20.4.05

Ihmeellistä musiikkia

Päivät ovat palapelien paloja. Toisinaan jotain loksahtaa kohdalleen.

Uskaltaudun pyöräilemään Dodon toimistolle, eikä jalkaan satu paljonkaan. Reisilihakset, nuo luopiot, sen sijaan kivistelevät leponsa päätteeksi. Inhoan tätä jalan varjelun mukanaan tuomaa heikkoutta ja kalpeutta. Tahdon juosta, rypeä kuralätäköissä, kiivetä puihin, pulahtaa mereen ja niin edelleen. Uskaltaudun myös pitkälle lenkille koirien kanssa, vaikka jokainen astuminen oikealle jalalle tuntuu oudolta. Ei varsinaisesti kipeältä, oudolta vain. Pitäisihän se tietää. Minulle on toitotettu niin monta kertaa, että kipukynnykseni on poikkeuksellisen korkea ikäiselleni. Mikset ole tullut aiemmin lääkäriin? Kun ei satu, tänään aamulla vasta alkoi. Ei voi olla totta. Syötkö sinä jotain kipulääkkeitä? Ei, en syö niitä juuri koskaan. Viimeksi, kun oli korkea kuume ja silti pakko mennä duuniin, ja silloin kun lonkka murtui. Viisaudenhampaan poistonkaan jälkeen en tarvinnut. Sinun kipuaistimuksissasi on jotain häikkää.

Äkkiä raastava kipu iskee. Kudosvaurio se siellä vilkuttelee punaisia kynsiään, repii hermosäikeitä, jotta se otettaisiin huomioon. Mietin, onko niin, että C-säikeeni ovat jotenkin huonot, mutta A-säikeet toimivat. Näen usein painajaista, että minut viedään koe-eläimenä kipuklinikalle ja testataan, missä vaiheessa alan huutaa. Yleensä silloin, kun ne tunkevat tulitikun verkkokalvosta läpi kanta edellä ja sytyttävät tikun tuleen. Ainoastaan yksi lääkäri on ollut sitä mieltä, että kipukynnykseni ei ole outo: se jalkalääkäri, joka aikoinaan hoiti polviani, kun ne olivat niin kipeät, etten saanut nukahdettua enää lainkaan. "Vanhoilla ihmisillä, jotka kävelevät paljon ja ovat tottuneet ruumiilliseen työhön mutteivät särkylääkkeisiin, on usein tämän kaltainen kipukynnys", sanoi lääkäri. Katsoi jalkojeni asentoa, sanoi: "Olet tanssinut balettia." Baletti ei ole ruusuilla vain luilla, nivelillä ja ligamenteilla tanssimista. Kipu on siinä jokapäiväinen kaveri. Kuten jalasta otettu röntgenkuva kertoo, oikea jalkapohjani pitää sisällään useampia vanhoja rasitusmurtumia, joista on kehittynyt liikaniveliä, jotka ovat nyt kipeytyneet. Olen kuvitellut kärsineeni kasvukivuista, mutta ne ovatkin olleet rasitusmurtumia.

Istun puistonpenkille, koirat toheltavat jaloissa. Pian pystyn jo jatkamaan, samoamaan metsään. Samota, miten ihana sana. Siinä on metsän hämyisyys. Nuput oksissa ovat niin suuret, että ei tarvitse odottaa enää kauan sitä, kuinka pointillisti nousee runkoihin. Sori, nyt on ihan pakko siteerata yksi runoni. Jotta tutustuisitte pointillistiin. Lupaan, etten vaivaa teitä vähään aikaan uudestaan näillä.

On aikoja turvautua / huonosti perusteltuihin uskomuksiin / kääntyillä rauhallisesti / ja huvitella sillä, mikä / ei koskaan voi tulla omaksi. // Keväisin lepakkojen ihmeeksi / nousee pointillisti runkoihin / ja yön haalistuessa päättää / maiseman vaativan limenvihreää / niin että aamiaisia sängyssä / haittaa kaoottinen täplikkyys / metsän muurien edessä.

Pointillisti, tuo jokakeväinen ystävä... Pihamme puut näyttävät pointillismista heräkkeensä saaneen töpöttäjän koristamilta aamuisin, kun aurinko heleyttää nuput ja hiirenkorvat metsän varjoisen seinän tummuuden muodostaessa taustan.

En tiedä, näettekö te taidesuuntia luonnossa, mutta minä näen. Jotkut päivät ovat ehtaa Kimmo Pälikköä, jotkut Picasson sinistä kautta, jotkut Renoiria. Mutta lehtien purskahtaminen esiin kuoristaan on pointillistin, joka ikinen kevät. Koettakaapa maalata öljyvärein keväinen metsikkö. Pointillismi on ainut järkevä vaihtoehto nuppujen kuvaamisessa, jos kaiken sen keveyden, rikkauden ja yksityiskohtaisuuden tahtoo tavoittaa.

Toisin on tulppaanien kanssa.



Keskustelemme Dodon toimistolla istuen, illan hitaasti hämärtyen, Jean Gionosta ja Eugene Guillevicista. Pohdimme, miksi lyriikassa voidaan proosaa helpommin käsitellä kosmisia kuvastoja, puhua luonnon meitä edeltävyydestä, meidät ylittävyydestä ja meidän jälkeemme jäävyydestä. Proosa on niin - proosallista: ihmissuhteita, kaupunkeja, juonia, tapahtumia. Paitsi muutama hyvä proosateos. Eivätkö ihmiset oikeasti haluaisi lukea pohdintoja, joissa mietitään, mitä yhteistä on käsittelemättömällä surulla, orvokeilla, kuusiaidalla ja tähtitaivaalla? Sovimme seuraavaksi lukemistoksi Jean Heglandin Suojaan metsän siimekseen. Se on jollain tavalla järkyttävä kirja. Kertoo tyttöydestä ja luonnosta vieraantumisen voittamisesta. Hegland itse kommentoi eräässä haastattelun ja kritiikin risteytyksessä sitä, kuinka luontoon palaaminen tarkoittaa sitä, että tytöille tulee kova elämä, he menettävät hampaita ja murtavat luita, ja heidän vauvansa saattaa tukehtua mihin tahansa. Näinhän se menee. Hegland näyttää niin kauniilta, että miltei itkettää.

Ne, jotka ovat joillain messuilla sanoneet vihaisesti, että jos haluatte puhua ympäristöasioista, menkää itse ensin riukupaskalle Savoon, ovat käsittäneet vähän väärässä mittakaavassa sen, mitä luontoon palaaminen tarkoittaisi. Se olisi paljon kovempaa kuin riukupaskalla käyminen. Siksi lähes kukaan ei halua sitä, vaikka haluaisikin, että yhteiskuntaa järjestettäisiin ekologisesti fiksummalla tavalla. Kuten vaikka sillä tavalla, että ne alle viiden kilometrin matkat tehtäisiin jollain muulla kuin omalla autolla. Se leikkaisi jo tuntuvasti hiilidioksidipäästöjämme. Tunnen ihmisen, joka on muuttanutkin pyörän peräkärryn avulla ilman autoa, suhaten yhä uudestaan ja uudestaan, kunnes tavarat on siirretty vanhasta uuteen asuntoon. Kunnioitan häntä kovasti.

Mustarastas ei ole pariin päivään enää kirkunut takapihallamme, minne lie mennyt. Sepelkyyhkyt sen sijaan ovat tulleet takaisin ja kurnuttavat seksinnälkäisinä räystäissä. Takapihan auringonläikässä kimalainen lentää skillasta toiseen. Jospa valkoisenaan kukkiva Apache-chilikin kestäisi viileää, sen voisi tuoda kimalaisten pölytettäväksi. Mutta se kukkii liian aikaisin, ansarilapsi. Ja aamulla on taas kylmä, avannon reunat terävät.

Keväisin auringon voima tuntuu uskomattomalta. Saattaa tuskin ymmärtää, kuinka maapallo on kiertoradallaan sellaisessa kohtaa, että me saamme yhä runsaammin auringon suukkoja, käsittämätön ja täysin ansaitsematon kosminen suosio ja armo valahtaa kotiseudun päälle, kasvit uskaltavat herätä unestaan ja muutama uskalias perhonenkin jo läpättää leskenlehdissä. Kesällä ja syksyllä aurinko on itsestäänselvyys, talvella tuskin olemassa. Mutta keväällä sen voi havaita helposti: se repii lumipeitteet pois raivokkaasti, paahtaa lumen alta vihreänä paljastuneen ruohon nopeasti läpikuultavaksi nukaksi, tekee talvitakin pinnasta hehkuvan kuuman.

Meni pitkä aika, että opin pitämään keväästä. Vielä kymmenenkin vuotta sitten epäröin, onko kevääseen luottamista. En pitänyt siitä, että aurinko nosti minutkin jalkeille jo kuuden aikaan, käyskentelemään ja tarkkailemaan, milloin sinivuokko kukkii. Se tuntui silloin niin epäoleelliselta, koetin elää kivikaupungin tahtiin, luentojen tahtiin, universaalipäivän tahtiin, sellaisen, joka on kesällä ja talvella sama. Ja joka vuosi menetin itseni keväälle viimeistään rentukoiden alkaessa kukkia varhain eräässä eteläisessä tervaleppäpoukamassa, merilevän alkaessa mädätä kallionkoloissa kesältä tuoksuen. Koettelin itseäni ottamalla sukkahousut pois shortsien alta jo plus kymmenessä asteessa - toimii ihan kohtalaisesti, vaikka Lauttasaaressa tuuli onkin aina jäätävä. Tai ainakin silloin oli. Tuskin se on viimeisen kahdentoista vuoden aikana muuttunut miksikään.

Vanhenemisessa on parasta se, että vuosi vuodelta kevään ihmeellistä musiikkia odottaa tarkemmin ja innokkaammin. Hyväksyy sen, että aurinko on kutsu metsiin ja kaduille, ei masennu edes edelliskesän kulottuneesta ruohosta, joka muistuttaa ikävällä tavalla siitä, kuinka lyhyt kesä ihmisiänkin perspektiivissä on, tunnistaa yhä useammat perennoivat luonnonkasvit niiden lehtiruusukkeista, jotka koko talven ovat odottaneet malttamattomina kevään ensimmäisiä, kuumeisia tahteja. Järsii kävellessä koivujen hiirenkorvia piittaamatta siitä, kuinka kaupunkilaiset mulkoilevat moista puista laidunnusta. Tunnistaa ystävät mustarastaan ja räksän, sepelkyyhkyn ja västäräkin, siilin ja kastemadon. Heittää hyvästit tomuiselle talvelle, kirjanhajuisille kuukausille, ikuiselle hämärälle. Pakkaa talvivaatteet suureen laatikkoon ja vie kellariin, nostaa kesävaatteet tilalle kaappiin. Kesävaatteiden värit ovat iloiset: oranssia, turkoosia, punaista. Talvivaatteissa on sammaleenvihreää, violettia, harmaata, mustaa. Koko kehon tienoo kirkastuu.

Kaivelee esiin mummolta perityn korallikaulakorun ja kiinnittää sen kaulan ympärille. Kevät! Juoksee makuuhuoneen ikkunaan - jokohan pointillisti - - ei vielä, ei vielä. Koirat juoksevat perässä innokkaina seikkailuihin. Niiden kynnet rapisevat tammiparketilla. Valo kiertää hitaasti seiniä pitkin äkäisenä siitä, ettei sille ole mitään tekstiilejä, mitä haalistaa. Seinäpintaa vain, ja kasveja, jotka vain tummuvat ja rehevöityvät sen kosketuksesta.

3 Comments:

Blogger samia said...

Omatapa edes murto-osa havainnointi-, eläytymis- ja ilmaisukyvystäsi. Kiitos Veloena, taas kerran, maailmasi jakamisesta.

20/4/05 12:42  
Blogger sisatto said...

Täytyypä minunkin käyttää tilaisuus taas kehua tekstejäsi, niitä on aina ilo tutkiskella.

Hegland on mielenkiintoinen. Luin sen jokunen vuosi sitten kun kirjoitin Vihreään Lankaan ruoasta science fictionissa. Amerikkalaisessa henkiinjäämisscifissä keskeiseen kuvastoon kuuluu säilyketölkki, jota vasten tuon kirjan pohdinnat osuvat. Kiinnostavaa on myös se miten Hegland kirjoittaa Amerikan historian takaperin.

20/4/05 19:06  
Blogger Veloena said...

Kiitos että jaatte sen kanssani. Eivätkö maailmat olekin sitä varten? Minäkin saan blogeista niin paljon, että olisi roistomaisuutta olla antamatta jotain takaisin.

21/4/05 09:50  

Lähetä kommentti

<< Home

<