjistys. Mutta aika lievä sellainen. Jos haluaisi vain rahaa, ison auton, ison talon ja sievän synnytys- ja kasvatushalukkaan miehen, näissä onnistuminen voitaisiin mitata hyvin yksiselitteisesti. 258 neliömetriä, arvostettu kaupunginosa, citymaasturi, pullea pankkitili, bodattu äijä. (Ja eiköhän se lääketiedekin pian...) Kaikki näkevät heti, että olen fiksu ja pääsen taivaaseen, jee jee. Minun on lupa pitää itseäni jopa luovana ja mukavana. Mitä paremmin menestyn, sen vakuuttavammin tämä on todistettu.

Annajuulia kirjoittaa epäonnistuneensa kaikessa, mitä on tähän ikään mennessä tavoitellut. Kuulostaa hillittömän tutulta. Totta puhuen, olen onnistunut aika monessa asiassa, mutta eihän niitä sitten enää muista. Nasu on oppinut olemaan purematta kättä ja lahkeensuita ulkoillessa, oppinut pissimään ulos, gradukin on jätetty, uskallan puhua vieraillekin miehille, olen asunut saman tyypin kanssa mitä, kohta kahdeksan vuotta, ja niin edelleen. Ja silti: ikuisesti vajaa, riittämätön. Aina löytyy kanta, josta en tajua höläsen pöläystä, tunnetila, jota en osaa ilmaista. En osaa edelleenkään tehdä kärrynpyörää. Tai seistä käsilläni.

On se kummallista, että aina joskus sitä haluaisi olla yksiselitteisen menestynyt ja hieno nainen. Kuitenkin, kun ajattelee, millaisista ihmisistä itse pitää, kyllähän ne ovat niitä vähän elämän säröyttämiä tyyppejä. Hybristelijät lähinnä huvittavat. Etenkin testosteronipumpatut sellaiset. (Hybriksen ajatukseen liittyy jälleen vahvasti instant karman ajatus.) Mutta surkeus ei saa olla täydellistä. Sen pitää olla erityistä, hiottua. Kuten Chaplinin klassinen kulkurikerjäläisen hahmo, joka liikkuu klassisen baletin asennoin. Tai Woody Allenin lukuisat hahmot, joilla on kyllä kykyä spekuloida, mutta jotka jäävät omien spekulaatioidensa ansaan. Tai Maija Poppanen, joka on palvelijanasemastaan huolimatta suunnattoman omahyväinen.

Ehkä murehdin turhia. Kuvitelkaa, miltä kuulostaisi Chaplinin, Woody Allenin tai Maija Poppasen suusta: "Kun kuulen, että X, poistan pistoolistani varmistimen."

Yksinomaan huvittavalta!

Otsikoimisen vaikeutta

Edellisen merkinnän otsikko hipoo täydellisyyttä niin kovasti, että päätän ainoastaan problematisoida koko prosessia tämänkertaisessa otsikoinnissa. (Tähän kappaleeseen korjaan lyöntivirheen: jostain syystä kirjoitan koneella säännönmukaisesti "prbleema" ja "prblematisoida". Käsin kirjoittaessa sama sana vääntyy usein kiireessä muotoon "probematisoia".)

Mietin edelleen jollain takaotsalohkolla (sori kielikuva) Eufemian hienoa pohdintaa, joka on jatkoa toiselle, johon palasin kerta toisensa jälkeen. Tahtoisin sanoa jotain järkevää aiheesta, mutten pysty. Paitsi ehkä että minustakin on banaalia olettaa, että oman olemisen tapansa joitain syviä piirteitä voisi valita. Noin selkeämmin ilmaistuna, uskon temperamenttieroihin henkilöiden välillä, ja siihen, ettei ole mitään sukupuolitemperamenttia, joka määräisi naiset tyytyväisinä olemisessaan kelluskeleviksi objekteiksi. Tai miehet seikkaileviksi metsästäjiksi, jotka eivät pohdi, näyttävätkö kenties haluttavilta vai eivät.

Itse asiassa, joka ikinen mies, jonka kanssa olen asiasta keskustellut, on ilmaissut jonkinasteista tyytymättömyyttään senhetkiseen ilmiasuunsa (sis. ajatukset) ja huolestusta siitä, onko tarpeeksi haluttava. Jos darwinismi ei ole meille muuta opettanutkaan, niin näköjään ainakin se tosiseikka on omaksuttu, että ihmisuros muiden eläinurosten tavoin mittelee suosiosta, jonka jakavat naaraat varsin tiedostamattomin metodein. (Kyllä, lasken käyttäytymiseen ja suosion jakamiseen esimerkiksi feromoneihin tiedostamatta reagoinnin, oksitosiinin erittymisen vereen ja sen aikaan saamat muutokset sekä itselle että muille havaittavassa käytöksessä.) Se, millä perustein eläimet pariutumissuosiotaan jakavat, näyttää kuitenkin jääneen useille epäselväksi. Jos tuntuu, että pyrstö on liian vaatimaton tai ajatukset takkuavia, lukekaa ihmessä Jussi Viitalan Inhimillinen eläin, eläimellinen ihminen. Siitä selviää mm. kuinka nisäkkäiden pariutumiskäyttäytymiseen näyttää vaikuttavan tiedostamaton hajutunnistus. Ja ominaishajulleenhan ei mitään voi - siis sille, jonka haistaa lähietäisyydeltä kaiken maailman hajusteista huolimatta. Hajuteoria voisi selittää myös sen, miksi ihmiset ajatuvat kriisiin arvioidessaan liittojaan kulttuurisin kriteerein - ts. klassinen ongelma, miten on mahdollista, että rakastan tuollaista porsasta? (Tämä lausuma voidaan sijoittaa kumman hyvänsä sukupuolen suuhun yhtä luontevasti. En ole kiinnostunut jommankumman sukupuolen onnettomuudesta vaan kumpaakin vaivaavasta yhteisestä huolesta.)

Kissa höpöttää aamulla taloudellisista rajahyödyistä. Ajatuksesta, että hyödykkeen lisääntyminen ilahduttaa vain tiettyyn rajaan asti - esimerkiksi lisäkuppi teetä kahvilassa ilahduttaa sen verran, että tuossa kahvilassa saattaa käydä, vaikka kupponen olisi hieman kalliimpikin, mutta kymmenen lisäkupin lupaaminen sen sijaan tuskin ketään enää kauhesti ilahduttaa, ainakaan siinä suhteessa, että ajattelisi hurjan kalliin hinnan teekupista plus kymmenestä santsista olevan ihan jees. Siitä, kuinka on ehkä vielä fiksua haaveilla, että saisi viidenkymmenen metrin uima-altaan kymmenen metrin altaan sijasta, mutta että sadan kilometrin altaasta haaveksiminen nyt on ainoastaan suuruudenhulluutta. Siitä, kuinka ekoelämäntapa asettaa rajahyödyt toisin kuin kulutuskeskeinen elämäntapa - ei ole mitään mieltä istua neljäkymmentä tuntia viikossa, jotta ansaitsisi hurjia summia, jos on asettanut jo etukäteen kulutukselleen rajat, esimerkiksi: ei jokavuotisia lomamatkoja ulkomaille, ei moottoriurheilua eikä moottorikulkuvälineiden ostamista ja omistamista, ei jatkuvaa garderoobin uusimista neljännesvuosittain, ei kiiltäväpaperisten lehtien tilauksia, ei ylipäänsä mitään turhaa. (Se, mikä on turhaa, on toki aika henkkoht juttu: minusta ei esim. ole turhaa tryffeliateria silloin tällöin, ravintolakäynti toisinaan, elokuvat, musiikin kuunteleminen. Jonkun muun mielestä nämä luonnollisesti voivat olla suoraan perkeleestä ja romuttaa koko ajatuksen ekologisesta elämästä. Koska ekologisuus ei ole kyllä tai ei -kysymys, vaan astekysymys, pitäkää murinat mahassanne.)

Esitän Kissalle synkeän lisähuomautuksen: "Joo ihan totta, meidän ei olisi mitään mieltä uhrata kallista elämäämme mammonalle, jota emme voisi edes käyttää muuhun kuin lahjoittaen jonkin metsän suojeluun. Mutta useilla ihmisillä on lapsia, ja ne haluavat säästää niille, mikä oikein onkin, jotta ne voivat sitten tukea lapsiaan siinä vaiheessa, kun nämä alkavat opiskella." Kissa toteaa synkeästi: "Eli lapsi on epäekologinen elämäntapa." Mitäpä tuohon sanoisi? Kanta on aika vastakkainen sille väitteelle, jota usein toistellaan uskovan hartaudella, sille, että lapsia hankkimattomat ihmiset ovat itsekkäitä kulutusorientoituneita hedonisteja.

Vaikka ei kai enää kukaan niin uskalla kirjoittaa. Siitähän voidaan tuomita moralistiksi. Mikään ei tunnu olevan yhtä pelottava tuomio kuin se, että "tuo luulee jotenkin olevansa parempi". Sitten ei uskalleta edes yrittää sovittaa yhteen oman elämän käytäntöjä ja tiedon ja kokemuksen lisääntymisen myötä jatkuvasti muuttuvia, uudistuvia arvoja - muutenhan joku voisi ajatella, että koettaa olla jotenkin parempi.

On se kumma, ettei ihmisten päähän mahdu ajatus, että koettaa olla parempi kuin voi kohdistua itseen eilen, toissapäivänä, vuosi sitten, viisi vuotta sitten. Korkeintaan vankilassa käynyt saa osoittaa tällaista mielenlaatua.



Selkeyden käsitteeni vavahtelee. Olen toki ennenkin ajatellut puolihuolimattomasti, että eri ihmiset kokevat eri asiat selkeinä, mutta muutama huomautus viime päivinä on saanut minut entistä enemmän ajattelemaan asiaa. Fregen lukemisen vaikeus yhdistettynä Matin henkkoht todistukseen Fregen selkeydestä, Wallace Stevensin lyriikan kritiikkiä sisältävän kirjan lukeminen vapaa-aikana kielen- ja mielenfilosofian ulkopuolella. On selkeää, että minun kielisysteemissäni Frege on huomattavasti sekavampi kieltä käsitellessään kuin Wallace Stevens. Suurimman osan suomenkielisistä mielestä kumpikin, Frege ja Stevens, lienisi täyttä hepreaa, tai ehkä täsmällisemmin ilmaistuna, turhantärkeää paskaa.

On vaikeaa uskoa, että tilanne siitä miksikään myös muuttuisi.

Putnamin artikkeli "'Merkityksen' merkityksestä" selventää sentään hiukan, miksi olen niin vieraalla planeetalla suurimman osan mielen- ja kielifilosofiaa kanssa: mieli ja merkitys jäsentyvät joko yksilön päähän tai sitten johonkin siitä riippumattomaan, eivätkä yhteisöön, jossa työt on jaettu erilaisten, erilaisiin asioihin erikoistuneiden tyyppien kesken. Kielessä minua kiinnostaa kaikkein eniten se, kuinka tuo toinen tyyppi voi kertoa minulle, miten hän päätyy pitämään tätä mustarastaana, miten hän sen kokee.

Irwing Howe kirjoittaa esseessään "Another Way of Looking at the Blackbird" kokoomateoksessa Critical Essays on Wallace Stevens seuraavasti (suomennos oma):

Voi olla kolmetoista tai kolmesataakolmetoista tapaa katsoa mustarastasta, mutta se mikä merkitsee, on että silmän, ja mielen silmän takana, pitäisi käsittää näiden mahdollisten tapojen elävyys ja niiden vaihtelevuuden luoma jännite. Myös sillä on väliä, että mieli silmän takana muistaa, että mustarastas, miten se sitten saatetaankaan nähdä, on aina olemassa mystisessä kouriintuntuvassa todellisuudessaan, kuten Richard Ellis on huomauttanut.

(Aloitan sulun kirjoittamisen, kaivan Brodskyn esiin ja alan paukuttaa: "Brodskya diggailevat tunnistavat tässä tietysti tutun teesin siitä, kuinka 'havaitsemistapojen kesken vallitsee hierarkia (ja vastaavasti merkitysten kesken), ja huipulta tapaamme havaitsemisen läpi hienostuneen ja herkän prisman.' " Mutta eihän se kohta mennyt yhtään niin kuin muistin. Brodsky väittää, että todellisuudella ei sinänsä ole merkitystä, vain havainnolla siitä on, ja vielä pahempaa, että hienostuneisuuden ja herkkyyden lähde on vain ja ainoastaan kulttuuri, sivilisaatio - kielen valtakunta. Minä muistin asian niin, että Brodsky tässä kannattaisi jonkinlaista moniäänisyyttä ja -syisyyttä, ja ottaisi mukaan kielellistämättömän kokemuksenkin. Olen tyrmistynyt ja aion tunkea Katastrofeja ilmassa ylähyllylle takaisin häpeämään. Miten ihmeessä olen diggaillut tätä näkemystä kymmenen vuotta sitten? Positiivista: sentään jotain kehitystä tapahtuu!)

Wallaceen takaisin. Olen pahoillani, että jauhan sedästä niin paljon, mutta kun hän nyt sattuu olemaan ainoa runoilija, jota lukiessa kaikki on loksahtanut selkeästi paikoilleen ja johon en näytä kyllästyvän kovin helposti. Kuvittelen oppivani kirjallisuuskritiikistä jotain kahlaamalla läpi Stevens-tulkintojen outouksia. Kriittisten esseiden kokoelmassa Delmore Schwarz kirjoittaa:

Stevensillä runoilija "harppoo" "ohi tupakkakaupan, Ryanin lounaskuppilan, hattukaupan, vakuutuskonttorin ja apteekin" vakuuttamatta lukijaa, että hän kävelee todellisella kadulla. Läsnä on jatkuvasti abstraktiutta, kaikki muuttuu mielikuvituksen objekteiksi.

Eikö kaikki muka tietyllä tapaa muutu mielikuvituksen objekteiksi - unohtamatta toki maailman kouriintuntuvan läsnäolon ja mielen oikkuihimme taipumattomuuden tosiseikkaa - niinä hetkinä, kun tajuamme harvinaisen selvästi, että olemme osa tätä kaikkea, ajelehtimassa ohi valaistujen näyteikkunoiden, tajuten äkkiä, että olemme itsekin mukana maisemassa, johon suuntaudumme? Millainen on maailma ilman abstraktiuden tuntua? Millainen on maailma ilman tunnetta, että kaikki esineet harottavat eri suuntiin, rohkaisten eri tulkinnan tapoja?

Millaista olisi nähdä maailma yksimielisenä, -selitteisenä, -merkityksisenä? Puhtaassa konkretiassa? Onko se se hetki, kun on liian väsynyt sanomaan mitään kohteliasta, vaikka pitäisi? Tai se, jolloin illan tullen ainoastaan lappaa astioita tiskikoneeseen, vaikka käsin tiskaaminen olisi varmasti aivan yhtä mekaaninen toimitus?

Absurdeja yhteensattumia

Luen parhaillaan makuuhuoneessa monimerkityksisyyttä käsittelevää kappaletta, kun Kissan ääni kantautuu olohuoneesta. "Vittu helvetti apua apua", tulkitsen viestin, huhuilen takaisin, mikä on, mitä tapahtuu. "Äh, ei mitään vakavaa", kuuluu vastaus, "Mä vaan avasin liian tiiviisti pakatun kansion liian äkkiä ja nyt ne stuffit kaikki purkautuu ympäriinsä." Kirun takaisin kysymyksen, miten se on mahdollista, haluaisin juosta olohuoneeseen, mutta jalka tuntuu siltä, että joku on työntänyt sinne kahvaa myöten puukon nilkan sisä-alasyrjästä ja vääntää sitä säännöllisin sykäyksin ympäri-ympäri-ympäri. Miltä sellainen tiedostojen purkautuminen ja levittäytyminen näyttää? Virus sen täytyy olla, tai mato, tai troijalainen, mietin.
"Miten niin miten se on mahdollista? Mähän sanoin just et se oli liian täynnä kamaa!", Kissa kuulostaa jo suutahtaneelta kansion lisäksi kysymyksilleni.
"Miten ne kansiot voi muka olla liian täynnä kamaa? Onko virussuoja alhaalla?" alan minäkin jo vähän hermostua tilanteen kehityksestä.

Kyse on pahvisesta kansiosta, jossa Kissa säilyttää aanelosia. Tällaista se on, kun on rinnakkaisia tulkintasysteemejä ja monimerkityksisyyttä. Innostun lukemastani artikkelista ihan uudella tavalla.

Gilbert Harman käsittelee artikkelissa "Kieli, ajattelu ja kommunikaatio" kahta erilaista kielikäsitystä. Toista hän kutsuu käsitykseksi, että kieltä käytetään pääasiassa ajattelussa, toista näkemykseksi, että kieltä käytetään pääasiassa kommunikaatiossa. Huomaan taipuvani jälkimmäisen kannalle, vaikka Harman esittääkin vaikuttavia perusteita sitä vastaan ja esittää sen huonossa valossa. Jumppaan artikkelia eestaas, vertaan sitä referaattiini ja koen ahaa-elämyksen: Olen kirjoittanut referaattiin sanan "pääasiassa" sijasta sanan "ensisijaisesti".

Joissain tapauksissa niiden voisi ajatella tarkoittavan samaa.

Referaatin varassa syyttelen Harmania monitulkintaisuudesta, vaikka itse asiassa vika on itsessäni, huonossa referoijassa. (Filosofian klassikoiden tapauksessa tämä on tietysti aika yleinen syy teesien "käsittämättömyydelle" tms.) Ensisijainen käyttötapa tuo mieleeni nimittäin välittömästi sen, että kieli kyllä opitaan kommunikatiivisissa tilanteissa, ei introspektiossa, ja sen, että kielen syntyyn evoluution myötä ovat varmaankin vaikuttanut enemmän kommunikaation kuin ajattelun vaatimukset. Kielellinen ajattelu on ikään kuin historiallinen sivutuote niin lajin- kuin yksilönkehityksessä. (Tässä voin toki olla hurjan väärässäkin; toisaalta mitä enemmän symbolikielettömiä eläimiä olen tarkkaillut, olen tullut johtopäätöksiin, että ne osaavat kyllä järjestää elämänsä varsin tyydyttävästi ilman kieltäkin - huomioimatta tietysti sitä ikävää tosiasiaa, että niiden voimakkaasti alisteinen suhde ihmiseen nähden nykyisessä menossa on osittain juuri sen ansiota, että ne eivät ole voineet kertoa omin sanoin hyväksikäyttäjilleen, että ehkä järjestäisivät elämänsä mieluummin toisin tavoin, ja osan hyväksikäyttäjien näkemystä, että niillä ei ehkä ole moraalisessa mielessä preferenssejä, sillä moraalihan on aina kielellistä. Aika harva varmaan nykyään etologian pohjalta näin ajattelisi, mutta perinteet ovat sitkeitä, vaikka niille ei löytyisikään kovin hyviä eettisiä puoltoja ja toisaalta, vaikka ne eettisesti tarkastellen vaikuttaisivat aika järkyttäviltä.)

En ole varma edes siitä, onko kielen vaikutus ajatteluun merkittävämpi kuin kielen vaikutus kommunikaatioon. Useimmat ajatukset, jotka päässäni pyörivät, ovat kommunikaation kautta saatuja. Kukapa meistä olisi yksin riittävä?



Huomaan Harmanin artikkelin todella ärsyttävän: raavin päätäni, kunnes tiedostan, että teen niin. Saan itseni kiinni ajatteluni outoudesta: kuvittelen, että koska kieli kehittyi ensisijaisesti ja pääasiassa kommunikaatiosta, sen ensisijaisen ja pääasiallisen käytön pitäisi olla ja on edelleen kommunikaatio, ei ajattelu.

Kiusaan itseäni analogialla, että kyllähän ihminenkin on alunperin kehittynyt yksisoluisesta, mutta että ei tästä voi silti päätellä, että ihmisen pääasialliset ja ensisijaiset käyttäytymispiirteet olisivat edelleen yksisoluisen tasolla. No jaa, analogia on tietysti korostetun raju: siinä missä tuskin kukaan kieltää, että ajattelu ja kommunikaatio komppaavat voimakkaasti, ihminen on edennyt melko kauas yksisoluisesta. Ehkä sopivampi analogia olisi jokin ominaisuus tai kyky, joka on nykyään useammassa käytössä kuin alun perin. Ajatellaan vaikka kuuloaistia. Varmasti sen evolutiivinen funktio on muuta kuin mahdollistaa jonkun toisten sommittelemien, instrumentein soitettujen sävelkuvioiden ja -jatkumoiden seuraaminen, saati sitten se, että sillä voidaan pyöräillessä vaimentaa taustamelu (joka ilmoittaisi ympäristömme vaaroista, kuten takaapäin lähestyvät autot) ja täyttää maailma itseä miellyttävällä soundtrackilla. Silti olisi enää vaikeaa sanoa, että itse asiassa vaarallisten lähestyvien petojen tai piileskelyä yrittävien saaliseläinten rapinan kuuleminen olisi kuuloaistin ensisijainen tai pääasiallinen käyttö.

Raivostuttaa, kunnes keksin, että Harman on vain nimennyt artikkelin alussa kannat pöhkösti. Ei sen kannan, jota hän kannattaa, ja joka artikkelin antaman tiedon valossa näyttää järkevämmältä, tarvitse tarkoittaa, että ajattelu olisi kommunikaatiota tärkeämpää. Olennainen ero kantojen välillä ei itse asiassa liity lainkaan ajattelun tai kommunikaation priorisointiin. Sapiskaa moisesta harhautuksesta! Olennaista on se, että "ajattelukanta" katsoo, että kielellisessä ajattelussa muotoilemme ajatukset äidinkielellämme (tai muulla riittävän hyvin osaamallamme kielellä) ja ymmärrämme toisten sanomiset kääntämättä niitä millekään erilliselle synnynnäiselle mentaalikielelle. (Vähän kyllä pännii, ettei suomentajan huumorintaju ole riittänyt mentalesen kääntämiseen mielikieleksi tai peräti mielenkieleksi - mielinkielin! Artikkeli vaikuttaisi heti paljon sympaattisemmalta.) Ja se, että "kommunikaatiokanta" olettaa, että ajatukset ovat mielenkielisiä ja ne pitää erikseen kääntää kommunikaation kielelle kommunikaatiota varten. Miksi hitossa kommunikaatiokantaa ei voisi kutsua heti käännöskannaksi? Vasta artikkelin lopulla Harman löytää nimet "kääntämisnäkemys" ja "sisällyttämisnäkemys". Piiskaa moisesta kustannustoimittajan nukkumisesta. Tekstin vaikealukuisuuden ja harhaanjohtavuuden ei luulisi olevan tavoitteena filosofisessa kieltä, mieltä ja tietoa käsittelevässä teoksessa, siis siinä alkuperäisessä, jossa teksti on julkaistu - suomentajarassuhan ei voi muuta kuin toistaa virheet tunnollisesti.

Säälittää kyllä vähän sitä, joka joutuu filosofisen tekstin kustannustoimittamaan. Luultavasti hän on Harmanin kanssa yhtä mieltä siitä, että henkilö, joka sanoo "Hammasharjani on elävä ja yrittää tappaa minut", ansaitsisi tulla passitetuksi psykiatriseen hoitoon, ei äidinkielen tukiopetukseen. Toisaalta voisin kyllä kuvitella, että aikansa kieli- ja mielenfilosofiaa tarkistettuaan kustannustoimittaja olisi valmis lähettämään uudelleenkoulutusleirille myös ne, jotka rohkenevat kirjoittaa, että "kuvauksina aivojen mekanimista näitä kahta käsitystä on pidettävä melko abstraktia tyyppiä olevina kuvauksina", ja että olisi vaikeaa kuvitella, että mikään neurologinen mekanismi todistaisi jompaa kumpaa enemmän kuin toista. AAARGH. No jaa, jos kustannustoimittaja itse harrastelisi tällaisia pohdintoja, hän ei varmaankaan leikitteli tuollaisella ilkeällä ajatuksella. Tai jos hän muuten olisi hellämielinen ja oikeudenmukainen ja suvaitsevainen lomalla tekstiä editoidessaan. Nyrpeä tuhahdus.

Vaikka aluksi käsitinkin väärin Harmanin, ei sekään täysin hedelmätöntä ole: aloin uudestaan pohtia sitä seikkaa, että olisi aika surkeaa ja kamalaa, jos ajattelu olisi kommunikaatiota tärkeämpää. Itse harvoin ajattelen lämpimikseni. Kyllä viimeistään onnistuneet tulokset pulahtavat päivänvaloon jossain muodossa. Onnistuneeksi lukeminen on tietysti aina yhtä uhkarohkea hypoteesi ja sangen kumoutuvainen. Eli enimmäkseen suollan täyttä peetä kuvitellen tehneeni ainakin oman ajatteluni suhteen läpimurron, huomaamatta kirkuvaa disharmoniaa uskomusjärjestelmän useissa kohdissa. Oikeastaan onnistuneimmat huomioni ovat huomioita siinä, missä meni pieleen. Se, että nekin voivat mennä pieleen, on liian pyörryttävää ajateltavaksi.

Millaista olisi olla tilanteessa, jossa kaikki pitäisi pitää sisällään?

Sitä sietää ajatella. Kokeminen voisi olla vähän tuskaisempaa. On hirvittävän vaikeaa ajatella, että kukaan yksilö (kuten yksilöt tavallisesti käsitetään, henkilöinä) voisi saavuttaa mitään. Sen takia Matin kirjoitus metapopulaatiobiologian välttämättömyydestä luonnonsuojelullisten pointsien esittämiseksi hiukan tökkii. Jos haluaa esittää suosituksensa yksityisajattelijana, silloin ekologiaa pitää tietysti tuntea. Mutta ryhmässä asia on toisin: riittää, että joku ottaa niistä selvää, toiset voivat ottaa selvää toisista asioista. Kuten ihmisten ympäristöasenteista - myös tämä on tarpeen, mikäli tieteellisesti loistokkaan hyvin perusteltu pointsi halutaan saada myytyä poliittisille päättäjille. (Sitä, että luonto olisi kirjoitettu matematiikan kielellä, ostan yhtä kernaasti kuin ajatuksen, että äiti ja isä kirjoittavat lapsensa matematiikan kielellä. Reduktionismi, hyi. Elisabeth Baetenilla on ei-reduktionsitisesta naturalismista ja reduktionistisesta neonaturalismista mainio artikkeli, suosittelen!)

Eräässä keskustelussa taannoin yksi tyyppi vaahtosi, että ihmisiin on turha yrittää vaikuttaa, ihmiset on paskoja, vaikutetaan mieluummin vaikka yhteyttämiseen. Arvaatte varmaan, kumpaan koetan vaikuttaa. Kumpaankin! Mutta enemmän ihmisiin. (Yhteyttämistä voi btw tehostaa Jaakontaialla, tuolla kaikkien viherpeukaloiden pikku salaisuudella. Ihmisten aivopesemiseksi ei suihketta ole tietääkseni vielä keksitty. Eikä toivottavasti keksitäkään. Kukapa olisi riittävän oikeassa aivopestääkseen muut, ja mistä helvetistä ne sitten puhuisivat?)

Mitäs sitä arkijärjelleen tekisi? Kai sen voisi kieltää, mutta miten sitten kävisi kommunikaation?
Tästä sen näkee.

Mainittakoon vielä, että siskoni uusi poikaystävä on maskeeraajaksi opiskellut gootti, jolla on mustaksi lakatut kynnet ja joka on ollut jossain elämänvaiheessaan vegaani, muttei enää, ja joka opiskelee nykyään yliopistossa. Tapasimme eilen vanhempieni luona päivällisellä. Mobutu haukkui koko ajan taukoamatta. Sen dementia on edennyt siihen pisteeseen, että se möykkää hädissään kaikkialla muualla kuin kotona ja kävellessä. Ulkonakin hetken seisahtuminen johtaa louskutuksen alkamiseen.

Miksi muuten on niin hauskaa lukea sellaisia lauseita kuin "näin unta, että hammasharjani oli raskaana" ja "näin unta, että kaadoin äitini mustepulloon" ja "X on hyvää seuraa koirille"?

Enkä saanut yhtään suklaamunaa. Kosminen instant-karma (mielikuvitusprojektio) kosti ennen tipahtamista lärpeksinnän. No, jääväthän minulle haaveet mignon-munista.

Jatkamisesta

Jatkan tässä joitain pohdiskeluja, jotka sähköpostiini tulleet kommentit edellisiin kirjoituksiin herättivät.

Tommi pyytää kappaleenjakoa välin kera. Tämä on onneksi helppo toteuttaa! Kokeillaan, katsotaan... tuntuupa omituiselta. Minulle käsinkirjoitus on edelleen se ykkössysteemi, ja koneella kirjoittaminen kakkosasemassa. Käsin kirjoittaessahan ei ylimääräistä väliä kappaleenjakoon tehdä, toisaalta siellä vallitsee sisennys. Paitsi kiireessä kirjoittaessa. Silloin käsialakin on kaikkein vetoavinta, mystisiä harakanjälkiä. Indeksaalisia merkkejä siitä, että joitain ajatuksia oli ja meni. Kirjoitan edelleen käsin vihkoihin kaiken tärkeän. Paitsi gradun. Sitä en sentään jaksanut kopsata vihosta koneelle vaan tein sen suoraan koneelle. Mutta senkin referaatit kirjoitin käsin. Niin monta tietokonetta on jo hajonnut vieden kasan tärkeitä, varmuuskopiottomia tiedostoja mukanaan. Vihkolle harvemmin käy tuho. Tosin Nasu söi meille tullessaan viitisenkymmentä runoa loktapaperivihon kotimiehenä möyhentäessään. Oioin kahden päivän ajan ympäri asuntoa löytyviä sylkisiä mällejä ja teippailin yhteen. Kaikkea ei löytynyt, osa ilmeisesti meni koiraneidin vatsaan, siitä ulosteeseen, siitä kakkapussiin, kompostiin, täyttömaaksi tai kaupungin kukkaistutuksiin.

Mikko Moilanen puolestaan pohtii, kuinka tietynlaiset kissankuvat, tässä tapauksessa rakkaan harmaan Lohen kuva, ajavat pohdintoihin siitä, mitä kissat ajattelevat. Kyllä vain, ajavathan ne.

Mutta vielä enemmän se, että noita omituisia karvaotuksia tarkkailee käytännössä. Lohen kuva on huomattavasti vähemmän arvoituksellinen kuin jotkin sen projektit ja dispositiot. Se on esimerkiksi muovifetisisti: nuolee antaumuksella kaikkea muovista tuntikausia ekstaattisessa mielentilassa, pureksii löytämiinsä muovipusseihin reikiä, kellii selällään muovipussi sylissä, penis kiihottuneena, silmät villisti pyörien.

Ja sen mielestä hiuslenksut kuuluu viedä ruoka- tai juomakuppiin. Joka ikinen hiuslenksu, joka unohtuu sen saataville, kuljetetaan suussa välittömästi kissojen ruoka- tai juoma-astiaan. Joskus se yltyy jopa repimään hiuksia kiinni pitävää lenkkua irti, jotta voisi viedä sen "paikalleen". Kylppärissä se aiheuttaa tuhoa koettamalle kiivetä yläilmoihin sille taivaalliselle kupille, jossa säilytetään massoittain hiuslenksuja. Olen etologian poluilla samoillessani löytänyt selityksen sille, miksi kissat tuovat kotiväelle hiiriä tai lintuja: kyse on Desmond Morrisin mukaan kissaemon käytöksestä, jossa saalistuskyvyttömälle poikaselle näytetään: tällainen sen olla pitää. Kotikissa vain siirtää pienehkön kehotuksensa ihmiselle, jonka tarjoama ruoka nyt ei yleensä ole lämmintä ja vertatiukkuvaa. Mutta että hiuslenksuja ruoaksi? Joko Lohi on vähän pöljä tai sitten se koettaa ilmaista jotain metafyysisyydessään täysin arvaamatonta.

Kolmas omituisuus on Lohen tiukka reviirinvahdinta. Osa siitä ilmenee normaaleina kollinjekkuina - meidän ollessamme toisaalla vieras hoitaja koetetaan pelotella pois paskantamalla ovelle, josta se röyhkimys aina koettaa tunkea kissojen reviirille, ja toisten kissojen vessaan - Lohella on oma vessa, koska ilman omaa vessaa se tekee tarpeensa kylpyammeeseen - pitää käydä kusauttamassa omat merkit heti kun sen hiekat on vaihdettu eli toisten hajut siellä eivät ällötä. Mutta osa on hieman oudompaa. Esimerkiksi, kun kasvatin sitruseukalyptuksia yksi vuosi siemenestä, kävi melko nopeasti ilmi, että kissat inhoavat niiden hajua. Ne karttivat eukalyptusikkunaa ja näyttivät melko pitkänkin matkan päästä inhoavaa naamaa, kun kastellessa tai sumuttaessa eukalyptukset erittivät hajuaan. Yksi päivä sitten kaikki eukalyptuksen taimet, jotka oli istutettu vanhoihin jugurttipurkkeihin, oli kaadettu, ja yksi potti oli tyhjänä, multaa ympärillään. Mullanrippeitä seuraten päädyin kissojen vessalle, jonne Lohi oli taimen heivannut, sinne sisään, pahanhajuisten laatikkoon. Kun nostin taimen vessan lattialle, se nosti sen uudelleen sisään inhosta irvistäen. Lopulta annoin kaikki sitruseukalyptukset pois, koska kissat inhosivat niitä niin kovasti.

Lohi myös pissii kaikkeen avonaiseen lattialla olevaan laatikoksi tulkittavaan - esimerkiksi olkalaukkuun. Se on ihan vain ääliömäisyyttä ja selittänee osaltaan, miksi tuolla rakastettavalla otuksella on ollut niinkin kova elämä, miksi se on lentänyt pihalle jo useammasta perheestä ennen meille tuloaan.

On kiinnostavaa miettiä, millainen eksentrismi ihmisenä ihmisessä vastaisi Lohen eksentrismiä kissana.

Taannoin koetin viritellä keskustelua jatkamisesta erään kuvataiteilijaystäväni kanssa. Tai pitää ehkä sanoa entisen ystävän, koska hän stressaantui keskustelusta - jonka koki kuulusteluna - niin kovasti, että luovutin kesken matkan. Ei ole minun asiani lähettää ihmisiä hoitoon nostamalla heidän ärsyketasoaan mielenterveyden rajat ylittäväksi.

Jatkamisesta on puhuttu ja kirjoitettu paljonkin esim. matemaattisten sarjojen jatkamisen kohdalla, mutta minua kiinnostaa ennen kaikkea jatkaminen sellaisilla aloilla, jotka ovat itselleni matemaattista päättelyä tutumpia, kuten kuvantekeminen ja kirjoittaminen (sekä teoreettinen että fiktiivinen että tälläinen hölönpölötys kuin bloggaus). Niiden kiinnostavuus jatkamisen ilmiön kannalta perustuu paitsi niiden tuttuuteen, myös niiden täsmällisyyden erilaisuuteen matemaattiseen täsmällisyyteen verrattuna.

No niin, olen kirjoittanut kaiken tuon edellä sanotun. Mistä syntyy jatkaminen? Mitkä asiat sysäävät kirjoittamista eteenpäin? Mitkä asiat ovat oleellisia? (Bloggaamisessa luonnollisesti suurin osin erilaiset asiat kuin esim. runoa kirjoittaessa.) Miten mielikuva siitä, mitä teksti vielä tarvitsee pyöristyäkseen kokonaisuudeksi, syntyy? Mistä syntyy tunne, että tämä teema on nostettava esiin vielä ainakin kirjoituksen kolmanneksi viimeisessä kappaleessa? Mistä nousee varmuus, että suurin osa lukijoistakin tunnistanee tämän yhdeksi kokonaisuudeksi, olkoonkin että juosten kyhätyksi? Entä epäilys, että tämä näyttääkin itse asiassa vain hajanaiselta arkistointipäiväkirjalta, joka kaipaisi vielä asiantuntevan editoijan voidakseen kertoa kokemuksestani mitään maallikoille?

Miksi tuntuu siltä, että tässä kohtaa täytyy lopettaa? Onko kyse jostain täysin perustelemattomasta konventiosta? Voisiko venyttää vielä yhden kappaleen verran? Mitä sillä saavuttaisi, ja haluaako sellaista saavutusta? Miksi haluaa sellaista saavutusta?

Iloista kiirastorstaita

Pääsiäinen tarkoittaa: kevät, suklaamunia.
Runokonetta!
Kaikkea sitä keksitäänkin. Aukkosanaleikki on kyllä kivempaa jonkun kanssa. Tai yhdyssanaleikki. Kirjoitetaan rivipaperin toiselle seinustalle yhdyssanojen alkuosat, taitetaan keskeltä, toiselle puolen loppuosat.
Kaikkien aikojen paras sanatuote on TV-silppuri. Miettikää vähän, millaisen markkinat tälle laitteelle voisi olla!
Myös mieskaruselli kuulostaa mukavalta.
Sen mukaan nimesimme kumiveneenkin.

Kuuluuko kiirastorstaina iloita? Totta vie. Niin moni harras kristitty suree silloin, että jonkun on maailma tasapainossakin pidettävä...
sitä paitsi pian saa pääsiäismunia.

Kun nyt kerran rintsikat tuli puheeksi...

Aloin hihittää löytäessäni Hillitystä Kukosta tällaisen testin. Tosin tulos: olet käytännöllinen, mukava ja klassinen, kuulostaa aika jostakusta muusta sanotulta. Höh. Haluaisin olla käytännöllisempi, ehkä mukavampi, mutta että klassinen, ehei.

You Are a White Cotton Bra! Practical, comfortable, and classic You want your man to feel relaxed and himself with you Your perfect guy is low maintenance and adaptable And he makes you feel comfy and cozy too! What Kind of Bra Are You? Take This Quiz :-)

Tylsästä merkinnästä ilman kuvia

Kuvansiirtopalvelin Hello (päätön nimi, eikös) on taas näemmä alhaalla joten jäätte ilman kuvaa. Lisäksi analyyttisen filosofian avainkirjoitusten opiskelu on sekoittanut pääni jälleen pahemman kerran, eli aion tässä merkinnässä tutkailla sitä itseään.
Siis tätä merkintää.
Sen vuoksi otsikossa lukee "tylsästä merkinnästä ilman kuvia".
Olen tänään sekä lukenut Quinen tekstiä että hahmotellut vihkoon, kuinka luennoin ympäristöfilosofiasta. Luennon pitäisi jatkua pari-kolme tuntia. Aion ottaa yleisön mukaan pohdintaan. Tai siis koettaa ottaa sen. Pakottaahan ei oikein voi, jos ei ole auktoriteettia. En halua ottaa semmoista. Teoreettisten käsitteiden selventämisen ja eri ajattelusuuntien jäsentelyn ja niiden hedelmällisyyden arvioinnin jälkeen aion vielä viedä aiheen käytännön tasolle: mitä annettavaa filosofialla voi ympäristönsuojelulle olla ja miten omaa luontokokemusta ja -suhdetta voi koettaa systematisoida sen verran, että asiasta uskaltautuu juttelemaan toisten, ihan vaikutusvaltaistenkin tyyppien kanssa.
Voi kyllä olla, etten pääsekään luennoimaan. Saa nyt nähdä. Mukavaahan se olisi, kun on näitä läppiä kelaillut kymmenisen vuotta.
Matti oli muuten ihan oikeassa siinä, että Quine on kiva (vaikkei sen skisseistä tykkäiskään; ehkä minun kriteerini hyville ihmisille ovat vähäsen ankarahkonpuoleiset). Minun hieman negatiivinen kuvani perustui tuntemilleni Quine-diggareille, jotka ovat poikkeuksetta olleet sosiaalisesti hyvin rajoitteisia ja nauttineet kovasti toisten näpäyttelystä sen sijaan, että hakisivat keskustelussa jotain yhteistä pohjaa ja linjaa. Naiivin laiskasti olen kuvitellut, että quinelaisuus jotenkin rohkaisisi tällaiseen. Ei, ei, ei. Quine vaikuttaa sympaattiselta ja jopa hyvin tervejärkiseltä tiedekäsityksensä suhteen. (Ehkä joskus kokoan rohkeuteni ja tutustun Wittgensteiniinkin, jonka tutut kannattajat ovat poikkeuksetta olleet sensitiivisyydessään turboviritetyn katujyrän luokkaa.)
En ole lainkaan selvillä, miksi listaan näitä asioita. Ehkä, koska ne askarruttavat tällä hetkellä. Se on äärimmäisen lukijavihamielistä, mutta toisaalta: ehkäpä vain aliarvioin lukijat. En kuitenkaan kauhean hyvin käsitä, mitä he näistä katkelmista hakevat. (En käsite kovin hyvin sitäkään, mitä toisten katkelmista itse haen. Joku voisi sanoa, ettei se ole edes meidän tehtävämme, vaan blogosfäärin tutkijoiden. En yhdy tuohon käsitykseen. Omista tekemisistä on hyvä koettaa edes pitää jonkinlaista - lokikirjaa. Olkoonkin kuinka hajanainen ja epätäydellinen hyvänsä.)
Toiseksi: "lukijavihamielisyys" on aika kontekstisidonnaista. Fregen "Über Sinn und Bedeutung" on vielä lukijavihamielisempi teksti, ainakin meikäläisen näkökulmasta (joka on hyvin rajallinen lähes kaikin mittarein.) Itse koen lukijavihamielisimmiksi sellaiset pikku-uutiset, joita sanomalehdet tulvehtivat. Joissa sanotaan, että tapahtui niin ja niin, mutta ei välitetä taustoittaa asiaa kertomalla tällaisten tapahtumien yleisyydestä tietyllä seudulla tai globaalisti, ottaa katsausta johtavien teoreetikoiden näkemyksiin siitä, mitkä tällaisten tapahtumien syyt yleensä ovat, ja mitkä niistä arvellaan tämän tapauksen syiksi, pyytää arviota tällaisen tapauksen vaikutuksesta populaarikulttuuriin ja maailmankuviin, ja arviota siitä, onko tuo vaikutus kenties liioiteltu, ja jos on, miksi. Minusta on mukavaa lukea sellaisia lukijaystävällisiä, monisyisiä ja asioita monelta kantilta tutkailevia kahdenkymmenen sivun juttuja. Puolen sivun paloista harvoin saa mitään mieltä terveellisellä tavalla tökkivää, sellaista, joka kysyisi, "olenko kenties ollut väärässä tämän asian suhteen, oikaissut siitä mistä aita on matalin ja päätynyt täysin väärälle pihalle, ja ollut vielä sen verran hätäinen ja omahyväinen, etten ole edes tajunnut olevani väärässä osoitteessa?"
No mutta. Merkintä uhkaa käydä mielenkiintoiseksi, joten lakkaan kirjoittamasta hetkeksi. Lausuttakoon kuitenkin typografisin kirjaimin vielä sellainenkin seikka, että vaikka merkintä vaikuttaisikin tylsältä tai lukijavihamieliseltä, ne adjektiivit eivät toki päde minuun. Itse sekoitan tämän asian toisten kirjoitusten osalta liian usein huolimatta siitä aika isosta määrästä teoreettista kirjallisuutta, jota olen aiheesta sisuskaluihini rouskuttanut. Oletan sympaattiset kirjoittajat sympaattisiksi ihmisiksi, ja tylsiä juttuja kelaavat kirjoittavat tylsiksi. Ai ai.
Tähän merkintään olen valtapuolin tyytyväinen.

Erilaisia listoja

Mitä pitää muistaa rasitusmurtuman kanssa: ei saa kävellä Vironkadulta Hakiksen Sokoksen ruokaosastolle, vaikka olisi hyvääkin seuraa eikä jalkaan heti sattuisi, pitää juoda kalsiumrikastettuja juomia, ja se jalka paranee sitä nopeammin, mitä vähemmän jalalle pistää painoa ja tärinää.
Mitä pitää muistaa tenttiin: Frege ja ideaalikieli, Russell poistaa mielet ja keskittyy viittauksiin, Schlickistä positivisti kieltäytyy ainoastaan perusteettomista, merkityksettömistä metafyysisistä oletuksista. Jatkuu huomenna.
Mitä pitää muistaa kotona: harjata Lohi ja Arttu, koettaa harjata Negaatiota ja saada kynnestä, antaa Nasulle ja Mobutulle luut, vaihtaa vesi eläinten kuppeihin, putsata kissojen vessat, etsiä netistä kuvia Pikseliähkyn teostamme varten, muistaa katsoa teeveestä Hertzogin dokkari.
Mitä pitää muistaa omasta henkilöhistoriasta: ikä, jolloin oppi lukemaan, uimaan, ratsastamaan, solmimaan kengännauhat, laittamaan ruokaa koko perheelle, hakemaan duunia, itkemään myös miesten nähden häpeämättä.
Mitä pitää muistaa Kissan kanssa puhuessa: ei saa tituleerata tätä avokiksi muille, ei saa viitata sukupuolirooleihin, ei saa irvistää, ei saa purra, pitää korostaa tälle individualismin hedelmättömyyttä kutsumalla tämän äitiä sanoin "sun äiti", tämän isää sanoin"sun isä", tämän siskoa sanoin "sun sisko", ei saa alkaa käyttää näiden etunimiä, ei saa valittaa liikaa jalan kipeyttä.
Mitä pitää muistaa äidin kanssa puhuessa: kysellä pääsiäismunia, korostaa marsipaanin herkullisuutta, tarjoutua tekemään jokin ruoka, kysellä marinoituja papuja, kysyä miten äidin jalka tätä nykyä jaksaa ja onko tasapainotunne palautunut edes hiukan, ei saa alkaa itkeä, tai äiti huolestuu.

Mitä pitää muistaa tehdä: maksaa Visa-lasku, maksaa tv-lupamaksu, päätoimittaa yksi lehti, lukea sähköpostit, lukea tenttiin pieni palanen joka päivä, referoida se vihkoon, paukuttaa referaattia läpi, kunnes suhteet alkavat selkiytyä, laittaa valkoiset pavut likoamaan, laittaa tofu marinoitumaan, kastella taimet.
Pitää, pitää, pitää.
Ja jostain syystä tänään koko ajan päässäni ovat pyörineet rintaliiviköynnökset.
Viimeiset filosofian opiskelijoiden bileet, joita olin aktiivisesti järjestämässä - epäilemättä laitoksella käynti on aktivoinut nämä kerrostumat - oli Uudella Ylioppilastalolla, olisiko kolmoskerroksen salissa, ja me decosimme sitä huolella. Esityksen alustajana oli Tuomas Nevanlinna, pöydille tuotiin lakanat liinoiksi, seiniin heijastettiin diaprojektorilla mustavalkoinen kuva, jossa Lenin puhuu joukoille uljaana pöntössään tönöttäen, ja kattoon ripustettiin rintaliiviköynnökset: kaikki tytöt toivat rintsikoita, jotka laitettiin hakasistaan kiinni pitkiksi ketjuiksi, jotka riippuivat katossa iloisenvärisinä, pitsisinä, satiinisina, puuvillaisina, koomisina, viettelevinä, virttyneinä, jäykkinä, lötköinä, kukin liivi tapojensa mukaan.
Rintaliivit ovat aivan liian niukasti käytetty sisustuselementti. Ovathan ne kuitenkin muokanneet naisruumiin ihannedesignia kovasti; voisi ne nostaa hyvin esiin kotidesignissakin. Juhlista nyt puhumattakaan. Juhlissahan ihmiset virittäytyvät mitä käsittämättömämpiin alusasuviritelmiin mahdollisten jatkojen toivossa/pelossa. (Koetin etsiä mukavaa linkkiä, mutta hakutermillä "feministinen sisustus" ei löydy mitään.)
Paitsi minä, joka tutustuin tähän ihmisluonnon pimeään puoleen vasta silloisen poikaystävän valittaessa, ettei mulla ole sieviä ja naisellisia alusvaatteita lainkaan, ja tunnustettua, että meinasi mennä kaikki kiinnostus mönkään sen nähdessä ekan kerran lastenosastolta ostetun puuvillatopin, jossa oli kuvana karikatyyristi piirrettyjä hyttysiä ja mummosloggit.
Hmm, hmm. Niin että älkää tuskailko elämänne kanssa liikaa. Muillakin klappaa aina toisinaan, joskus oikein kunnolla.
Viimeinen lista:
Alusasujen mukavia kuvioita: pääkallot, hyttyset, papukaijat, koirat, kissat, hevoset, lehmät, tähdet, sydämet, tikkunekut.
Tosin Kissa meinasi kuolla nauruun sen kerran, kun ostin alennusmyynnistä ison kasan pääkallokuvioituja alushousuja ja sanoin: "Kato eiks oo hienot? Miten söpöjä kalloja!" Hinkui kippurassa, sai väliin sanottua: "Tosi romanttista, Orava, tosi romanttista, pääkalloja, apua sun kanssa..." Olen edelleen suunnattoman hämmentynyt siitä, ettei hän ymmärrä pääkalloalushousujen esteettistä vetävyyttä. Minusta Kissan hienoimmat alushousut ovat sellaiset siniset kalsonkimalliset, joissa on edessä ommeltu merkki, jossa on oravan kuva ja lukee No 1.

Analyyttisen filosofian avaimet hukassa

Perhana, äkäiseksihän tässä muuttuu. Luen Panu Raatikaisen toimittamaa kirjaa Ajattelu, kieli, merkitys. Analyyttisen filosofian avainkirjoituksia. Ihan kuin vain todetakseni, että tenttiin ei enää ole niin pitkä aika ja analyyttisen filosofian avaimet ovat kohdaltani yhä edelleen yhtä hukassa kuin aina ennenkin.
Olen hidas oppija. Nopea lukija, nopea kirjoittaja, mutta halvatun hidas oppimaan. Ehkä oppimiskäsityksenikin on toisenlainen kuin pitäisi - eilen saadessani merkinnät kuulen selvästi, että amanuenssi sanoo, että aineopinnoista on erinomaiset tiedot, vaikka tiedän varsin mainiosti, etten ole filosofiassa oppinut ikinä mitään, käsittänyt mitään. No, ehkä nyt vähän pragmatisteja, siltä osin, kun ne kirjoittavat symbolismista ja primitiiveistä. Kas, sen minä kyllä ymmärrän. Mutta muu - voi voi.
Kokoelman ensimmäinen artikkeli, Fregen klassikko "Über Sinn und Bedeutung", on tähän asti vaikein. Frege harhailee eestaas ja esittää esimerkkejä, enkä ymmärrä ollenkaan, mitä hän niillä ajaa takaa. Miksi se tämmöistä kirjoittelee? En ymmärrä, suoraan sanottuna, jakoa mieleen ja merkitykseen (nykykielessä kai tämä ilmaistaisiin "merkitykseen ja sen viittaamaan olioon/olioihin") kun kuitenkin Frege näkee paljon vaivaa selittääkseen, että mieli ei ole sama asia kuin mielikuva, jota hän pitää jostain kummallisesta syystä subjektiivisena. Mitä ihmettä se sitten on? Intersubjektiiviset käyttötilanteet? Intentionaalisuus?
Pää särkee, referoin nähdäkseni olennaiset pointsit vihkoon käsin kirjoittaen, koettaen hyödyntää edes liikemuistiani, kun looginen puoli ei toimi. Ongelmaksi muodostuu vain se, että olennaisia pointseja on aika vaikeaa poimia, kun ei ymmärrä, mihin koko kirjoitelma tähtää.
Ehkä se selkiää, täytyy konsultoida vielä nettiä ja hyllyjemme hakuteoksia. Jos Frege onkin itse epäselvä, eiköhän joku hänen ajatuksensa karsinoi selkeämmin, joskin ehkä kohteelleen epäuskollisesti. Sitten voi lukea Fregen uudestaan, ja uudestaan, ja uudestaan, kunnes edes jonkinlainen käsitys ottaa vallan. Kissa on tulla hulluksi saunassa kun jauhan vain Fregestä. Kissa on joskus käynyt Frege-lukupiirissäkin, selviää. "Kaikesta on hyvä ottaa selvää", toteaa Kissa, mutta käy selväksi, että selvän ottaminen ei välttämättä tuota tuloksekseen selvyyttä. Selvyyttä voi siis etsiä, sen ottaminen on hankalampaa.
Vasta Schlickin kohdalla olo muuttuu aavistuksen verran kotoisammaksi. Schlick sentään käsittelee ongelmia, joita olen itsekin veivannut kandintyössä ja gradussakin, joskin aika toisenlaisessa viitekehyksessä, ja joiden kohdalla en osaa edelleenkään sanoa, mitä mieltä itse olisin. Niitä voi hopottaa ulkoa, näiden argumenttien lävitse näkee. Näissä on merkitystä!
Mutta Frege. Oi oi. Kirja on puolentoista opintoviikon klöntti; puolitoista viikkoa tarkoittaa 60 työtuntia. Luultavasti saisin Fregestä jonkinlaisen kuvan kuudessakymmenessä viikossa. Nyt ei ole aikaa. Pitää siis vain bluffata, opetella hyödyllinen joukko asiantuntevan kuuloisia fraaseja.
Kaipaan kesää. Kuten aina.

Muutama kylvetty chili on noussut taimelle, mutta Frege leijuu edelleen maailman päällä varjostavana mörkönä. En osaa kuvitella, että hänen sanomansa aukeaisi. Se on toistettu jo niin monella kurssilla, ja olen kirjoittanut über Sinn und Bedeutung erinäisiin vihkoihin jo niin monta kertaa, että luulisi siitä jotain tarttuneen mukaan. Mutta erottelua on vaikeaa ymmärtää, kun ei ymmärrä, miksi se on tehty.
Eufemia kirjoittaa edellisen merkinnän kommenteissa, että on mielenkiintoista tutustua analyyttiseen kielikäsitykseen. Niin, onhan se. Mistäpä sitä ei kiinnostuisi. Totean sivumennen, että edellisen merkinnän luonnehdinta "hankalin osa-alue" tarkoittaa täsmällisemmin ilmaistuna "osa-alue, joka saa tuntemaan itsensä kaikkein nopeimmin ja tehokkaimmin täysin typeräksi ja ajattelukyvyttömäksi"; ja vastaavasti, " iso osa niistä kirjoitettua stuffia on kovin harhaista ja kiinnostavat kysymykset tyystin ohittavaa saivartelua" on luettavissa myös seuraavasti: "en ymmärrä, miksi ne on kirjoitettu sillä tavalla tai mihin kysymyksiin ne koettavat vastata; eivät ainakaan samoihin kysymyksiin, jotka minusta ovat kielen ja mielen kannalta kiinnostavia ja oleellisia".
Ummh, ehkäpä tässä on vielä sekin niihkaava tekijä, etten osaa karistaa mielestäni sitä tosiseikkaa, että kuin sattumalta kielifilosofian nousu on tapahtunut samalla kun darwinistinen ihmiskäsitys on hitaasti voittanut alaa ja siten on ollut kova tarve erottua muista eläimistä. Jos ei muulla, niin kielellä. Eläköön, kieli.
Ei, en väitä, että asiat olisivat näin yksinkertaisia. Mutta onhan tuo kiinnostavaa, että ajallisesti nuo tapahtumat ovat niin lähellä toisiaan. Tässä kysymyksessä en missään nimessä omaa minkäänlaista asiantuntemusta. Kunhan vaan olen harhainen ja saivartelen.
Minun maailmankuvastani käsin kielen tieteestä mallia ottaneen eksaktiuden tavoittelu lähinnä hihityttää. Paitsi nyt, kun sen motiiveja pitäisi ymmärtää.
Ai ai. Se, että kuudessa tunnissa saa luettua kaksikymmentä sivua ymmärtämättä tuskin mitään, ei ole kovin imartelevaa. Onneksi tähän ikään mennessä ei enää ihan pienistä säikähdä. En ole ennenkään reputtanut yhtään tenttiä. Pitää vaan lukea ja lukea ja lukea kunnes vähitellen käsitteet ja linjat alkavat selkiytyä. Sellaista aluetta, jossa niin ei lopulta kävisi, en ole vielä koskaan tavannutkaan. Pitää vain löytää oikea kommentaattori, joka osaa selittää asiat niin, että itse ymmärtää. Luottaa siihen, että kuten aina ennenkin, tentissä kykenee selittämään paineen alle joutuessaan asiat, joita ei vielä auditorioon astuessaan, repun ikkunalaudalle laittaessaan, osannut selittää.

Eläköön opintojen vanheneminen!

Maailma on kummallinen. Eikö opintojen vanheneminen kuulostakin uhkaavalta? Älkää hypätkö johtopäätöksiin niin pian!
Amanuenssin vastaanotto ammottaa tyhjyyttään amanuenssia lukuunottamatta. Huokaisen ja astun sisään. Olen kuvitellut tehneeni kaiken, mutta kas, tutkintovaatimukset ovat muuttuneet tällä välin jo useita kertoja, ja niinpä minulla on iso kasa säläopintoja, joita ei voi hyödyntää mitenkään. Ja: minun on tentittävä neljä opintoviikollista mielen- ja kielifilosofiaa tullakseni maisteriksi. Auts. Vähän kuin olisi joutunut kalanmaksaöljykuurille. Mielen- ja kielifilosofia kun on se osa-alue, joka on minusta kaikkein, no, sanotaanko vaikka hankalin. Logiikkakin menee matemaattisella hahmotuskyvyllä, epistemologiakin tuntuu niin tärkeältä, että sitä pitää vähän osata. Mutta että kieli- ja mielenfilosofia. Hyvät hykkyräiset. Ei niin, että kieli ja mieli eivät kiinnostaisi, vaan niin, että niin iso osa niistä kirjoitettua stuffia on kovin harhaista ja kiinnostavat kysymykset tyystin ohittavaa saivartelua.
Sinänsä asia ei ole niin paha kuin miltä kuulostaa: rakastan tenttimistä, kuoren auki raastamista, paperien kiivasta silmäilyä, kevyttä hiennihkeyttä paidanselkämyksessä tajutessa, että joko osaa tai ei osaa erityisen hyvin, hiljaa istumista, kynänpureksintaa, silmien pyörittelyä, toisten kirjoittamisen katsomista, oman kirjoittamisen alkamista, jatkamista, taas mietiskelyä. Kumitusta, jumitusta, ajatuksen äkkiä eteenpäin rynnistämistä, kirjoittamista niin kovasti, että käsi meinaa krampata. Jos kaiken voisi suorittaa tenttien, olisin aika päivää sitten valmistunut. Tutkielmien kirjoittamisessa on liian helppo heittäytyä perfektionistiksi, hioa niitä kuukausi toisen jälkeen. Viimeksi lienen ollut tentissä suunnilleen kuusi tai seitsemän vuotta sitten.
Jännittävää.
(Tällaiselta muuten minusta näyttää mieleni tällä hetkellä:)

Uusi käänne valmistumiskuviossa teettää sen, että minua muutaman päivän rassannut asia, josta en ole osannut edes blogata, kun vituttaa niin rankasti, ratkeaa kuin itsestään. Minulle vilkuteltiin harjoittelupaikkaa eräästä ministeriöstä, työ olisi sivunnut filosofiaa ja ympäristöasioita. Mutta maisterinpaperit olisi pitänyt olla kourassa ennen toukokuun alkua. Nyt se ei onnistu, koska tuli tämä yllättävä tutkintovaatimusten vaihtuminen. Miten on mahdollista, etten ole huomannut koko asiaa? Hitto vie, nyt niputetut aineopinnot olisi voinut pistää pinoon vanhalla systeemillä jo neljä vuotta sitten, ne olivat jo silloin valmiit... Nyt sitten aineopinnoissani on 20 ovarin sijasta 24 ja puoli. Systeemien ylijäämätuotteita. Olen kenties maailman saamattomin ihminen. Neljä vuotta uinunut ajatuksessa, että opinnot ovat valmiit. Neljä vuotta sitten ne olisivat olleetkin, vaan kun enää eivät ole.
Mutta moraalinen dilemmani ratkesi kuin itsestään. Sen rinnalla neljä opintoviikkoa on aika pientä. Niille, jotka ihmettelevät, mitä moraalista dilemmaa on ottaa vastaan arvostettu työ, vastattakoon: kesä. Olen jo pitkään pitänyt kiinni siitä, että kesällähän ei sisätöitä tehdä. Ainakaan kahdeksaa tuntia päivässä. Näin ollen houkuttava työmahdollisuus tuntui samalla pahimmalta mahdolliselta rangaistukselta: koko vuoden loistavin aika toukokuun alusta lokakuun loppuun homehtumassa jossain ministeriössä narisevien tanttejen ja setien keskellä, ja ihan varmasti ne olisivat sanoneet, että hanki jakkupuku. Näin jo painajaisunia jakkupukujen sovittamisesta, hallinnon alaan perehtymisestä ja sen sellaisista.
Päältäni on nostettu miljoonien tonnien sementtilasti. Miten kevyttä onkaan taas hengittää. Parempi olla rahatta hetki, kyllä pian jotain jo löytyy. Surkeimmalta tuntui oikeastaan ajatus, että pidän itseäni niin huonona ja keskinkertaisena otuksena, että tarraan sellaiseenkin työhön, joka ei ole yhtään sitä mitä haluan tai edes sitä, missä henkilökohtaiset kiinnostuksen kohteeni ja ominaisuuteni (jos nyt ominaisuuksista voidaan ylipäänsä puhua) voisivat järkevästi tukea työtä minun tai työnantajan kannalta. Voin hyvin kuvitella kaksi vaihtoehtoa ministeriössä selviytymisen strategialle: joko olisin pukeutunut jakkupukuun, alistunut ja voinut psyykkisesti pahoin omasta latuskamaisuudestani tai sitten olisin värjännyt hiukset siniseksi, käyttänyt entistä lyhempää minihametta ja harmaannuttanut työnantajani ennen aikaansa heidän miettiessään, millaisen kuvan heistä edustustilanteessa annan. Todennäköisesti ensimmäinen olisi pitänyt paikkansa, olen vähän liian kiltti tositilanteissa. Kuten kaikki fantasioijat. Hallinnon ala ei ole totta vie koskaan ollut unelmani. Mikään ei ole niin kauhea ajatus kuin työura hallinnossa.
Minulla on ystäviä, jotka nauttivat saamastaan arvostuksesta ja ovat jääneet koukkuun siihen. "Tiedätkö, se on niin magee tunne, kun soittaa et sejase siitäjasiitä ministeriöstä, heti ollaan tosi kohteliaita ja sulavakäytöksisii. Ja livenä kans. Kyllä vähän erilaista kohtelua, mitä sai toimistosiivoojana..." Tiedän, että omalta kohdaltani se ei mene noin. Mikään ei aiheuta minulle yhtä paskoja fiilareita kuin se, että ihmiset alkavat lipoa aseman, roolin takia. Ruoka-arvosteluita tehdessä ravintolan palveluhenkisyys on niin käsin kosketeltavaa, että mielellään sen joskus suorastaan ryttäisi. Etenkin kun tietää, että kun aiemmin on käynyt samassa paikassa, vastaanotto on ollut varsin toisenlainen. "Onko kaikki varmasti hyvin...?" ja tekisi mieli sanoa, että lakatkaa nyt jännittämästä ja paapomasta tai kirjoitan arvosteluun, että tarjoilijalla on miellytysneuroosi eikä se anna meidän syödä ees rauhassa.
Mutsi nauroi jokin vuosi sitten itsensä kipeäksi, kun Finlandia-talon naulakolta neuvoin kampaaja- ja kosmetologivinkkejä kysyvän naisen hänen työpaikalleen kertoen, että siivoan sitä paikkaa. "Teidän siivooja sanoi, että täällä voidaan tehdä hommia myöhään lauantai-iltanakin", täti oli ilmoittanut äidille, joka varsin hyvin tiesi, että paikan siivooja on hänen oma tyttärensä. "Mikset sanonut sille, että se on sun äidin paikka?" äiti tivasi. "No en kai mä nyt ihan leuhkalta halua vaikuttaa", puolustauduin. Äiti ei tajua sitä tunnetta. Hän ei tajua, miksi minua hävettää omistusasunto, kaksi polkupyörää, Lauttasaaressa kasvaminen, kohta ilmeisesti sekin, että olen maisteri. Jee jee. No, ministeriön jakkupukuilutyötä ilmeisesti ei nyt sitten tarvitsekaan hävetä!
Hitto vie, jos tuonkin työn olisin saanut työllistämistuella, miksen voi aivan yhtä hyvin jättäytyä työttömäksi ja käyttää työllistämistukea markkinavalttina siinä vaiheessa, kun löydän jonkun työn, jolla on jotain antaakin?
Kissa vain hokee: "Päätä itse, en halua painostaa, sä itse vaan tiedät, mitä haluat.... mutta on kyllä vaikeaa kuvitella, että sä saisit mitään niin karkkia tilaisuutta kuin tää lähivuosiin."
Jos työ olisi alkanut syksyllä, olisin ollut täysin tasapainossa ajatuksen kanssa, mutta että kesäkin pitäisi uhrata kokopäiväduunissa, joka ei voisi vähempää napata. Olen helpotuksesta ihan lötkönä tilanteen valittua puolestani. Uskallan taas odottaa toiveikkaana kesää.
Eläköön opintojen vanheneminen!

Sponsoroituja mietelmiä

Niin, olisihan se pitänyt muistaa. Ihmiset, joilla on pieni lapsi tai jotka odottavat lapsen syntymistä pikapuoliin, eivät muistele menneitä. Voivat muistaa lukeneensa Leibnizin Monadologian viimeksi kymmenen vuotta sitten, siinä kaikki.
En ala arvailla, miksi.
On hyvä nähdä vanhoja tuttuja. Platonisti on ryhtynyt käsikirjoittajaopiskelijaksi, jakaa töikseen postia. Kuinkahan monta älykköä Postikin työllistää? Veikkaan, että useamman kuin kirjastot.
Syön spagettia niin paljon, että vatsa pullistuu. Hihittelemme Diilille.
Aida uskaltautuu lopulta hymyilemään meille pelottaville vieraille aikuisille. Nykyään lapsille annetaan niin kauniita nimiä. Ja heidän vanhempansa ovat akateemisesti koulutettuja, fiksuja ihmisiä. No jaa, epäilemättä seitsemänkymmentäluvulla on ollut sellaisiakin, mutta siitä en itse tiedä mitään, sellaisesta elämästä.
Kotona luen Snyder-suomennosta, suomentajana iki-ihana J.K. Ihalainen.

"Valaat kääntyvät ja kimmeltävät, sukeltavat
ja laulavat, nousevat uudelleen pintaan,
roikkuen hämärtyvien syvyyksien yllä
virraten kuin hengittävät planeetat
elävän valon
kuplivissa pyörteissä -

Ja Japani saivartelee sananmuodoista
minkälaisia valaita heillä on lupa tappaa?
kerran niin suurenmoinen buddhistinen kansakunta
valuttaa metyylielohopeaa
kuin tippuria
mereen."

Päätä ei särje, mutta voipunut olo on. Ajatus ei kulje, sitä tärkeämpää on kirjoittaa. Juuri tällaisissa tilanteissa voi tottumuksen kaava murtua, silkasta väsymyksestä, ohjautua helpommille, vaivattomammille reiteille, pyyhkiä mukanaan välinpitämättömyyden metyylielohopean.

Jemoryn blogista löydän linkin mikä kirjallisuuden klassikko olisit -testiin. Tiedoksi vaan: olen Taru Sormusten Herrasta. No, pituuden osalta ainakin jotain tuollaista voisi sanoa... ja enttien. Naah, mitäpä maailmasta ilman puita voisi sanoa? Miellyttää, että tuloksena on fantasiakirja, koska oikeasti kärsin vähän mielikuvituspulasta ja siksi pitäydyn aika tiukasti siinä, mitä saan kokemuksestani muokattua hyvin pienellä vaivalla. Oikeasti taitaisin kyllä olla Ursula Le Guinin Buffalo Gals and Other Animal Presences, mutta kun sitä ei pidetä kai klasarina. Jopa Vesa, joka sentään teki gradunsa Le Guinista, jätti BG:n lukematta. Hmm, mitä kertoo ihmisestä se, että hän pitää itseään kirjana, josta on kirjoitettu "a hodgepodge mix of animal myths, plant myths, science fiction, fantasy, poems, short stories, and anything else Le Guin felt like putting in here. It's a masterpiece of Wild Magic, of breaking the wheel and resurecting the connections between all beings."
Totta puhuen, jos minussa olisi hitunenkaan villiä magiaa, parantaisin ensimmäiseksi jalkani. Nyt tyydyn vain pureksimaan chilejä raakana kipu- ja mielialalääkkeeksi. Toimii yhtä hyvin kuin aina ennenkin. Endorfiinit alkavat jyllätä. (Eikö muuten olekin omituista, että chileihin viitataan usein palkoina tai pippureina, vaikka kyseessä on selvästi paprika?)
Tänään ajaessani yksin dösällä Haagasta himaan Käpylään mietin, kukahan itse asiassa näitäkin mietelmiä sponsoroi. Että saa ilmaista sivutilaa, jonne laittaa propagandaansa siitä, että pienemmälläkin elintasolla on mahdollista olla onnellinen ja elää luksuksesti. Ei se voi olla ilmaista, ei, kun hammaslääkärissä käyntikään ei ole.
Odotan sitä päivää, että Bloggerilta tulee ilmoitus: maksa tai vie mietteesi takaisin pöytälaatikkoon. Aivot pöytälaatikossa. Kas niin, siinäpä hyvä nimi kaikille niille, jotka eivät tätäkään tulleet ajatelleiksi.

Hilpeä olo

Isä ja äiti poimivat minut kyytiin Koskelantien dösikseltä kymmenen yli kahdeksan. Kyynärsauvat pitää palauttaa YTHS:lle, ja samalla kädestäni kiskotaan taas tyhjiöputkeen verta, jotta saataisiin selville, miksi punasoluni ovat niin suuret.
Katu haiskahtaa epäillyttävästi keväälle, aurinkokin paistaa. Lumi hus pois, kiroilen mielessäni, kompuroin autoon sisään, isä painaa kaasua ja auto lipuu eteenpäin toisen jalan ja sauvojen tököttäessä vielä oven ulkopuolella. Pam, ovi kiinni. Ilmankos sitä on oppinut nopeaksi: kumpikin vanhemmistani on kärsimätön omalla tavallaan.
"Paina kättä, ettei siihen tule mustelmaa", sanoo veritonkkia hallinnoiva täti. "Ei sen ole niin väliä", väitän. Narkkarikäsi olisi kiva matkamuisto, kevään hilpeydessä. Jalalle voi melkein astua. Tai siis, voi astua melkein irvistämättä. Astun irvistäen hissiin, palautan sauvat fysioterapiaan. "Et siis enää tarvitse niitä", toteaa täti hymyillen. "Toivottavasti en vähään aikaan", virnistelen takaisin. Oikean kainalon imurauhanen mollottaa jättikokoisena, se inhosi sauvoja ensi hetkestä lähtien ja jumiutui aivan täysin. Nyt se pääsee lomalle: jalat tekevät jälleen kävellessä työn.

Kun ajan seiskabeellä kohti yliopistoa, näen äidin, joka jäi kanssani isän kyydistä pois Töölönkadun kulmassa. (Isä jatkoi matkaa espanjantunnille, eläkeharrastustensa pariin.) Äiti painaa kävelee kohti töitä, pysähtyy ihmettelemään lahjatavaraliikkeen ikkunaa, kumartuu ikkunaa lähemmäs, punaiset hiukset tuivertuvat, hupun tekoturkisreuna värisee. Onpa äiti topakan näköinen, ajattelen, näytänköhän minäkin joskus tuollaiselta, sitten vanhana. Samaan aikaan niin topakka ja niin haavoittuvainen. Äiti kärsii tasapainohäiriöistä, jotka ovat pitkällisten välikorvantulehduskierteiden ikävä seuraus. Ehkä siksi hän kallistuu kohti ikkunaa niin omituisen näköisesti, vähän puolelta toiseen heilahdellen.
Opiskelijakirjastossa asioin palautus- ja lainausautomaatin kanssa fantasioiden, josko alkaisin puhua niille, miten virkailijat, jotka on alistettu näemmä stevarin rooliin, kyttäämään, että kävijät myös kuittaavat lainansa lainausautomaatissa, siihen suhtautuisivat. Muistelen yhtä lauantaiasiakasta, joka kertoi eksyneensä opiskelijakirjaston kellarikerrokseen. Se kuulosti sadulta, vaikken osannutkaan eläytyä siihen, miltä semmoinen eksyminen tuntuu, miksi se oli naisesta pelottavaa. Minä nautin eksymisistä: kysymyksiin, asenne-epävarmuuteen, vieraisiin kaupunkeihin, vieraisiin makuihin eksymisistä, rytmien hukkaamisesta. Mikään ei ole tylsempää kuin rytmi, jota ei voi hukata sen monotonisuuden takia, kaupunki, joka on niin pieni, että maamerkkikirkontorni näkyy kaikkialle. No, opiskelijakirjaston kellari on kyllä mukava, vaikken ole koskaan ollut edes eksymäisilläni siellä. Sen kirjojen teorioihin olen kyllä eksunyt monesti. Siellä kävelen vain hyllyltä toiselle määrätietoisena, keräten kyynärtaipeeseen kirjoja. Kriittisiä esseitä Wallace Stevensistä, Gary Snyderin runoutta ja proosaa, Jean Gionoa, myyttiteoreettisen kirjallisuudentutkimuksen opuksen.
Kerrassaan hilpeä olo. Kotiin saavun jo vähän jälkeen kymmenen. Odotusta, yhdeltä menemme vierailulle Kierkegaard-tutkijan ja tämän raskaana olevan vaimon luokse. Paikalle tulee myös Platon-opintopiirin aikojen tuttavamme, platonisti henkeen (ja vereen, sanottaisiin, mutta platonistillehan veri on tietenkin vain tylsä ilmentymä, ei mitään todellista), vaimonsa ja lapsensa kanssa. Vaimot ovat äidinkielenopettaja ja espanjalainen filologi, keskustelu saattaa siis olla laadukkainta pitkiin, pitkiin aikoihin. Tai sitten me naureskelemme ja muistelemme menneitä.
On hilpeä olo, en jaksa edes problematisoida sitä, että nykyään filosofiasta tulee niin harvoin juteltua kenenkään kanssa, ja Platon-piirikin on jo aikaa sitten lakannut, sakannut Valtioon, josta ei löytynyt niin hyviä nauruja kuin lyhemmistä dialogeista.
Kevät tekee tällaista.

Esteettiset keskustelut pitäisi kieltää

Takaisin.
Kissojen puskutönäisyt eteisessä tuntuvat ihmeellisiltä ja oudoilta.
En ole edelleenkään palautunut täysin lauantain loistavasta esteettisestä elämyksestä, harrastajateatteri Generaattorin näytelmästä Musta leski, jossa käsiteltiin ydinkysymyksiä, rakkautta ja kuolemaa, etenkin jälkimmäistä. Viimeksi olen kokenut teatterin parissa jotain vastaavaa kymmenisen vuotta sitten, Veikko Sinisalon esittämän Sokrateen Apologiaa katsellessa, ei, siihen osallistuessa. Mustassa Leskessä oli myös mainio liveorkka, cd esityksen lauluista julkaistaan ohjaajan mukaan huhtikuun alussa. Jos pidätte Szymborskan runoista, suosittelen. He laulavat niistä monta. "Terroristi, hän katsoo" -runon sovitus on aivan upea.
Ehdottomasti, jos olette Kajaanin seudulla, tsekatkaa. Tai jos kaipaatte vaihelua, menkää ja ihmetelkää. Tai mistä minä tiedän, mistä te pidätte. No, pyytäkää edes kirjastoanne tilaamaan heidän cd:nsä.
Perjantain näytelmä - se ammattiteatterin kehuttu Kolme sisarta - sen sijaan jätti jälkeensä ainoastaan ärtymystä siitä, että näytelmä kesti liki nejä tuntia ja oli käytännöllisesti katsoen Pulttibois-huumorin ja Tsehovin epäsikiö. Keski-ikäiset kajaanilaiset tuntuivat tykkäävän, mutta meihin "meiltä otetaan kaikki pois"- ruikutus ei oikein vaikuttanut halutulla tavalla.
Päädyimme närisemään näytelmästä siinä määrin, että majoituksen tarjonnut Napakettu ehkä jopa pahastui. Tiedä tuosta. Hän ei ole sitä tyyppiä, joka kirkuisi ja itkisi, mutta tiettyä hermostusta olin huomaavinani. Pari kertaa piti olla erotuomarina, sanoa Kissalle, että nyt lopetetaan esteettinen keskustelu tähän, ettei tule tappelua.
Huvittavaa, että ihminen, joka aina vaahtoaa siitä, että ihmisten pitäisi pysähtyä analysoimaan mieltymyksiään ja pyrkiä ymmärtämään toisten mieltymyksiä kuunnellen näiden analyyseja, alkaa suunnilleen hyppiä tasajalkaa, jotta esteettinen keskustelu loppuisi siihen paikkaan. Tuli tunne, että Kissa ja minä jyräämme Napaketun, vaikka oikeastaan meidän piti mennä sinne olemaan hänen kanssaan, pitämään hänen kanssaan hauskaa. Napakettu ei tunne oikein ketään koko kaupungista. Hän taitaa olla ihan yhtä untelo tutustumaan ihmisiin kuin minä. Kissa sen sijaan, peto, löysi kaksi tuttua tunnin sisään saapumisestamme, ja toisen luona kävimme kahvillakin seuraavana päivänä ja esittelimme Napaketun tälle. Ja lauantaina törmäsimme helsinkiläiseen kunnallispoliitikkoon, jälleen Kissan tuttuja, miehineen, ja rupattelimme näiden kanssa paikallisessa kahvilassa.
Yleensä nauramme Napaketun kanssa aivan hysteerisesti jo ensimmäisen puolen tunnin sisään. Tällä kertaa emme kertaakaan, vaikka aikaa on kokonainen viikonloppu. Napaketulle sanoinkin, että mikä tämä oikein on, tämä nauruttomuus. Hän vetosi väsymykseen, minä jalan särkyyn.
Huolestuttaa.
Parasta matkoissa on aina kotiin palaaminen. Astuminen hämärään eteiseen, josta piirtyvät esiin kollipoikien hahmot ja kuuluvat, närkästyneet naukaukset. Tarkistaminen, että Negaatiokin on tallessa. On, nojatuolissa, ei viitsi silmiään avata, kääntelee vain korviaan ja huokaisee. Jaa, ne tulivat taas, koskaan ei saa olla rauhassa.
Pääseminen pois vieraista asunnoista, vieraista järjestyksistä, kaupungintapaisesta, jossa kaupat menevät perjantaina jo viideltä kiinni, ja jossa äijät tulevat Alkosta kirkas perjantaipullo kädessään, ei kassiin tai povariin piilotettuna tai viiniksi laimennettuna, junasta, jossa lääkiksen opiskelijat puhuvat eläimistä tavalla, joka saa toivomaan, ettei itse joudu ikinä noiden potilaaksi, eiväthän ne näytä tajuavan, miten kaikki eläimet stressaavat siitä, että niitä käsitellään, kun ne eivät itse tahdo, vaan niiden on vain pakko antautua käsiteltäviksi.
Pääseminen kotiin, missä on tyhjää ja siistiä, näemmä kissat ruokkinut isä on imuroinut olohuoneen matonkin, miten paljon kasveja, tämähän on varsinainen viidakko, pelakuuvauvat voivat hyvin.
En matkusta kauas, koska löydän kodin ihanuuden jo näinkin pienen matkan jälkeen. Ja kotikaupungin! Täällä saa sentään New Bamboo Centeristä tulista kiinalaista ja malesialaista safkaa, ja falafelpaikoissa ymmärretään, että vegaaninen falafelannos ei sisällä jugurttia. Helpotus lurahtaa lihaksiin.
Ja niin, tietysti me teimme klassiset: innokkaana uudesta kamerasta Kissa kulutti sen akun miltei loppuun jo junassa tutkiessaan kamerassa tapahtuvaa editointimahdollisuutta, ja vara-akun lataus oli epäonnistunut - ainoat kuvamme Kajaanista ovat neljä kuvaa Napaketusta tiskaamassa keskellä yötä. Tärkeysjärjestys on onnistunut, vaikkakin mieluusti olisin laittanut tännekin kuvia siitä, kuinka villissä ja vapaassa Kajaanissa sentään vielä sähkökaappeihin ja roskiksiin saa kiinnittää keikkojen mainoksia. Ja kuinka siellä oli graffiteja. Tuli ihan nostalginen olo, kuulkaas. Helsinki tuntuu nykyään niin kylmältä ja vieraalta, kun betoni näyttää niin betoniselta ja kaikki maalaukset putsataan nopeasti. Aivan kuin eläisi eri kaupungissa kuin silloin, kun kasvoi ja katseli värien kukkimista katukalusteissa ja sillanalusissa.

Silmä kylpee

Aivan ihanaa. Käykää katsomassa. Tõnis -Green is The Colour, eestiläinen kuvablogi. Nämä unikot! Silmät kylpevät värikylläisissä näyissä.
Odottakaahan, kun kesä tulee... (uhoaa)
Kävin juuri tarkistamassa, että olisikohan kliivian kukassa vielä jotain kuvattavaa. Ei ole. Pitkään se kukki, mutta silti kamera tuli sen osalta liian myöhään.

Pitää hyppiä kastelemaan ja katselemaan kukkia. Ottaa kuvat pienistä pelakuunvauvoista, nyppiä limosta alakuloisen kellertävät lehdet ja niin edelleen.
Ulkona on harmaata. Tänään ei harmita, ettei pääse ulos.
Huomenna silmät pääsevät matkalle, Kainuuseen. Katsomaan Kolmea sisarta Kajaanin kaupunginteatteriin, Napaketun vieraaksi, junakolkuttelemaan. Voi olla, etten kirjoita ennen kuin ensi maanantaina.

Lisää silppua

Yliopistojen kohtalosta kiinnostuneille... Niiniluodolle osoitettu avoin kirje, josta käy ilmi, miksi jotkut ovat asioiden kulusta huolissaan, ja jos tarpeelliseksi näette, voi Haataisellekin kirjehtiä nettivetoomuksen välityksellä.
En ole itse vielä päättänyt, allekirjoitanko, pitää lukea asiasta tarkemmin ja lisää. Sen tiedän, että aika moni vanha yliopistolainen on jutusta aivan kaarella, mutta en ole vielä osannut päättää, onko juuri tämä uudistus niin vakava ja uhkaava, että sitä vastaan kannattaa asettaa nimensä - ettei tue sitä aina apua huutavan paimenpojan reaktiota, "ne valittaa aina kaikesta kuitenkin, ei sillä niin väliä."
Ratkaiskaa asia itse, jos sytytte yliopistojen tilasta.

Jaa, kävinpä minäkin tuolla...

You scored as Paganism. Your beliefs are most closely aligned with those of paganism, Wicca, or a similar earth-based religion. You may also follow a Native American religion. Paganism 100% agnosticism 92% atheism 67% Buddhism 58% Islam 38% Satanism 38% Christianity 25% Hinduism 21% Judaism 13% Which religion is the right one for you? (new version) created with QuizFarm.com