15.11.05

Vanhempiangst

Äiti on saamassa päälle jonkin raivokkaan vaihteen. Onhan hän toki jo aiemminkin ollut ahdistunut siitä, että olen kolmekymmentä eikä minulla ole vakityötä eikä lapsia, mutta mies on sentään ollut ja valmistuinkin kesällä.

Mutta nyt hän on tyrmistynyt: tutkinto ei ole tuottanut pestejä, ainoastaan haluttomuuden jatkaa siivoojanuraa, ja nyt ei ole edes miestä. Eikä hän ymmärrä, etten itke tai sure, vaan istun vain tuolilla pienenä myttynä, varpaitani keskustelun kuluessa vaivihkaa venytellen ja taivutellen, varvassukkien anatomiaa ihmetellen. Miten nuo neuleet on oikein tehtykään? "Kuunteletko ollenkaan?" kysyy äiti. Nostan katseeni ja nyökkään. Ei huvita sanoa mitään.

"Etkö aio lainkaan kysyä, mitä sukulaisille kuuluu?" jatkuu närkästynyt tiedustelu. Huokaan ja kysyn toivotun kysymyksen ihmetellen, mikä näiden kaikkien nokitteluiden ja hyppyyttämisten funktio on. Hyvä äitisuhde, ajattelen kierosti, kuvittelin, että minulla on hyvä äitisuhde. Huonoa kuuluu, tietysti, kuinkas muuten, viiltelyä ja kivessyövän epäilyä. Varmasti minustakin ollaan huolissaan, ajatellaan minun seonneen lopullisesti, tajuan.

Mummu puhuu omaa agendaansa pöydän ääressä, selittää televisiojuontajasta, jolla oli ollut risaiset ja likaiset farkut eikä edes hiuksia kiinni. Katselen farkkujani. Ei reikiä, mutta likaa kyllä. Ja hiukset - no, ne eivät sentään ole auki, vaan palmikkokruununa pään ympäri. Mutta aika sottuisesti. Mulkaisen mummua alta kulmien. "Jos minä saisin päättää, naisilta kiellettäisiin housut täysin!" julistaa hän jo selvästi kiihdyksissään. "Kun min olin nuori, oli nätit kellohelmaset leninkit!"

Kellohelmojen kehuminen ja hiusten kasvoilta pinneillä kuromisen ja lyhyiden hiusten mummopermanentin moraalisen paremmuuden julistus jatkuu sinne saakka, kun saan tarpeekseni ja totean rauhallisesti joskin hieman pistävästi, että toiveet siitä, että saisi päättää toisten pukeutumisesta kannattaa suhteuttaa siihen ajatukseen, että jos sellainen olisi mahdollista, saattaisihan olla, että joku toinen olisikin se, joka ottaisi vallan. Vaikka se nainen televisiosta: kaikkien olisi käytettävä likaisia farkkuja, joissa on takamukseen revitty reikä ja polvessa pari hakaneulaa. Kasvolävistys olisi pakollinen, tai ainakin tatska. Ja hiuksia ei saisi kammata ollenkaan.

"Aijaija tota sun murrosikää", sanoo mummu. "Olitkossä yläasteella vai lukiossa jo?" Hymähdän olevani kolmekymmentä ja maisterintutkinnonkin suorittanut. Mummu katsoo tarkasti ja sanoo sitten: "Nyt kyllä narraat." Nyökkään: no niin tietysti. Mummu sanoo: "Eihän sulla ole edes miestä. Jos sin olisit kolmekymmentä sinulla olis mies."

En viitsi muistuttaa, että mummullakaan ei ollut miestä tämän ollessa kolmekymmentä, kaksi lasta vaan ja työ tehtaalla. Yhtä köyhiä, yhtä ujoja ja niin edelleen. Äiti kohauttaa hartioitaan pöydän toisella puolen ja sanoo sitten: "No niin, nyt katotaan oisko mulla sulle jotain näytepakkauksia messuilta." Yritän nurista, etten tarvitse yhtikäs mitään materiaa, mutta äidin päätä ei käännetä. Saan uimahallikeikkoja varten kasan shampoiden matkapakkauksia. Vessassa äiti sihisee, että toivoo mummun tajuavan lähteä. Pian ovi käykin.

Sitten äiti purskahtaa nauruun. "Vai housujen käyttökielto...! Dementikko diktaattorina!" Nauran mukana, vaikka eihän dementikkodiktaattoreissa ole objektiivisesti ottaen mitään hauskaa, mikäli historia toistaa tästäkin eteenpäin itseään kyllästymiseen saakka.

"Nyt sinun on kyllä ryhdistäydyttävä", sanoo äiti. "Nuo kulmakarvat olisi nypittävä. Ne on liian paksut." Taas kerran voitan taistelun eikä kulmakarvoihin kajota. En tahdo näyttää jatkuvasti siltä miltä naisten pitäisi äidin mielestä näyttää: eteerisen hämmentyneiltä. Äiti tekee suunnitelmia, minä haluan letittää hiukset ja painua kotiin nukkumaan. "Oletko jo käynyt baareissa tarpeeksi?" kysyy äiti teini-ikäisen manialla. Onneksi voin vastata kyllä, vaikka eihän minun baareiluni nyt kovin baareista ollut - kunhan istuin ja juttelin ystävän kanssa ja vittuunnuin savusta mutta en vastaa niin tarkasti, annan ymmärtää käyneeni. En ymmärrä, miten absolutistiäitini on huolissaan siitä, käynkö tarpeeksi baareissa. Ehkä häntä hävettää sanoa asiakkaille, että tytär on hunsvotti, joka on kyllä maisterisihminen mutta ei saa töitä eikä miehiä. Oujee.

Myötätunto on vaihtunut pettymykseen. Pettymys on karvasta ja hallitsematonta. Kun ne alkavat puhua siitä, miten pian tulen kerjäämään heidän rahojaan koura ojossa, ja että eivät he nyt niin rikkaita ole, isäkin eläkkeellä, hiillyn lopullisesti ja ilmoitan, että isänpäivää on jo vietetty ihan riittävästi, kiitos vaan. Äiti koettaa lievennellä, että kyllä hän voi rahaa antaakin, ei siinä mitään, mutta kun jo kolmekymmentä ja kohta kolmekymmentäyksi. Ja ettei sitä eikä tätä. Ja jos nyt vielä saisit sen Kissan takaisin, kun se ei ole köyhä eikä ilkeä. Juu jutellaan lisää toiste, olen lähdössä jo, totean. "Vaikka oma elämäsihän se on", liennyttelee äiti. Halaan äidin ja poljen kotiin pää suristen. Eilenkin olo on vielä niin paha, etten oikein saa kirjoitettua asiasta.

Vasta tänään, vasta nyt, puhuttuani ensin Ilveksen kanssa ja kuultuani, että heidän kodissaan käydään isänpäivänä täsmälleen sama keskustelu, tosin sillä erotuksella, että Ilveksen vanhemmat ovat sitä mieltä, ettei tämä saisi asua Helsingissä - eihän täällä asu kukaan kunnon ihminen. Pikkukaupunki ja omakotitalo, he sanovat, ja ongelmasi ratkeavat. Elämä kuluu Helsingissä hukkaan, sanovat.

Vanhempien ahdistusta on vaikeaa ymmärtää, kun on itse onnellinen ja tyyni, nukkuu hyvin pitkästä aikaa ja jaksaa haaveilla asioista. Kas niin, nyt aion paketoida kirjoituskoneeni ja kiirehtiä kaupungin halki se kainalossa. On paljon tekemistä, hirvittävästi järjestettävää ja selvitettävää. Kuin olisi uudelleensyntynyt - mutta hieman viisaampana kuin äiti olettaa.

Mistä on syytäkin olla kiitollinen.

8 Comments:

Blogger -rii- said...

Äidit, niinpä niin. Kuulostaa niin tutulta. Meilläkin tullaan käymään samantyyppinen keskustelu ylihuomenna, kun äiti tulee kyläilemään ja viettämään "mukavaa yhteistä päivää". Juuri mietin äsken itsekin sitä, millaisena mahtaa oma elämäni näyttäytyä ulkopuolisen silmin tarkasteltuna, ja ymmärrän kyllä, että toisella tavoin eläneen ja kasvaneen silmin kolmekymppisen "haahuilijan" elämäni ei edusta kovin positiivisia asioita. Vielä järkyttävämpää on, jos sellaisessa tilanteessa uskaltaa olla vielä tyytyväinen, tai jos ei edes halua niitä asioita, jotka valtaosa ihmisistä yhdistää onnellisuuteen. Ei ole aina helppoa olla tytär, kuinka hankalaa mahtaa sitten äideillä ollakaan.

15/11/05 15:09  
Blogger pagisija said...

Heh. Meillä samantapainen keskustelu käydään säännöllisesti yltiöpessimistisen ja maailmaan synkästi suhtautuvan isän kanssa. Viimeksi viime viikolla hän valitti valvovansa öitään, kun huolehtii niin minun "surkeasta tilanteestani". Että saanko edes nukuttua öisin, kun aamuisin on noustava sitä "paskahommaa" tekemään.

Minä saan puolestani tapella rahantuputusta vastaan. Kaksi eläkeläistä elättäisivät mieluummin kolmekymppistä maisteritytärtään itse, kuin näkisivät tämän mopin varressa. Ja ihmettelevät sitten, kun en suostu elätettäväksi. Kuulemma osoitan vääränlaista itsenäisyyttä. "Kyllä myö ihan hyvin pärjättäisiin".

Iäkkäät, hyvää tarkoittavat (niin aina!) vanhempani kuuluvat vielä siihen ikäpolveen, joille ns. akateeminen sivistys oli tae ns. menestykseen. Heillä on selvästi vaikeuksia suhtautua asiallisesti tilanteeseeni, vaikka yhteiskunnalliset realiteetit tietävätkin. Huomattavasti suurempia vaikeuksia kuin minulla itselläni.

No, huolensa kullakin :).

15/11/05 15:35  
Anonymous Mark-Anthony said...

Onkohan niin, että pojat pääsevät tuossa hieman helpommalla?
Jokaisessa on osa haahuilijaa. Minusta ei voisi olla mitään ikävystyttävämpää kuin muualta opitun ihanteen eläminen.

Luulen tien löytyvän aina kun sen aika on. Ainoa tie eteenpäin vie sisäänpäin.

15/11/05 15:43  
Blogger syksyinen said...

Joo. Tutulta kuulosti minunkin korviini. Äitini ja sukuni on tosin ruvennut hiljaisiksi sen jälkeen, kun saivat aavistuksia naissuhteista, mutta mummu jaksaa kyllä huokaista asiasta aina silloin tällöin "sinä haluat sitten aina olla yksin!". Hoh. Voi vanhempien murheita ja halua tehdä murheita sinnekin missä niitä ei välttämättä ole. Mutta tsemppiä!

15/11/05 19:51  
Anonymous pappa betalar said...

Oliks nää kaikki huumoria vai ihan totta? Olen itse reippaasti yli kuudenkymmenen, lapsia viisi, vanhin jo nelissäkymmenissä. En kyllä tunne itseäni vanhempien roolissa näissä tarinoissa. Ja muka joku ei ota vastaan rahaa, vaikka vanhemmat sitä tyrkyttävät! Hohhoijaa. Minulta kyllä pyydetään, ei tosiaan tarvitse tyrkyttää. Ovat tottuneet siihen, että "pappa betalar". Ja mikä siinä, en jaksa enää ryypätä koko eläkettäni, joten lapsillekin kyllä jää.
Mutta ihan totta: ettekö te voi jutella ihmisiksi vanhempienne kanssa? Ei kai ne ihan pönttöjä ole. Isovanhemmat saattaa olla aika sairaita, mutta ei kai ikäiseni vanhemmat.
Olen hämmentynyt. Eikö maailmassa mikään muutu?

15/11/05 23:03  
Blogger pagisija said...

Huumoria? Kaikkihan on tavallaan huumoria, jos sen haluaa sellaisena nähdä ;).

No. Eivät minun vanhempani ainakaan "pönttöjä" tai "sairaita" ole. Mutta heillä on - kuten kai kovin monilla muillakin - joitakin sokeita pisteitä jälkeläistensä ja näiden hyvinvoinnin suhteen. Toisin sanoen pahoinvointia halutaan nähdä sielläkin, missä sitä ei välttämättä ole. Tai jos onkin, he eivät ymmärrä, etteivät pysty tekemään asioille oikein mitään, eikä ole heidän asiansa valvoa öitään murehtien aikuisten lastensa työnsaannista.

Eikä minulla ole mitään aikomusta antaa vanhempieni maksaa elämistäni niin kauan, kun minulla on terve ja työhön kykenevä kroppa. He ovat osansa tehneet. Ei se tarkoita, etten ottaisi tarjottua rahaa vastaan esimerkiksi koiran eläinlääkärikuluihin tai muihin äkillisiin pakkomenoihin.

Kukin tavallaan. Itselleni "pappa betalar"-ajattelu on aika vierasta, lieneekö se sitten itsepäisyyttä vai mitä.

16/11/05 08:35  
Blogger Veloena said...

Jaa-a, pagisija on samoilla linjoilla kanssani. Mulle on ihan hirveä häpeä pyytää rahaa vanhemmilta, toisin kuin siskolleni, joka on taitava kuppaaja. Siinä sen näkee, että omenat voivat putoilla eri suuntiin puusta. :P

Mieluummin syön pelkkää täysjyväriisiä kuin menen vanhempien luokse koura ojossa. Itse asiassa, hieman inhottavaa on silloinkin, kun äiti työntää joskus väkisin viisikymppisen mukaan "kun sulla on kuitenkin niin vaikeeta". Koska se, mitä viisikymppisellä voi saada, on kuitenkin niin paljon pienempää kuin siihen ainaiseen surkutteluun liittyvä itsensä täydeksi latuskaksi tunteminen.

Tuo lause "Toisin sanoen pahoinvointia halutaan nähdä sielläkin, missä sitä ei välttämättä ole." kiteyttää kaiken oleellisen. Kun nyt olen (toki hieman kipuisa mutta enimmäkseen) onnellinen parisuhteen päättymisestä ja miehettömyydestä, eikös se vain olekin äidistä kaikkein raflaavin ongelmistani! Tuntuu jotenkin huvittavalta myös se, että vanhemmat ovat itseä niin paljon järkyttyneempiä työttömyydestä ja parisuhteettomuudesta, että ITSE sitten lohduttelee heitä tuntikaupalla, ja lopulta suuttuu koko touhuun.

Totta kai vanhempien kanssa pitää koettaa olla ihmisiksi. Mutta he voisivat yrittää sitä myös lapsiinsa päin. Ihmisiä lapsetkin ovat. Ainakin toisinaan. :D

16/11/05 10:55  
Blogger Marimba said...

Entäpä sitten vanhemmat, jotka aluksi olivat kohteliaasti kyselemättä opiskeluista, joiden luonteesta heillä ei ollut käsitystä, niin että pitkään luulin, ettei heitä vain kiinnosta, jotka alkoivat opiskelujen pitkittyessä vaivihkaa tiedustella "koskas sinä oikein valmistut ja onko se gradu isokin homma", ja jotka nykyään ovat kohteliaasti kyselemättä, kun epäilevät, etten taida saada mitään aikaiseksi, niin että tulee halu rauhoitella oma-aloitteisesti: "Joo-joo, kyllä mä sen gradun vielä teen. Joo, on se edennyt tässä pikku hiljaa", jolloin vanhemmat leikillään ehdottavat, että "voithan sä muuttaa tänne kotiin asumaan siksi aikaa että saat sen tehtyä" ja itse hymistelee joojoota ottaen asian leikillä, vaikka tietää, että takaisin kohtuun palaaminen ei olisi mikään ratkaisu, ja että lapseksi palaamista enemmän he(ja sukulaiset, läheiset ja tuttavat) toivovat ulkoisia eteenpäinsiirtymisen merkkejä, tutkintoja, lapsia ja farmariautoja.

18/11/05 20:09  

Lähetä kommentti

<< Home

<