Novellipäinen

Kiusaavatko kaukaiset novellit teitä?

Minulla on vaikeuksia suhtautua joihinkin kohtaamiini asioihin, koska muistan lukeneeni noista asioista novellin, joka jäi jotenkin askarruttamaan avoimuudessaan. Nyt mietin erästä Leena Krohnin novellia, josta jouduimme tekemään analyysin lukion äidinkielen tunnilla. En enää muista oikein muuta kuin novellin nimen - joka liittyy johonkin, jota koen - ja tunnelman, joka oli epämääräisen apea ja kirjoituksen mittaan selventymätön.

Koetan hätistää novellia, mutta se nousee uudestaan kiusaamaan, heilauttelee häntäänsä (novelleilla ei ole häntiä, linnuilla ei ole häntiä, kaloilla ei ole häntiä, tuoleilla ei ole häntiä, Phalaenopsiksilla ei ole häntiä mutta oravilla on häntä - puuhkahäntäisillä rottavilla) ja piiloutuu puunkarahkan taakse.

Liikun tilassa ja koetan ymmärtää metaforan, joka siitä on annettu etukäteen. En onnistu kuvittelemaan vettä, joka sulkee sisäänsä sohvat ja tatamin. Näen kaiuttimien kelluvan irrallaan lattiasta, mutta ne eivät liikahtele vaan ovat tarrautuneet metallisin käsivarsin seiniin. En ymmärrä, ja kaiken lisäksi novelli levittäytyy ympäriinsä hämärtäen asioita entisestään.

Kämpille palatessani haukottelen ja olen lysähtämäisilläni väsymyksestä. Kissa pelkää, että minut on paloiteltu jätesäkkiin tai että olen tipahtanut likaviemäriin kirjoituskoneineni päivineni tai jotain muuta yhtä kauaskantoista. Ei: astun sisään haukotellen ja totean käyväni nukkumaan genast.

"No nyt sulla on se kännykkäliittymä", sanoo Kissa pimeästä. "Ehei, ei ole!" Hiljaisuutta. Huokaus. "No miksei sulla ole? Mä meinasin jo soittaa numerotiedusteluun ja kysyä sun numeroa, kun sua ei alkanut kuulua, ja soittaa ja kysyä, onko kaikki okei." Hihitän. "Mitä mulle olisi voinut sattua? Ei kun Somerolla ei ole puhepakettia, ja aloin siellä kaupassa epäröidä, että tulis tehtyä huonot diilit." Kissa huokailee, kääntyilee. Avuttomuuteni käytännön asioissa, anteeksi, ylivarovaisuuteni käytännön asioissa, ei harmaannuta ja ohimokaljuunnuta Kissaa ensimmäistä kertaa tässä elämässä.

Kiperryn kerälle peiton alle, polvet koukussa ja rintaan käsivarsin painettuina. Leena Krohnin novellin avaruustuntu valuu venyvään ristiselkään. Lasken päiviä ensi viikon keskikohtaan. Öitä. Yöt ovat pahimpia. Öisin ei voi tehdä muuta kuin maata ja toivoa, että aika imeytyisi toisaalle, ja olisi kesä. Tahtoisin karata, mutta ulkona on aika kylmä nukkua enkä tahdo huolestuttaa Kissaa likaviemärikuvitelmin.

Novellin tuntu alkaa sekoittua toiseen, siinä jossa Gregor kiipeää kattoon. Ymmärrän olevani unen rajalla. Sitten pimenee.

Aamulla muistan selkeäjärkisesti - jos tällaista adjektiivia nyt edes voi mielekkäästi käyttää - että minun pitää muistutella eräitä ihmisiä ensi maanantain kokouksesta, jossa puhumme Kafkasta. Ja sen, että tänään pitää tehdä se kuvitus kenenkä muun kuin Leena Krohnin kirjoitukseen. Kaivan esiin lehtiön ja tussit ja aloitan.

Muuta kuin keskittymistä ei olekaan. Väsymyksessäkin ajatuksen keskittäminen abstrakteihin, hohtaviin asioihin auttaa. Virkistyy, kohottaa ryhtinsä, hymyilee itsekseen.