5.11.05

Turskuvaa päättäväisyyttä

Kävelemme Kätilöopiston kallioilla, tuulee kohtuullisesti. Taivas on harmaa. Askeleet ovat taas kevyitä, rintakehän päällä istuu norsun sijasta vain yksi keskikokoinen maatiaisnauta ja tuntuu normaalilta. Päälleni on pudonnut muutama flyygeli, mutta muuten kaikki on okei. Nasu juoksee tuulta edestakaisin, tuulennopeasti. Kuvaan sammalia ja jäkäliä. Ne kasvavat hitaasti ja niissä on arvokkuutta. Ehkä vielä jokin päivä kykenen itsekin moiseen, arvokkuuteen.

Sisällä käyn läpi kaksi puhelua. Toisessa turskahdan itkuun, toisessa en. "Mikä sun tuli?" kysyy kaverini lopetettuani turskumisen. "Mun suhde on poikki." Hiljaisuus. "Voi ei. Kuinka kauan sitten..." ja "Toissapäivänä." Ja: "Kauanko te?" Vedän syvään henkeä ja sanon yhdeksän vuotta.

Jos joku tietää jo, mitä on tapahtunut, ei tarvitse itkeä uudelleen. On omituista huomata, että suhteen katkaisemista vaikeampaa on kommunikoida asiasta ulkopuolisille, jotka järkyttyvät ja käyvät vähäsanaisiksi. AMS sentään ymmärtää kaukana Aasiassaan, koska hänelläkin on kurjaa diplomaattimiehensä elättinä. Skypeviestimme tuovat vanhan ystävän aivan lähelle, muistan sen kerran, kun istumme huoltoaseman kaiteella ja nauramme niin kovasti, että putoamme selällemme, ja jatkamme nauramista maassa maaten, jalat kaidetta vasten. Siitä on kuusitoista vuotta.

Olen kevyt taas, kevyt ja tunteva. Maailma ei jätä rauhaan, on harjattava hiuksia ja pysyttävä järjissään. Kiitos kaikista sähköposteista, ystävät. En tiennytkään, että teitä on niin paljon! Sullon roskia pusseihin, vien niitä ulos. Käärin kesämaton rullalle. Hyvästi, kesä. Minua et enää täältä tapaa, vaan kun näet jonkun näköiseni, se onkin toinen ihminen, itsellinen, arvokas ja järkevä. En jaksa raahata lattian keskellä ties kuinka kauan seissyttä kesävaatepahvilaatikkoani kellariin. Se on aivan liian suuri ja painava, raahaan sitä vain kohti nurkkaa. Nurkkaan kertyy vuori, mutta muuten alkaa näyttää siistimmältä. Imuri huutaa, täytyn siivousriehasta.

Sitten katsahdan parvekkeelle ja tajuan, että kaikki siemenestä kasvattamani mustalehtiset pelargonit ovat siellä pakkasen tappamina. Katseeni tapaa myös joulukaktuksen ja kiinanruusun maalliset jäännökset. Huimaa, sammutan imurin. Katson ikkunalautoja. Lehdet lerppuvat murheellisesti, muutama kasvi näyttää kuolleelta. Kannan kasveille vettä, istahdan lattialle, koetan olla tuntematta musertavaa kyvyttömyyttä. Eläinten kupit ovat sentään täynnä ja kissanvessan purut puhtaat. Kun istun lattialla, harmaa kolli hiipii luokseni ja puskee pehmeästi.

Turskahdan taas. En kestä hellyyttä enkä huolta. Haluaisin kunnon riidan, rikkoontuvia astioita, huutamista ja kauluksesta repimistä. Silloin menisin tunteettomaan tilaan, huutaisin takaisin ja pakenisin rappuun. Kukaan ei huuda eikä ole vihainen ja se tuntuu omituiselta. Miten voi tuntua kurjalta, vaikkei kukaan huuda? En uskalla soittaa äidille ja kertoa. Sen sijaan koetan soittaa ja kysellä Ikävystymisen filosofian arvostelukappaleen perään, missä se oikein viipyy. Sitten muistan, että on pyhäinpäivä, ei tänään kukaan ole töissä, tuuut, tuuuuut. Mutta en uskalla soittaa Kissalle ja kysyä, onko tämä okei. (Ja mitä edes on olla okei tässä kontekstissa?)

Tänään on merkitysten äärimmäisten tihentymien päivä, älkää unohtako sitä.

Jatkan siivoamista, viheltelen ja tanssin vähän. Tästä se. Kyllä se tästä. Yksi roskapussi kerrallaan.

Huomaan ällistyen, että keramiikkaesineitä on armeijallinen. Ehkä pidän niillä ebayssa nettihuutokaupan ja ostan rahoilla itselleni jonkin modernin kapineen, vaikka tietokoneen. Imuri sentään on minun. Imuri ja espressopannu. Taidan lahjoittaa pannun kyllä Kissalle, koska en ole juonut kahvia vuosiin enkä aio aloittaakaan uudelleen.

Kuvittelen itseni siihen tiettyyn asuntoon Kalliossa, yhdeksääntoista neliöön. Olen äkkiä taas yhdeksäntoista ja ulkona kaikesta. Kuvittelen itseni kävelemässä katuja ja keittämässä yrttiteetä ja sinnittelemässä piskuisella rahasummalla. Sen osaan, sen osaan. En ole menossa mihinkään tuntemattomaan sfääriin, hieman vain taaksepäin ajassa.

Kun muutin Franzeninkadulle, silloin, olin nähnyt televisiosta dokumentin Simone de Beauvoirista, joka asui käytännössä koko aikuisikänsä samassa pikku yksiössä, joka oli vuorattu lattiasta kattoon kirjoin. Halusin asua samoin. Sitten tapahtui jotain.

Nyt voin palata takaisin haluuni. Tehdä kirjoista äänieristeen, lepattaa eriössäni satiinisessa aamutakissani ja tohveleissa, viedä kukille vettä ja keskittää rakkauteni niiden nuppuihin, kuunnella naapurin puhelinvastaajaa ja seksiääniä seinän läpi. Jääkaapissa on tuoremehutölkki, limettipikkelsiä ja soijajugurttia, jääkaapin päällä vadissa muutama hedelmä ja teenkeitin. Sängystä ylettyy keittokomeroon ja pöydän ääreen. Kun syön jonkun kanssa, tämä puhuu kanssani eikä lue lehteä ja vastaa sen takaa: "Mmmh." Vaatekaapin takaseinässä on laaja reikä naapuriasuntoon. Onko sen edessä edelleenkin vain teipattu aanelonen? Minun pitää saada soitettua äidille, kerrottua, sanottua, että jos he saavat vuokralaisen siitä pois, minä tulen.

Löydän paikkani vaikka väkisin.

14 Comments:

Blogger Näkymätön tyttö said...

haluaisin kirjoittaa jonkun kannustavan kommentin mutta en osaa, voimia ja onnea tulevaisuuteen.

5/11/05 15:42  
Blogger Veloena said...

Mitä muuta tuo on kuin sellainen? Kyllä sinä osaat :)

Ihminen ei voi kuin selvitä, niin yksinkertaista se on!

5/11/05 15:53  
Blogger Marleena said...

Ja kun aika kuluu, siitä maatiaisnaudasta tulee pienen karitsan kokoinen ja lopulta se on vain höyhenenkevyt muisto sydämessä.

Ajatuksissa lämmöllä.

5/11/05 17:59  
Blogger Scilla said...

Ihailen päättäväisyyttäsi, selviytymistahtoasi, niistä se kaikki lähtee. Toivon sinulle jaksamista jatkossakin, pitkällä tähtäimellä.

5/11/05 18:46  
Blogger kiltti ihminen said...

Rohkeutta ja tsemppiä eteenpäin, en osaa muuta sanoa. (Ja tämänkin keksimiseen meni monta päivää...) Hengessä mukana.

5/11/05 18:52  
Anonymous va said...

Tämä kommentti menee kovin maalliseksi, mutta lyhykäisesti ja varsin käytännölliseltä kannalta: mitä tulee huutokauppoihin, niin löytyy myös kotimainen vaihtoehto. Suomen suurin ja kaunein (ja samalla ilmainen) nettihuutokauppa on www.huuto.net, mikä näin varuiksi kerrottakoon.

5/11/05 21:23  
Blogger Veloena said...

No mutta käytännön neuvoja tosiaan tarvitaan, kun olen aika käsi käytännössä! Tosiaan, huuto.net, melkein alkoi aluksi pelottaa, että eihän sinne mahtuis muuta kuin keramiikkaa ;)

Vaikka voi kyllä olla, että jaankin sitä joulupaketeissa tänä vuonna.

Ja halauksia kaikille lämmön ja keveyden toivottajille, olette suloisia.

5/11/05 22:04  
Anonymous lokki said...

Elämä osaa vetää mston alta. Yhä uudestaan ja uudestaan. Kaiken virtaamisen ajatus on helppo hyväksyä,ikään kuin opettelisi valtioiden pääkaupunkeja tai kahdeksan kertotaulua. Mutta kun kodiksi käyneiden rakenteiden perustukset järkähtävät, opit lentävät ojaan ja kipu on koettava uudesti. Jotakin on liian lähellä, jotakin, mikä ei sanallistu ja minkä kasvot ovat kaiken ennakoinnin ulottumattomissa.

Surussa tiedän sanojen olevan untuvankevyitä lohdukkeita. Sen ovat monet ystäväsi jo kauniisti täällä todenneet. Mutta jos ja kun on mahdollista ihmisen tavoittaa toinen ihminen siinä syvyydessä, mihin sinä olet kirjoituksissasi kyennyt, toivon myös, että anonyyminä lukijanasi onnistuisin välittämään tietoisuuteesi edes hyppysellisen sitä myötätuntoa, jota sinua kohtaan tunnen.

Selviämistäsi en epäile, ne lentävät joilla siivet on.


On painovoimaa,
valoa ja rakkautta
Kun ei kiirehdi minnekään
kaikki ovat pyyteettä yhtä
Ystäväni,
lymytäänkö vain
leinikkikedolla,
keksitään jatkoa
joutilaiden toiveitten jonoon

6/11/05 06:36  
Blogger Veloena said...

Voi Lokki, miten ihana. Siinä olen kyllä muiden kanssa eri mieltä, auttavatko sanat. Minulle sanat ovat aina olleet painavia, merkityksekkäitä, ympärilleenkietovia. Mitä irrallisempi on, sitä voimakkaammiksi sanat käyvät. Ilman niitä en olisi selvinnyt mitenkään tänne saakka, oppinut olemaan ihmisille hyvä ja niin edelleen. Ajatelkaa nyt aboriginaalien laulukarttaa ja mantraavia munkkeja. Sanoilla on merkitys myös ruumiillisesti.

Ja ethän ole anonyymi: sinulla on nimi. Lokki, kesän lintu.

6/11/05 09:27  
Blogger -rii- said...

Kovin surullisena puolestasi, ja samalla sinnikkyyttäsi ja selväpäisyyttäsi ihaillen toivottelen voimia.

6/11/05 12:24  
Blogger Veloena said...

Selväpäisyyttä? Hyvänen aika.

En ole ajatellut lainkaan tuolta kantilta.

6/11/05 16:24  
Anonymous Heta said...

Toivon, että yhden ihmisen kodistasi ja elämästäsi siinä kodissa tulee ihanaa.

7/11/05 09:32  
Blogger Eowyn said...

Voi miten ikävää :( Tsemppiä ja hurjasti positiivisia ajatuksia täältä meiltäkin sinun suuntaasi.

Kun itse lähestulkoon täsmälleen kaksi vuotta sitten olin samassa tilanteessa, seitsemän vuoden jälkeen, surin kaiken muun lisäksi vielä sitäkin, että koko jutun piti tapahtua surkeimpaan ja masentavimpaan vuodenaikaan. Äiti totesi siihen, että jos olisi kesä, en minä sitä näkisi ympärilläni kuitenkaan kaiken suruni keskellä.

Tämä pimeä vuodenaika on - vaikka mikään aika ei ole hyvä - paras aika kahlata läpi paskat asiat, sillä viimeistään kun kevätaurinko alkaa valaista maisemia, pyrkii sinunkin suusi ihan väkisinkin iloiseen hymyyn.

Yksin asuminen pitkän parisuhteen jälkeen voi olla yllättävänkin antoisaa, ainakin se minulle oli - kaiken sai tehdä ihan niin kuin itse haluaa, eikä ollut kenellekään tilivelvollinen.

Mutta en kirjoita enempää, ettei tästä tule romaania. Voimia sinulle, selviät kyllä!

8/11/05 11:58  
Anonymous Kuraattori said...

Näihin tilanteisiin yleensä päästäni pullahtaa runo, tässä joskus ehkä eri tilanteeseen pullahtanut, mutta jollain tapaa halusin juuri tämän valita.
***

Eilinen


Joku kaunis päivä,
se oli eilinen

jaksan taas huomista,
sekin oli eilinen.

Toistaiseksi kaunein
oli edellinen eilinen.

Ensi kerralla ainakin,
odotan ylihuomista.

8/11/05 14:33  

Lähetä kommentti

<< Home

<