13.11.05

Viattomuudesta

Elokuvateatterissa on lisäksemme ehkä kymmenkunta ihmistä. Kukaan muu ei halua elokuvan julistetta, jossa valkeisiin puetut pikkutytöt värikkäine lettinauhoineen liikkuvat suloisesti vehreydessä. En itke, mutta en ole itkusta kaukanakaan. Tuntuu omituiselta olla elokuvateatterissa Kissan kanssa nojaamatta päätään tämän hartiaan, pitämättä kädestä kiinni. Istumme vierekkäin aavistuksen jäykkinä, koskettamatta. Kuuntelen pelokkaasti selittämättömiä ääniä ja haistan näyttämötuoksun. Niin monta elementtiä, jotka tunnistaa omasta lapsuudestaan: vanhempien tai fyysisesti nopeampien tyttöjen katoaminen kuuntakaiselle alueelle, halun olla notkein, hymyilevin, kujeilevin ymmärtämättä kunnolla kuitenkaan mille kaikelle väkivallalle sellainen alistaa, kauhun muutoksen edessä.

Elokuvassa balettiopettaja itkee. Hän on jäänyt jossain mielessä sinne, minne ei olisi pitänyt jäädä, hyppivien ja keinuvien pikkutyttöjen maailmaan. Tämä kohta on vaikein pysyä rauhallisena. Vuodet kuluvat, ja edelleen syömme uudenvuodenpäivällistä kujeillen ja hoikkina, kyyhkysmäisinä ja kauneudelle omistautuneina. Odotamme tanssikoulun esiintymisiä, joissa saamme juosta lavalle silmät säihkyen, sääret pitkinä ja hiukset kiiltävinä tummanpunaista taustaa vasten, silmät suurina ja mustina, huulet verenpunaisina näyttämömeikissä. Esittämään itseämme, se on. Sitä, mitä meistä muovataan ja mihin me menemme mukaan innolla. Me olemme osaamisestamme tohkeissamme, hiomme omissa asunnoissamme liikkeitämme viikkokausia, ja sitten loistamme ryhmänä. ("Taas sinä tungit eturiviin", sanoo äiti. En tiedä, onko äiti lukenut myös Desmond Morrisit, ja onko hän Desmond Morrisin kanssa samaa mieltä siitä, että maksusta esitetty tanssi on yksi kaupallisen erotiikan muodoista.)

Matkalla kämpille Kissa sanoo, että elokuvaan on helppo eläytyä, vaikkei koskaan olekaan ollut tyttö. Olen samaa mieltä: elokuva ei kerro vain tyttöydestä vaan elämästä ylipäänsä. Siitä, kuinka ihmistä sysitään vaiheesta toiseen, ja miten siirtyminen yhdestä lettinauhan väristä toiseen karsii osan yrittäjistä, kuinka joku karkaa ohjelmasta paniikissa ja toinen uhmassa, miten muutosta odottaa kuumeisen malttamattomana ja vain aavistellen, mitä se saattaisi tarkoittaa.

Yhdessä nettiarvostelussa
on lause: "Kun seksuaalisuus herää, ei viattomuus ole enää mahdollista."

Eikö? Olen totaalisesti toista mieltä. (Sillä eikö täysin hereillä oleva ole tietyssä mielessä niin viaton kuin mahdollista - täysin kyvytön laskelmoimaan?) Eivätkö opettaja-madamoisellet muka ole palanneet viattomuuteen? Ja eikö se ole juuri se, mistä he kärsivät ja mitä eivät tytöilleen tahdo? "Ettei hänestä tulisi sellaisia kuin meistä...", sanoo toinen madamoiselle toiselle.

En kertakaikkisesti pääse irti ajatuksesta, että tämä elokuva on katsottava usempia kertoja. Näen siitä untakin. Aamulla menen vaatekaapille ja nostan esiin valkoisen ohuen puuvillayöpaitani ja silmäilen sitä uteliaana. Sain sen syksynä, jolloin aloin seurustella Kissan kanssa. Syksynä, jolloin loikkasin edellisen kerran heittäytyen tyhjän varaan epävarmana siitä, onko teoillani ajallista jatkuvuutta. Sellaisina hetkinä ihminen on viaton ja nimenomaan seksuaalisuutensa takia: sille ei voi mitään, siitä ei ehdi edes olla tietoinen. Jotain tapahtuu, ja se tuntuu niin suurelta, ettei sitä vastaan voi hangoitella mitenkään. Jossain mielessä rakastuminen ja burn out ovat samanlaisia. (Kuten Mead sanoo: Voimme valita ammattimme jne. mutta "we fall in love". Eikö myös burn outiin pudota? Tietenkin putoamisia edeltää yleensä varomattomuus - mutta eikö varomattomuuskin ole yksi viattomuuden muodoista, iloinen hyppelehtiminen aavistamatta, muistamatta aavistaa?) Aion käyttää tänä talvena tuota yöpaitaa pitkästä aikaa. Nyt se tuntuu sopivalta, pitkästä aikaa.

Mietin erästä huomiota, jonka taisin laittaa erääseen kommenttilaatikkoonkin. En muista, mistä tämän luin, mutta jostain kuitenkin: neitsyt-sanan varhaisin käyttö ei ole viitannut seksuaaliseen koskemattomuuteen vaan siihen, että nainen ei ole kuulunut sielultaan kellekään miehelle (tai miksei myös naiselle), ei ole ollut kenenkään omaisuutta. Itse luin sen jo silloin siten, että neitsyt ei ole itsensäkään omaisuutta. Jonkinlainen maailmaanuppoutumisen tila, siis, kulkemisen ja katsomisen tila, joka vaikuttaa vapaalta muttei ole sitä. En voi olla ajattelematta riemuani siitä, että uudessa kodissani voin juosta timesteppejä ja pyöriä piruetteja tuntikausia kenenkään huomauttamatta, ettei tuossa kaikessa ole mitään järkeä - kolmikymmenvuotiaalle. (Kohta kolmekymmentäyksi, ala-asteikäisen ylpeydellä.)

On siinä järkeä, jos katsoo, mitä siitä luopuminen tarkoittaisi.

Katselen kirjoja hyllyssä, mietin, kuinka paljon niistä otan mukaani. Kuuntelen Chopinin valsseja, rakastan niiden kepeyttä, joka on näennäistä. Vyötärön yläpuolelle suorana nostettu jalka näyttää painottomalta, mutta jalat painavat useita kiloja, ja alavatsan lihakset pingottuvat, ristiselkä tahtoisi mukaan liikkeeseen, eikä sitä voi sallia, sillä silloin jalka ei enää näytä painottomalta. Huvitun taas vakioaiheestani, yrityksestä käyttäytyä kuin painovoima ei vaikuttaisi kehoon lainkaan.

Valkoisiin puetut tytöt vehreydessä ja auringonkilossa ovat jasmiininkukkia, gardenioita ja kamelioita. Kun muutan sinne, pois täältä, ostan taas gardenian, joka pian kuoleskelee itsensä loppuun malttamatta keskittyä oleellisempiin asioihin, kuten uusien nuppujen lykkäämiseen. Odotan jasmiinieni kukkimista, suren kamelian pudonnutta nuppua.

"Olen tunteisiini maanisesti suhtautuva hullu", kirjoitan yksityiskirjeenvaihdossa. Ei, ei oikeastaan maanisesti. Mutta kunnioittaen, niiden suuruuden ja ehdottomuuden, niiden kehollisen suoruuden edessä hämmentyen. Että on kaksi viikkoa saamatta ruokaa oikein alas on vakava asia, samoin unettomuus. Olen tosikko, joka ei usko totuuteen yksikkömuodossa.

Ne harvat ihmiset, jotka tietävät eromme syistä kaiken oleellisen, pyörittävät päätään hämmentyneenä. He eivät ymmärrä, miten tilanteen voi jäsentää tällä tavalla. "On varmasti jotain muutakin", he sanovat. Mutta ei, muuta ei ole. En ole vielä kantanut kellarista punaista pientä matkalaukkuani, mutta on aivan varmaa, että ensimmäiseksi pakkaan siihen valkoisen yöpaitani, Bachelardin Tilan poetiikan ja Deweyn Art as Experiencen. Ja steppikengät.

Käytännön järjestelyt kivistävät päätäni epäolennaisuudessaan. On tärkeämpää luoda oikeanlainen symbolinen tila, oikeanlainen mielentila, jotta osaa kävellä edelleen selkä suorana, itsestään ylpeänä ja ketään satuttamatta. "Kannat itsesi", sanoo Kissa. Kantaa vai pitää vai ainoastaan unohtaa? Mieltää oikein rinne, meri, kirkko, talo, punaiset portaat, jalat askelmilla, käsi kupin alla tukien, sanat.

Sanat.

Nyt en enää käske niitä kiusaamasta. En oleta niiden vaikeuttavan mitään. Olen syyttänyt niitä, kun olisi pitänyt syyttää jotain muuta. Sanat ovat viattomia, valkopukuisia lapsia, jotka menevät minne niiden käsketään mennä, venkoilevat välillä tavan vuoksi tai kauhun vuoksi, mutta ovat pohjimmiltaan kuuliaisia, koska niillä ei ole kokemusta takaisestaan. Niitä ei vaivaa nälkä, jano, väsymys, kaipaus, hätä, rohkeus. Niillä ei ole intressejä. Ja silti, toisinaan, ne ovat elossa ja katsovat suoraan silmiin niin itsetiedottomina ja ehdottomina, että jokin tarina muuttuu kesken kaiken, ja on pakattava punainen matkalaukku.

Loikattava tietämättä, miten laskeudutaan ikään kuin painovoimaa ei olisi tai se ainakin armahtaisi tämän kehon silloin tällöin. Loikattava luottaen siihen, että jos tekee kuten kokee oikeaksi tehdä, jalat löytävät oikeanlaisen asennon rinteestä kehon painuessa suppuun alastulon myötä.

3 Comments:

Blogger Eufemia said...

Jotenkin ajattelinkin, että sinäkin pitäisit Chopinista.

13/11/05 17:07  
Blogger Veloena said...

Niin, Chopin on kuulasta, kovin kuulasta. Vaikka aika monta vuotta meni saada siihen takaisin maku - pitkään se maistui vain hieltä ja maitohapoilta, baletilta.

14/11/05 11:58  
Anonymous Lokki said...

"Sanat ovat viattomia, valkopukuisia lapsia, jotka menevät minne niiden käsketään mennä, venkoilevat välillä tavan vuoksi tai kauhun vuoksi, mutta ovat pohjimmiltaan kuuliaisia, koska niillä ei ole kokemusta takaisestaan. Niitä ei vaivaa nälkä, jano, väsymys, kaipaus, hätä, rohkeus. Niillä ei ole intressejä. Ja silti, toisinaan, ne ovat elossa ja katsovat suoraan silmiin niin itsetiedottomina ja ehdottomina, että jokin tarina muuttuu kesken kaiken, ja on pakattava punainen matkalaukku."

Taidatkos osuvammin sanoa. Minusta tuntuu, että sanat - juuri tuollaisina kuin ne kuvaat - ovat sinun lapsiasi, kauniita ja valloittavia.

Sääli, ettei niistä taideta myöntää lapsilisiä. Ehdin jo kuvitella KELAn tätien hölmistyneet ilmeet... ;)

15/11/05 10:44  

Lähetä kommentti

<< Home

<