Yksityiset kauhut ja pelot

Kirjoitan muistilistoja. Niissä lukee: vuokrasopimus, talonkirjaote, muuttoilmoitus, postiosoite, Kela, pankkitili, kotivakuutus, kännykkäliittymä, kännykkä, Dodon toimiston avain, tietokone??, welho, työkkäri, lounas, kirjoittajapiiri, piparit, Kokoteatteri, verokortti.

Niissä lukee myös: MUISTA SYÖDÄ! Kiltti, kiltti mieli, joka yrittää hoivata kehoa, joka on asioista omaa mieltään kaikissa tärkeissä kysymyksissä eikä suostu taipumaan mielen käsitykseen soveliaasta elämästä, hiljaisesta ja rauhallisesta puuhastelusta.

Kissan otsaan on tullut ennen tuntematon uurre, silmiin villi ilme. Halaan Kissan aina kohdatessamme. En halua ajatella näyttäväni itse yhtä säikyltä, mutta epäilemättä asiat ovat niin. Välttelen peileihin katsomista. Allekirjoitan vuokrasopimuksen huomenna.

"Orava, voisitko kuitenkin tästä tilanteesta huolimatta lukea sen tekstin?" kysyy Kissa anovasti. Nyökkään ja sanon tottakai. Jonkun on oiottava Kissan tekstin lauseet, selvähän se. Istahdan koneen ääreen, korjaan ja korjaan. Tietyssä vaiheessa huomaan käyneeni läpi kokonaisen kappaleen korjaamatta, ajatuksesta kiinnostuen. Palaan kappaleen alkuun, korjaan ja sitten luen kappaleen uudestaan. "Saanko siteerata tätä?" kysyn. Kissa miettii hetken, tekstiähän ei vielä ole julkaistu, mutta myöntyy sitten. "Hitotko sillä on väliä, sehän on vain duuni", hän sanoo.

"Syitä apatialle voi löytää monia. Yksi mahdollinen osaselitys on ehkä ihmisten privatisoituminen viimeisten vuosikymmenten aikana. Nykyinen kulutusyhteiskunta tarjoaa mahdollisuudet toteuttaa valtavan määrän asioita yksin, vailla lähimmäisten tukea tai yhteistoimintaa. Tähän kannustavat myös monet muut yhteiskuntamme ja kulttuurimme rakenteet alkaen yhdyskunta- ja asuntosuunnittelusta ja ulottuen työkulttuurin ja vallitsevien palkkatyön normien kautta mainosten ja televisiosarjojen antamiin piiloviesteihin ja ihanteisiin. Kun kuvittelemme itsemme menestymässä yksin, olemme yksin myös peloissamme ja kauhukuvissamme. Kuulumisesta johonkin – murheiden, ilojen ja pelkojen jakamisesta – on tullut erityisesti tavoiteltava niukkuustuote, jota ei enää saa automaattisesti asuin- tai työpaikan mukana."

Luen kappaleen useita kertoja itsekseni ja sitten ääneen Kissalle. "Luulen, että olet oikeassa", sanon. Koetan saada kiinni ajatuksia, joissa olen kuvitellut, millainen olisin menestyvänä ihmisenä. Saan kuvia Tähtitorninmäkeä alas juoksemisesta monen ystävän kanssa, halaamisesta, yökylässä käynnistä ja leivän murtamisesta käsin, ravintolassa, ihmisten nauraessa vapautuneesti. Kuvia metsästä, jossa voi kieppua ja humaltua puunlatvoista välittämättä tuontaivaallista ihmisten maailmasta, osana metsyyttä. En saa kiinni yhtään kuvaa, jossa olisin yksin henkilöityneenä jossakin. Tajuan hätkähtäen, etten ole ponnistellut kulutuskulttuurissa oikeanlaiseksi normitetun menestyksen eteen lainkaan. Olen jakanut kaikkea saamaani iloisesti ja hyvillä mielin, ollut toisten hymyssä, puoleenkumartumisessa ja eteenpäinnojautumisessa, lukenut itseni osaksi toisten kehojen kielioppia.

Mutta kauhuissa ja peloissa on yksin. Oikeastaan kauhu ja pelko ovat synonyymejä sille, että on yksin. Yksin kotona, yksin väkijoukossa, yksin keskustelun sävyn muuttuessa vaivaantuneemmaksi. Ettei ulotu, ja huomaa sen, ja takertuu siihen ja kääntyy sisäänpäin ja ajattelee, että no niin, olenkohan tänään harvinaisen väsynyt, kai siihenkin on oikeus, tästä ei tule mitään. Lukiessa ei ole yksin, eikä kirjoittaessa, kun sanat käyttäytyvät hyvin. Joskus lukiessa on yksin, kun teksti heittäytyy raivostuttavaksi, jaanaa ja takertuu seikkoihin.

Ovessa, jonka taakse asetun asumaan, on hevosenkenkä. Asunnon edellinen vuokralainen sanoo puhelimessa, että muuttaessaan tuohon koloon hän oli aivan depiksessä, mutta että tuolla kaikki kääntyi hyväksi ja hienoksi ihan heti. Mutta että pimeää siellä kyllä on. "Ei se haittaa", vastaan, "mulla on kirkasvalolamppu." H nauraa kirkasvalolampulle, vaikka kyseessä on selkeä välttämättömyyskapine pimeään asuntoon, jossa luetaan paljon.

Olemme Ilveksen kanssa jo päättäneet, että pidämme yhdistetyt tupaantulijais-pikkujoulu-naamiaiset asunnossa. Teemana on tietenkin tähdet ja avaruus, kun kerran ollaan Tähtitorninmäen kupeessa. Karambolaviipaleista boolia, valoköynnöksiä ja hopeahilettä. Kaiken käytännöllisen ohella mietin siten myös sitä, kuinka rakentaa uskottavan oloinen avaruuskypärä happiletkuineen kaikkineen. Vai pukeutuisiko sittenkin Kopernikukseksi, sopiva takki mulla olisi jo?

Kuukautiset ovat alkaneet taas. Hormonikiertoni on pahasti sekaisin, mutta ei se kai mikään ihme ole suhteen katketessa. Muistelen näin käyneen edellisessä erossanikin: jo pari päivää päätöksen jälkeen tulivat kuukautiset pari viikkoa etuajassa. "Katso nyt, sun keho se vaan porskuttaa. Vanhan äijän kelvottomat roinat ulos, heti valmiina uusille", sanoo Kissa aavistuksen verran katkerasti, mutta kuitenkin enemmän huvittuneena. Koetan etsiä Kissan silmien uudesta ilmeestä yksityistä kauhua tai pelkoa tästä kehoni merkistä, mutta hän näyttää vain samalta uudelta villiltä mieheltä, joka syntyi erotessamme ja jota en oikeastaan tunne kovinkaan hyvin.

On hyvä katsella toisia ihmisiä. Silloin unohtaa, että voisi pelätä.