Vanhenemisesta

Mobutusta on tullut vanha koira. Aamuyöstä se loikkaa sängystä lattialle ja taksuttaa ympäri asuntoa levottomasti pihisten. Lopulta se urahtaa ja kiipeää rahille nukkumaan. Ainakaan aamu-ulos ei hiivitä sen ohitse niin huomaamatta.

Kun silmät avatessa muut eläimet tulevat tervehtimään, Mobutu makaa rahilla kuin raato. Sen mustankiharainen keho on käpertynyt tiukalle kerälle. Joskus se tipahtaa rahilta kopsahtaen ja herää maassa pöllämystyneenä. Koetan opettaa sen nukkumaan lattialla koiranpatjalla tai edes nojatuolissa, josta ei tipahtaisi niin helposti, mutta vanhuksen itsepäisyydellä Mobutu ähkii itsensä kerta toisensa jälkeen juuri rahille makaamaan. Rahi on kova alunen vakosamettivuorauksestaan huolimatta.

Vielä kaksi kuukautta sitten se kirmasi portaat alas kovalla tohinalla ja laukkasi remmi kireällä ensimmäiset metrit ulos. Nyt se vain raahustaa pää pitkänä. Se kävelee päin kiviä, lastenvaunuja ja liikennevalopylväitä, ellen muista ohjata sitä kiristämällä otetta sen valjaista. Se ei kuule mitään Nasun haukkua vaimeampaa ääntä. Sille on turha karjua täyttä kurkkua: jos se näkisi, se näkisi vain suun retustavan ilmaa korostetuin ilmein, mutta eihän se edes näe. Ainoa tallella oleva aisti on haisti. Ulkona se nuuskii koko ajan nenä maassa. Jostainhan informaatiota maailman menosta on saatava. Ja tyttökoirien pissit se haluaisi edelleen syödä multineen päivineen.

Puolessa välin korttelinkiertoa se alkaa hidastella. Se haluaa seistä hetken ja vetää henkeä, sitten se jaksaa taas töpsöttää vähän matkaa eteenpäin. Se katsoo rukoilevasti, mutta seuraneiti pysyy kovana: "Mobutu, tämähän on vain lyhyt lenkki!" Se huokaisee, vaikkei kuulekaan mitään, asettaa taas tassua toisen eteen, huojuu kohti kotia. Kyyristyy kakalle, lorottaa jalka tuskin maasta nousten puiden hajuposteille. Rappuun tultaessa se on jo niin väsynyt, ettei ala nousta portaita, seisoopa vain itsepäisesti alatasanteella ja tuijottaa. Kannan sen kotiin. Nasu häärää huolestuneena ympärillä. Se nuuskii Mobutun suupieliä ja tekee alistumiseleitä olettaen kai ukon reagoivan niihin jollain tapaa. Mutta ei. Mobutu vain on. Tuijottaa jonnekin kauas.

Kun tassut on pesty, se kiertyy takaisin kerälle nukkumaan. Mistä ne mahtaakaan uneksia?



Joskus, kun se näkee levotonta unta, potkii jaloillaan ja uikuttaa hädissään, laitan käteni varovaisesti kupiksi sen kirsun eteen. Se vetää hajuani sisään ja rauhoittuu. Silitän sen luisevia kylkiä ja takkuista karvaa. Sen hengitys tasaantuu, se menee aivan rennoksi.

Aina kun näen mummoni, joka on kahdeksankymmentäseitsemänvuotias, koetan poimia muistiini yksityiskohtia vanhenemisesta. Ihmisillä se on niin toisenlaista. Mummulle suuri nöyryytys on se, jos pitää pyytää jonkun apua. Niinpä hän itse käy Alepassa, laittaa ruokansa, siivoaa ja muutenkin hoitaa asioitaan, vaikka nykyään asuukin samassa taloyhtiössä kuin vanhempani. Suurelta lasitetulta parvekkeeltaan hän voi tyytyväisenä todeta, että nyt äitini ja isäni tulevat kotiin - hänellä on suora näkymä näiden ovelle. Ei hän silti soita. Mutta tuntuu kuulemma hyvältä tietää, että ne ovat kotona, jos vaikka jotain sattuisi. Tosin sydänkohtauksen saatuaan mummu mietti pitkään, voiko soittaa, kun häneltä oli tullut pissit housuun sängyssä, ja se hävetti häntä niin kovasti.

Mummo jumppaa joka päivä pari tuntia. Nostelee kevyitä käsi- ja jalkapainoja, keppijumppaa, venyttelee. Tekee samat monistetut sanaristikot uudestaan ja uudestaan. "Etkö sinä tylsisty siihen, että ne on samoja", kysyn kerran järkyttyneenä vanhempieni pihiydestä: eihän uusi ristikkolehti nyt niin paljon maksaisi. "Ei tässä iässä enää muista niitä vastauksia, ei se haittaa vaikka olisi sama. Parempi vaan. Jos joku kohta on vaikea, voi ottaa eilisen ristikon esiin ja luntata siitä sen kohdan. Sitten jää hyvä mieli, kun saa ristikon tehtyä", selittää mummu. Vanhempani säestävät: parempi vaan, että pysyy hyvä mieli ja että jaksaa tehdä.

Koiralla ei ole vanhenemisensa suhteen sellaisia vaatimuksia. Tietysti sen hyvä mieli koetetaan taata, mutta lopulta sitä ei voi kukaan muu sen puolesta päättää. Tuntuu siltä, että sille tulee hyvä mieli tasan kahdesta seikasta: nukkumisesta ja louskuttamisesta. Enimmäkseen se nukkuu. Mutta ulkona, jos mennään koirapuistoon ja hihnan kiristys valjaista katoaa, se alkaa louskuttaa. Myös vieraisille mentäessä, kun se ei uskalla käydä nukkumaan, se alkaa louskuttaa lohduttomasti, tauotta. Se on hiljaa vain, jos saa olla Kissan tai minun sylissä. Siinä se uskaltaa urahtaa ja sulkea luomensa.

Koirapuistossa eräs monta koiraa pitänyt mies väittää, että Mobutu tietää, ettei se enää pysty huomaamaan, jos muut lähtevät ja jättävät sen, ja että se haukkuu siksi, muistuttaakseen olemassaolostaan, ettei sitä unohdettaisi jonnekin, missä se ei enää selviytyisi. Minusta miehen hypoteesi kuulostaa liioitellulta. En usko Mobutun arvioivan selviytymiskykyjään. Mutta luulen, että sen maailma on pelottava: pimeä, hiljainen, täynnä tyhjyydestä äkkiä ilmaantuvia kulmikkaita esineitä, pudotuksia, liukkaita lattioita. Ja onneksi, myös koirille rakkaita hajuja, silittäviä käsiä, lämpimiä sylejä, Nasun kuonon kosketuksia, kissojen lempeitä puskemisia ja koti, jossa uskaltaa sulkea hetkeksi silmänsä ja levätä.

On vaikeaa uskoa, että tämä on se sama, joka kolme vuotta sitten tullessaan kiskoi niin kovasti hihnassa, että olkapää tuli kipeäksi, joka juoksi niin nopeasti, ettei pyörällä pysynyt perässä, vaikka kuinka pinnisti, joka jaksoi kävellä vaikka maailman ääriin, hyppiä, pomppia, pelleillä, hakea keppiä ja palloa, saada koirien auringonläikkähepuleita, joissa juostaan auringonläikkää ympäriympäriympäri täysin sekopäisenä, suu irveessä. Sama, joka tuli mukaan saunaankin, ettei vaan hukkaisi meitä. Silloin eläinlääkäri arvioi, että Mobutun ikä oli neljä. Kodittomien koirien tarhalla oli arvioitu 6-8 vuotta. Jälkimmäisen osoittautui oikeaksi, joskin sekin ehkä turhan nuoreksi. Ehkäpä Mobutu vain piristyi niin kovasti päästyään kaduilta ja koiratarhalta viimein kotiin puolen vuoden odottelun jälkeen, että unohti, ettei enää ole nuori? Mutta nyt se on vanha, käyttäytyy kuin vanha koira. Siitä ei ole epäilystäkään.

Tavallaan koiran vanheneminen on arvokkaampaa ja armollisempaa kuin ihmisen. Kukaan ei käy sanomassa sille, että hei, sinä tarvitset habaa, jos aiot kestää pidempään. Että sinun pitää olla energinen ja reipas ja pitää mielesi vireänä. Koira ei osaa hävetä sitä, että käy vanhaksi ja heikoksi, että jonkun pitää kantaa sen löysä, painava ruumis toiseen kerrokseen. Koira vain nukkuu, näkee unia. Sen tassut nytkähtelevät ja kirsu heiluu nytkin. Puoleksi avoimen silmän pupilli pyörii villisti, korvat kohoavat kuulemaan. Unessa se näkee ja kuulee edelleen, juoksee edelleen. Välillä sen häntä läpättää villisti, välillä sen kurkusta nousee kumeaa murinaa. Välillä se ulvoo kuin susi. Unessa se ei louskuta eikä nuku, vaan kiipeää portaat kovaa vauhtia kotiovelle ja koettaa leikkisästi näykätä kädestä, joka sitä silittää. Loks, sanovat hampaat tyhjän ympärille kalahtaessaan.