Vanhempiangst

Äiti on saamassa päälle jonkin raivokkaan vaihteen. Onhan hän toki jo aiemminkin ollut ahdistunut siitä, että olen kolmekymmentä eikä minulla ole vakityötä eikä lapsia, mutta mies on sentään ollut ja valmistuinkin kesällä.

Mutta nyt hän on tyrmistynyt: tutkinto ei ole tuottanut pestejä, ainoastaan haluttomuuden jatkaa siivoojanuraa, ja nyt ei ole edes miestä. Eikä hän ymmärrä, etten itke tai sure, vaan istun vain tuolilla pienenä myttynä, varpaitani keskustelun kuluessa vaivihkaa venytellen ja taivutellen, varvassukkien anatomiaa ihmetellen. Miten nuo neuleet on oikein tehtykään? "Kuunteletko ollenkaan?" kysyy äiti. Nostan katseeni ja nyökkään. Ei huvita sanoa mitään.

"Etkö aio lainkaan kysyä, mitä sukulaisille kuuluu?" jatkuu närkästynyt tiedustelu. Huokaan ja kysyn toivotun kysymyksen ihmetellen, mikä näiden kaikkien nokitteluiden ja hyppyyttämisten funktio on. Hyvä äitisuhde, ajattelen kierosti, kuvittelin, että minulla on hyvä äitisuhde. Huonoa kuuluu, tietysti, kuinkas muuten, viiltelyä ja kivessyövän epäilyä. Varmasti minustakin ollaan huolissaan, ajatellaan minun seonneen lopullisesti, tajuan.

Mummu puhuu omaa agendaansa pöydän ääressä, selittää televisiojuontajasta, jolla oli ollut risaiset ja likaiset farkut eikä edes hiuksia kiinni. Katselen farkkujani. Ei reikiä, mutta likaa kyllä. Ja hiukset - no, ne eivät sentään ole auki, vaan palmikkokruununa pään ympäri. Mutta aika sottuisesti. Mulkaisen mummua alta kulmien. "Jos minä saisin päättää, naisilta kiellettäisiin housut täysin!" julistaa hän jo selvästi kiihdyksissään. "Kun min olin nuori, oli nätit kellohelmaset leninkit!"

Kellohelmojen kehuminen ja hiusten kasvoilta pinneillä kuromisen ja lyhyiden hiusten mummopermanentin moraalisen paremmuuden julistus jatkuu sinne saakka, kun saan tarpeekseni ja totean rauhallisesti joskin hieman pistävästi, että toiveet siitä, että saisi päättää toisten pukeutumisesta kannattaa suhteuttaa siihen ajatukseen, että jos sellainen olisi mahdollista, saattaisihan olla, että joku toinen olisikin se, joka ottaisi vallan. Vaikka se nainen televisiosta: kaikkien olisi käytettävä likaisia farkkuja, joissa on takamukseen revitty reikä ja polvessa pari hakaneulaa. Kasvolävistys olisi pakollinen, tai ainakin tatska. Ja hiuksia ei saisi kammata ollenkaan.

"Aijaija tota sun murrosikää", sanoo mummu. "Olitkossä yläasteella vai lukiossa jo?" Hymähdän olevani kolmekymmentä ja maisterintutkinnonkin suorittanut. Mummu katsoo tarkasti ja sanoo sitten: "Nyt kyllä narraat." Nyökkään: no niin tietysti. Mummu sanoo: "Eihän sulla ole edes miestä. Jos sin olisit kolmekymmentä sinulla olis mies."

En viitsi muistuttaa, että mummullakaan ei ollut miestä tämän ollessa kolmekymmentä, kaksi lasta vaan ja työ tehtaalla. Yhtä köyhiä, yhtä ujoja ja niin edelleen. Äiti kohauttaa hartioitaan pöydän toisella puolen ja sanoo sitten: "No niin, nyt katotaan oisko mulla sulle jotain näytepakkauksia messuilta." Yritän nurista, etten tarvitse yhtikäs mitään materiaa, mutta äidin päätä ei käännetä. Saan uimahallikeikkoja varten kasan shampoiden matkapakkauksia. Vessassa äiti sihisee, että toivoo mummun tajuavan lähteä. Pian ovi käykin.

Sitten äiti purskahtaa nauruun. "Vai housujen käyttökielto...! Dementikko diktaattorina!" Nauran mukana, vaikka eihän dementikkodiktaattoreissa ole objektiivisesti ottaen mitään hauskaa, mikäli historia toistaa tästäkin eteenpäin itseään kyllästymiseen saakka.

"Nyt sinun on kyllä ryhdistäydyttävä", sanoo äiti. "Nuo kulmakarvat olisi nypittävä. Ne on liian paksut." Taas kerran voitan taistelun eikä kulmakarvoihin kajota. En tahdo näyttää jatkuvasti siltä miltä naisten pitäisi äidin mielestä näyttää: eteerisen hämmentyneiltä. Äiti tekee suunnitelmia, minä haluan letittää hiukset ja painua kotiin nukkumaan. "Oletko jo käynyt baareissa tarpeeksi?" kysyy äiti teini-ikäisen manialla. Onneksi voin vastata kyllä, vaikka eihän minun baareiluni nyt kovin baareista ollut - kunhan istuin ja juttelin ystävän kanssa ja vittuunnuin savusta mutta en vastaa niin tarkasti, annan ymmärtää käyneeni. En ymmärrä, miten absolutistiäitini on huolissaan siitä, käynkö tarpeeksi baareissa. Ehkä häntä hävettää sanoa asiakkaille, että tytär on hunsvotti, joka on kyllä maisterisihminen mutta ei saa töitä eikä miehiä. Oujee.

Myötätunto on vaihtunut pettymykseen. Pettymys on karvasta ja hallitsematonta. Kun ne alkavat puhua siitä, miten pian tulen kerjäämään heidän rahojaan koura ojossa, ja että eivät he nyt niin rikkaita ole, isäkin eläkkeellä, hiillyn lopullisesti ja ilmoitan, että isänpäivää on jo vietetty ihan riittävästi, kiitos vaan. Äiti koettaa lievennellä, että kyllä hän voi rahaa antaakin, ei siinä mitään, mutta kun jo kolmekymmentä ja kohta kolmekymmentäyksi. Ja ettei sitä eikä tätä. Ja jos nyt vielä saisit sen Kissan takaisin, kun se ei ole köyhä eikä ilkeä. Juu jutellaan lisää toiste, olen lähdössä jo, totean. "Vaikka oma elämäsihän se on", liennyttelee äiti. Halaan äidin ja poljen kotiin pää suristen. Eilenkin olo on vielä niin paha, etten oikein saa kirjoitettua asiasta.

Vasta tänään, vasta nyt, puhuttuani ensin Ilveksen kanssa ja kuultuani, että heidän kodissaan käydään isänpäivänä täsmälleen sama keskustelu, tosin sillä erotuksella, että Ilveksen vanhemmat ovat sitä mieltä, ettei tämä saisi asua Helsingissä - eihän täällä asu kukaan kunnon ihminen. Pikkukaupunki ja omakotitalo, he sanovat, ja ongelmasi ratkeavat. Elämä kuluu Helsingissä hukkaan, sanovat.

Vanhempien ahdistusta on vaikeaa ymmärtää, kun on itse onnellinen ja tyyni, nukkuu hyvin pitkästä aikaa ja jaksaa haaveilla asioista. Kas niin, nyt aion paketoida kirjoituskoneeni ja kiirehtiä kaupungin halki se kainalossa. On paljon tekemistä, hirvittävästi järjestettävää ja selvitettävää. Kuin olisi uudelleensyntynyt - mutta hieman viisaampana kuin äiti olettaa.

Mistä on syytäkin olla kiitollinen.