7.11.05

Viidessadas veloena

Ihmeiden aika ei ole ohi. Luulen, että sosiaaliset verkostoni ovat löyhät ja epämääräiset, mutta eikö vain sähköpostiini tulekin ilmoitus siitä, että Tähtitorninmäen kupeessa minua odottaa koti maaliskuun loppuun saakka. Laskeskelen raha-asioita suu supussa. Pakko selvitä, onhan minulla hivenen säästöjäkin. Voin käyttää vaikka ne kaikki, saan kyllä säästötilille takaisin rahaa sitten, kun saan työtä.

Leivon kakkua. Suklaakakkua, siis. Suklaa on väsyneille hermoille juuri oikea aine. Olen niin väsynyt, helpottunut ja epätietoinen yhtäaikaa, että mikä hyvänsä ärsyke kiskaisee minut hiljaiseen, huolestuneeseen sisäänpäin pohdintaan.

Leivon kakkua, koska tämä on juhla. Viidessadas veloena, viidessadas päre, jonka päästän vapaaksi. Teen sen samalla tavalla kuin aina muutenkin: istahdan koneen ääreen tietämättä, mistä kirjoitan. Kirjoitan ensimmäisen lauseen sokkona mutta päättäväisenä. Katson sitä hetken, ehkä kolme, ehkä yhdeksän sekuntia. Sitten alan kirjoittaa ja kirjoitan kaiken, mitä mieleeni tulee. Tavallisesti kirjoitan jostain aivan toisesta aiheesta kuin mitä olen ajatellut sinä päivänä. Tärkeimmistä asioista kirjoitan tuskin koskaan, mutta tänään teen poikkeuksen. Joskus saatan juosta toiseen huoneeseen tarkistamaan jonkin asian tai hakemaan kirjan, josta tahdon kirjoittaa sitaatin. Mutta juoksen, en löntystä, juoksen ja istun taas ja selaan kirjaa kuumeisesti, kunnes löydän kohdan, ja kirjoitan sen ja kursivoin ja jatkan ajattelua näppäillen.

En ole hyvä ajattelija. En osaa ajatella muuten kuin kirjoittaessani. Se on epäillyttävää. Joskus osaan ajatella keskustellessani jonkun toisen kanssa, mutta aina en. Jos en luota siihen, jolle pitäisi puhua, tapaan käydä yhä harvapuheisemmaksi ja surullisemmaksi. Yksin en osaa juurikaan ajatella. Yksin osaan ainoastaan istua tai puuhastella, koettaa unohtaa, että ilta, uusi päivä, uusi vuosi tulee. Mutta kun istun alas ja kirjoitan, kaikki käy pelottoman selkeäksi.

Joskus tosin kävellessäni - ei koskaan paikallaan, ei koskaan sisätiloissa - mieleeni nousee äkkiä jokin sanapari tai useampi lause, jotka muodostavat jonkinlaisen laulun. Sillä ei ole mitään tekemistä tämän kirjoittamisen kanssa, luulen.

Tämä kirjoittaminen on jonkinlaista transsia, omalaatuista eskapismia. Se on pakenemista siitä, että arvaamaton maailma ympäröi meitä, ettemme koskaan pääse toistemme ajatuksiin, ettemme osaa ilmaista tärkeitä asioita kohdatessamme vaan puhumme yhdentekevää. Istun alas, istun tuolille, transsaan. Tämä transsi muistuttaa sitä, mitä teen joskus tanssiessa, kun musiikki tunkeutuu kaikkialle kehossa eikä jää enää tilaa hahmottaa, miten liikkuu, kun tulee liikutetuksi, ravistelluksi. Tämä musiikki on stereoissa soitettavaa musiikkia omituisempaa, sillä tämän musiikin stereot ovat jossain sisälläni. En ole erityisen innokas paikantamaan tarkalleen, missä, sillä on tärkeämpiä kysymyksiä kuin missä. Miten, esimerkiksi, edetään kehollisesta assosiaatiosta toiseen. Kuinka kauan sitten, kuinka nopeasti, minkä jälkeen.

Kissa sanoo, että en näytä milloinkaan muulloin niin onnelliselta kuin kirjoittaessani. Se on varmasti totta, sillä kirjoittaessani en pelkää. Kadotan kaikki ajatukset siitä, etten riitä, ylety tai kelpaa. Muuten nuo ajatukset ovat kimpussani lähes jatkuvasti joutuessani olemaan ihminen. Jos saan roolin, naamion tai sensellaisen, epävarmuuden voi unohtaa. On oma ongelmani, etten ole erityisen kiinnostunut vetämään rooleja. Niiden kanssa olisi paljon helpompaa. Tai jos hyväksyisi ajatuksen, ettei tarvitse toisia ihmisiä. Sellaista en voi hyväksyä. Ei Guido Morsellin Kadotuksen lukemisen jälkeen. Ei enää.

On aika avata skumppapullo ja ottaa kakku uunista. Tänään tulee televisiosta Leijat Helsingin yllä -filmatisointi.

Ehkä en sittenkään laula ja tanssi, vaan istun mietteliäästi ja katselen tarkkaavaisena hahmoja televisioruudulla ja ihmettelen jollain toisella tasolla, missä olen vuoden päästä, tai maaliskuun lopulla, tai jouluna. Tämä kaikki on niin uutta, taas. Tänään transsi käynnistyy hitaasti - olen väsyttänyt itseäni fyysisesti niin paljon kuin uskallan - ja hieman epäröin. Lupasin skumppakorkkien pauketta ja iloista hoilausta, mutta tänään olenkin vain väsynyt, lepattava päivänsankari, jolla on perhosen pää, pienen eläimen ajatukset. Unta, unta. On niin pimeää, koko päivän. Valaisen pöytää kirkasvalolampulla ja koetan kuvitella kevään.

Tai talven. Juoksemisen soratuilla kaduilla, valoisten tilojen puheensorinan, musiikin. Että saan nauraa ja kävellä kotiin liukasta katua.

"Enhän mä voi kenenkään kolmikymppisen kanssa alkaa", sanoo Kissa, "ne on lisääntymiskoneita joiden vauvakello tikittää." Katselen Kissaa mietteliäänä ja sanon, ettenhän minäkään ole sellainen. Kissa näyttää onnettomalta. "Sinä oletkin aivan erilainen", hän sanoo.

En tiedä, tarkoittaako hän sillä sitä, että elän odotusten ulkopuolella vai sitä, että minut revitään kappaleiksi elämässä, joka koostuu ihmisistä sisätiloissa, vai sitä, että revin kappaleiksi ihmiset sisätiloissa. Katselen häntä mietteliäästi, tänään on juhla. Kissa puhuu lihaasyövien ihmisten moraalisesta aikuisuudesta, pelkään vieneeni häntä liian pitkälle jonnekin merkitystiheikköihin. Hän olisi ansainnut toisenlaisen tyttöystävän kaikki nämä vuodet, kiltin ja sovinnaisen. Sellaisen, joka osaa olla tasaisen lämmin ja vähään tyytyvä, ei tällainen transsaava otus.

Luen J.K. Ihalaista ja tunnen sanojen tarttuvan minuun.
"Tämä tie on muistinmenetys, kadotuksen kaivertamaton kilpi,
keihästie, lihaan uurrettu salama
Tämä tie on vaarallisten miesten ohikulkuväylä,
teräsvuoteiden odotushuone,
kesyttämättömien villipetojen transithalli

Tämä tie kulkee ohi pöyhkeiden puutarhojen,
ohi aidattujen pienoisparatiisien,
ohi valossa kylpevien tavaratalojen

Tämä tie kulkee Samarkandista Arkangeliin,
jään hiekkatie, hiekan jäätie, hopeatie"

Haluan kakkua, haluan skumppaa. Olen päästänyt tiikerit ja leijonat valloilleen, ajattelen, ja puhukoot ihmiset pöydän ääressä elämisestä ja kuolemisesta mitä hyvänsä. Leipää ja sirkushuveja, ajattelen. Kierkegaardin hyppy, ajattelen. Diotiman rakkauden initiaatioriitit, ajattelen. Ravistelen hiuksiani aavistuksen verran pahantuulisena ja jollain tasolla äärimmäisen tyytyväisenä.

Tunnen olevani elossa silloinkin kun nousen istumasta ja jätän viidennensadannen veloenan teidän luettavaksenne. Transsi jatkuu, kävelen keittiöön. Olen niin elossa, että esineet erottuvat selkeinä ja täsmällisinä ja askelten tärähdykset matkaavat tukirankaa pitkin terävästi. Elossa, hengissä, tietoinen, tunteva.

12 Comments:

Blogger pagisija said...

Hmm. Kirjoittaminen merkitsee samantapaista täälläkin. Se on kuin hengittämistä, kellumista luottaen ja pelkäämättä silloinkin, kun kirjoittaa vaikeista asioista. Usein kirjaimet tuntuvat kantavat elämässä paremmin kuin mikään muu, vaikkeivät tuloksena olevat sanat mitään elämää suurempaa muodostaisikaan.

Ominta.

7/11/05 19:44  
Blogger KK said...

Kuinka sattuikaan, että kuuntelen juuri Miles Davisin tulkintaa Time After Time. Kunpa osaisikin kirjoittaa samalla tavalla, kauniisti, vaivatta, merkitsevästi, ilolla, kaikkine rosoineen, kompasteluineen, pelot ja kaipuut ulos virraten. Onnea 501:lle!

7/11/05 20:01  
Blogger Marleena said...

Onnea viidellesadalle uudelle kirjoitukselle ja vielä siitäkin eteenpäin! Kuinka hyvältä ja tutulta tuntuukaan lukea, että kirjoittaessa on "enemmän elossa"! Sinulla on se taito.

7/11/05 20:07  
Blogger Marimba said...

"Tämä kirjoittaminen on jonkinlaista transsia, omalaatuista eskapismia. Se on pakenemista siitä, että arvaamaton maailma ympäröi meitä, ettemme koskaan pääse toistemme ajatuksiin, ettemme osaa ilmaista tärkeitä asioita kohdatessamme vaan puhumme yhdentekevää."

Totta. Ihmisten kohdatessa edetään lihan säännöillä. Onneksi on kirjoitus ja sen lukeminen, mahdollisuus kurkistaa vieraisiin universumeihin.

7/11/05 20:56  
Anonymous Kirsti said...

Minulla on muuten sama vika, en osaa ajatella muuten kuin kirjoittaessani. Niin, ja joskus harvoin keskustellessani, silloin jos keskustelukumppani paneutuu keskusteluun intensiivisesti, tuijottaa minua odottaen sanojani. Mutta jos hänen katseensa alkaa harhailla, unohdan mitä olin sanomassa ja pääni tyhjenee.

7/11/05 22:24  
Blogger Timo said...

Osaan ajatella puhuessani ja ajatellessani. En osaa ajatella kirjoittaessani enkä silloin kuin minua tuijotetaan - paitsi silloin kun todella luotan tuijottajaan.

7/11/05 22:37  
Anonymous va said...

Viidennensadan lastuamisen johdosta gospelkuoro nauris ylpeänä esittää: punaviinipolkka.

8/11/05 01:10  
Blogger Jenni said...

Onnea merkkipäivänä (kuinka monimerkityksellinen yhdyssana)! Pysy itsenäsi äläkä sovinnaistu koskaan.

Skål ja kippis, syön hengessä palan suklaakakkua.

8/11/05 07:18  
Anonymous Linnunradan liftaaja said...

Kiitos! Jään odottamaan uusia kauniisti kirjoitettuja lastuja, päreitä tai postauksia.

8/11/05 09:30  
Blogger Veloena said...

Kiitos ystävät ja halauksia. Luulen, etten onnistu sovinnaistumaan, kun en oikein tahdokaan :D

8/11/05 15:59  
Anonymous Ruska said...

Kiehtovasti kirjoitettu ajattelusta ja kirjoittamisesta. Intouduin itsekin kirjoittamaan aiheesta.

9/11/05 16:15  
Anonymous Gaia said...

Olet kiinnostava kirjoittaja. Luin roppakaupalla kirjoituksiasi ja jotenkin tämän tekstin alle oli mukava jättää viesti. Kirjoittaminen on kivaa ja jos siinä samalla voi ajatella, niin hienoa.

15/11/05 19:28  

Lähetä kommentti

<< Home

<