Nainen ajattelee
Eilinen lyhyeni on kirvoittanut kommentin, että teen naisille tyypillisen ajatteluvirheen. Varautukaa siis jo etukäteen siihen, että jälleen kerran koneen ääressä on nainen. Tiedättehän: epäloogisuutta, halpahintaista sentimentaalisuutta, kertakaikkista haluttomuutta käyttäytyä kuten normaali ihminen (= mies?).
Ajatus, että moraaliin liittyisi tunteista olennaisesti häpeää ja syyllisyyttä kuulostaa minulta lähinnä keinolta kontrolloida naisten siveyttä. Tai ainakin minuun näitä tunteita on koetettu iskostaa lähinnä seksuaalisuuteen liittyen. Häpeä, äläkä avaa suutasi, vaikka olisitkin tehnyt jotain, missä ei itsesi mielestä ole mitään pahaa. Meistä se on pahaa, sinä ruoja. Moraalintuhoaja, noita, narttu.
Kommentti saa minut ajattelemaan, että olisin miehenä onnellisempi. Tragediani on ollut jo hyvin kauan se, etten ole mies. Mieluiten olisin mies. Vain hullu sanoisi tässä maailmassa ja yhteiskunnassa toisin.
Ja silti, en kadehdi miehiä. En tiedä, millaista on olla mies. Ei heilläkään taida aina olla helppoa, vaikka he saavatkin tietyt bonukset heti kättelyssä: totta helvetissä miehen matala puheääni kuulostaa vakuuttavammalta. No, lukekaa vaikka muutama empiirinen tutkimus aiheesta. Avaa silmiä. Vaikken tiedä, millaista olisi olla mies, tiedän, ettei ole kivaa olla nainen. Se on äärimmäisen rasittavaa, itsetunnolle kohtalokasta, saa jatkuvasti miettimään, uskaltaako sanoa tai kirjoittaa mitään mistään tärkeästä asiasta. Kuukautisista minulla ei ole pahaa sanaa sanottavana, pms:stä kylläkin. Samoin siitä, että raskaus ja lastenhoito on nimenomaan naisten juttu. Kai minäkin voisin ottaa lapsen, jos sen joku vaivautuisi minulle synnyttämään ja kasvattamaan, niin että sen ollessa kuuden tai seitsemän voisimme pelata yhdessä korttia ja käydä Linnanmäellä. Siinä välillä voisin osallistua viikkosiivoukseen, ettei kukaan pääsisi sanomaan, etten tee osaani kotitöistä.
En jaksa hävetä sitä, että ajattelen väärin, tunnen väärin ja käsitän kaiken väärin. Hitto soikoon, se on minun oikeuteni yksilönä ja ihmisenä. Olla erehtyväinen. Olla kovapäinen erehtymisten suhteen. Olla muuttamatta käsityksiäni, jos ne tuntuvat vastaavan hyvin todellisuuttani, silloinkaan kun se olisi kaikkien muiden mielestä järkevää ja säästäisi parit kunnon itkut ja raivarit.
Rakastan kaikkea kaunista ja hyvää. Rakastan ihmisiä, jotka jaksavat hymyillä vieraille näitä palvellessaan, ihmisiä joilla riittää rohkeutta elää ideaaliensa mukaan, ihmisiä jotka eivät tavoittele valtaa eivätkä statusta. Niitä, jotka lakaisevat rappunsa eduksen vaikkeivät siitä koskaan saakaan kiitosta eivätkä rahaa. Rakastan akileijoja, helokkeja ja tuoksuherneitä. Madame Plantier -ruusua. Uintireissuja, nauramista.
En pidä siitä, kuinka keskeytän toisinaan jonkun tai dominoin seuruetta jollain jutulla, jonka tarkoitus on saada muut nauramaan jollekin verrattain merkityksiltään tyhjälle jutulle. Enkä siitä, että olen huolissani siitä, vaikutanko liian hölmöltä jonkun keskustelukumppaniksi. Puhumattakaan siitä, että olen huolissani siitä, olenko liian hölmö jonkun panoksi. Inhoan sitä, kuinka joskus löydän itseni sanomasta jollekulle: "Ei ei, ei se noin mene." Vaikka ihan rauhanomaisestikin. En jaksa hävetä näitä, mutta tunnen itseni jatkuvasti hölmöksi, koska en osaa tahtoa jotain niin voimakkaasti, että käytökseni muuttuisi. (Ja salaa haaveilen, että muut ovat samanlaisia selkärangattomia otuksia.)
Mieluiten olisin olematta kokonaan. Sulaisin maahan. Olisin ruoho, ja päärynäpuuta. Enkä voi. Olen luvannut huolehtia viidestä eläimestä, mitä niille silloin kävisi?
En minä ajattele mitään. Ei, ei. Yritykseni olla systemaattisesti mies ovat epäonnistuneet surkeasti. (Yrittävätkö miehet koskaan tulla naisiksi koska heistä tuntuu että miehinä he eivät voi koskaan riittää? Voi, tähän haluaisin vastauksen...) Niin monta vuotta turhaa yrittämistä, eikä kukaan uskonut siihen illuusioon. Olen väsynyt, väsyneempi kuin aikoihin. Pari vuotta sitten lakkasin yrittämästä, lakkasin uskottelemasta itselleni ennen jokaista tapaamista, ettei minulla ole tunteita, ettei minulla ole oikeutta tuntea, ettei minulla ole oikeutta erehtyä. Lakkasin psyykkaamasta itseäni ajatuksella, että olen harvinaisen miesmäinen nainen. Tajusin, että se on ihan pöljä proggis, koska pidän naisista keskimäärin enemmän kuin miehistä. Naisten tavasta puhua, koskettaa, nauraa ja itkeä. Miksi tahtoisin tulla joksikin sellaiseksi, jonka toimintatavoista noin keskimäärin en pidä?
Ja silti, edelleen ajaudun kriisiin jonkun kirjoittaessa, että teen naisille tyypillisen eleen, ajatteluvirheen, itseni vähättelyn. Se johtuu siitä, että naisilla ei ole tässä maailmassa samaa ihmisarvoa kuin miehillä. Tai siltä se ainakin tuntuu. Nöyryyden oppiminen on kaikista vaikeinta. Oppia sanomaan: olen huonompi, olen huonompi, olen huonompi, olen nainen, olen nainen, olen huonompi, olen nainen, olen huonompi, olen nainen.
Haluan olla nainen ja en halua olla nainen. Oikeastaan olen liian väsynyt pohtimaan tuota asiaa aina kun se putkahtaa esiin. Luultavasti säilyn loppuun saakka epätietoisena siitä, pystynkö sopeutumaan sukupuolirooliini ikinä. Tämä epätietoisuus on seinä muun maailman edessä. Se erottaa niin selvästi sen, mikä on minua ja mikä muuta, vaikken mitään toivoisi niin kovasti kuin sitä, että katoaisin, tietoisuuteni fokus katoaisi, että voisin olla maailmaa ongelmitta. On raskasta kahlata syvällä helvetissä, kun on kevät.
Ajatus, että moraaliin liittyisi tunteista olennaisesti häpeää ja syyllisyyttä kuulostaa minulta lähinnä keinolta kontrolloida naisten siveyttä. Tai ainakin minuun näitä tunteita on koetettu iskostaa lähinnä seksuaalisuuteen liittyen. Häpeä, äläkä avaa suutasi, vaikka olisitkin tehnyt jotain, missä ei itsesi mielestä ole mitään pahaa. Meistä se on pahaa, sinä ruoja. Moraalintuhoaja, noita, narttu.
Kommentti saa minut ajattelemaan, että olisin miehenä onnellisempi. Tragediani on ollut jo hyvin kauan se, etten ole mies. Mieluiten olisin mies. Vain hullu sanoisi tässä maailmassa ja yhteiskunnassa toisin.
Ja silti, en kadehdi miehiä. En tiedä, millaista on olla mies. Ei heilläkään taida aina olla helppoa, vaikka he saavatkin tietyt bonukset heti kättelyssä: totta helvetissä miehen matala puheääni kuulostaa vakuuttavammalta. No, lukekaa vaikka muutama empiirinen tutkimus aiheesta. Avaa silmiä. Vaikken tiedä, millaista olisi olla mies, tiedän, ettei ole kivaa olla nainen. Se on äärimmäisen rasittavaa, itsetunnolle kohtalokasta, saa jatkuvasti miettimään, uskaltaako sanoa tai kirjoittaa mitään mistään tärkeästä asiasta. Kuukautisista minulla ei ole pahaa sanaa sanottavana, pms:stä kylläkin. Samoin siitä, että raskaus ja lastenhoito on nimenomaan naisten juttu. Kai minäkin voisin ottaa lapsen, jos sen joku vaivautuisi minulle synnyttämään ja kasvattamaan, niin että sen ollessa kuuden tai seitsemän voisimme pelata yhdessä korttia ja käydä Linnanmäellä. Siinä välillä voisin osallistua viikkosiivoukseen, ettei kukaan pääsisi sanomaan, etten tee osaani kotitöistä.
En jaksa hävetä sitä, että ajattelen väärin, tunnen väärin ja käsitän kaiken väärin. Hitto soikoon, se on minun oikeuteni yksilönä ja ihmisenä. Olla erehtyväinen. Olla kovapäinen erehtymisten suhteen. Olla muuttamatta käsityksiäni, jos ne tuntuvat vastaavan hyvin todellisuuttani, silloinkaan kun se olisi kaikkien muiden mielestä järkevää ja säästäisi parit kunnon itkut ja raivarit.
Rakastan kaikkea kaunista ja hyvää. Rakastan ihmisiä, jotka jaksavat hymyillä vieraille näitä palvellessaan, ihmisiä joilla riittää rohkeutta elää ideaaliensa mukaan, ihmisiä jotka eivät tavoittele valtaa eivätkä statusta. Niitä, jotka lakaisevat rappunsa eduksen vaikkeivät siitä koskaan saakaan kiitosta eivätkä rahaa. Rakastan akileijoja, helokkeja ja tuoksuherneitä. Madame Plantier -ruusua. Uintireissuja, nauramista.
En pidä siitä, kuinka keskeytän toisinaan jonkun tai dominoin seuruetta jollain jutulla, jonka tarkoitus on saada muut nauramaan jollekin verrattain merkityksiltään tyhjälle jutulle. Enkä siitä, että olen huolissani siitä, vaikutanko liian hölmöltä jonkun keskustelukumppaniksi. Puhumattakaan siitä, että olen huolissani siitä, olenko liian hölmö jonkun panoksi. Inhoan sitä, kuinka joskus löydän itseni sanomasta jollekulle: "Ei ei, ei se noin mene." Vaikka ihan rauhanomaisestikin. En jaksa hävetä näitä, mutta tunnen itseni jatkuvasti hölmöksi, koska en osaa tahtoa jotain niin voimakkaasti, että käytökseni muuttuisi. (Ja salaa haaveilen, että muut ovat samanlaisia selkärangattomia otuksia.)
Mieluiten olisin olematta kokonaan. Sulaisin maahan. Olisin ruoho, ja päärynäpuuta. Enkä voi. Olen luvannut huolehtia viidestä eläimestä, mitä niille silloin kävisi?
En minä ajattele mitään. Ei, ei. Yritykseni olla systemaattisesti mies ovat epäonnistuneet surkeasti. (Yrittävätkö miehet koskaan tulla naisiksi koska heistä tuntuu että miehinä he eivät voi koskaan riittää? Voi, tähän haluaisin vastauksen...) Niin monta vuotta turhaa yrittämistä, eikä kukaan uskonut siihen illuusioon. Olen väsynyt, väsyneempi kuin aikoihin. Pari vuotta sitten lakkasin yrittämästä, lakkasin uskottelemasta itselleni ennen jokaista tapaamista, ettei minulla ole tunteita, ettei minulla ole oikeutta tuntea, ettei minulla ole oikeutta erehtyä. Lakkasin psyykkaamasta itseäni ajatuksella, että olen harvinaisen miesmäinen nainen. Tajusin, että se on ihan pöljä proggis, koska pidän naisista keskimäärin enemmän kuin miehistä. Naisten tavasta puhua, koskettaa, nauraa ja itkeä. Miksi tahtoisin tulla joksikin sellaiseksi, jonka toimintatavoista noin keskimäärin en pidä?
Ja silti, edelleen ajaudun kriisiin jonkun kirjoittaessa, että teen naisille tyypillisen eleen, ajatteluvirheen, itseni vähättelyn. Se johtuu siitä, että naisilla ei ole tässä maailmassa samaa ihmisarvoa kuin miehillä. Tai siltä se ainakin tuntuu. Nöyryyden oppiminen on kaikista vaikeinta. Oppia sanomaan: olen huonompi, olen huonompi, olen huonompi, olen nainen, olen nainen, olen huonompi, olen nainen, olen huonompi, olen nainen.
Haluan olla nainen ja en halua olla nainen. Oikeastaan olen liian väsynyt pohtimaan tuota asiaa aina kun se putkahtaa esiin. Luultavasti säilyn loppuun saakka epätietoisena siitä, pystynkö sopeutumaan sukupuolirooliini ikinä. Tämä epätietoisuus on seinä muun maailman edessä. Se erottaa niin selvästi sen, mikä on minua ja mikä muuta, vaikken mitään toivoisi niin kovasti kuin sitä, että katoaisin, tietoisuuteni fokus katoaisi, että voisin olla maailmaa ongelmitta. On raskasta kahlata syvällä helvetissä, kun on kevät.
Halaus,Veloena at 13:26
13 Comments:
Huh! Kylläpäs kolahti!
Minusta jokainen järkevä nainen suree sitä ettei ole syntynyt mieheksi, vaikka onhan miehilläkin tietenkin ongelmansa. Mutta naisen ongelma on siinä, että tässä kulttuurissa on opittava miesten pelisäännöt ja pelattava niiden mukaan jos haluaa menestyä. Jos tätä peliä ei opi, jää marginaaliin. Jos pelin oppii ja ryhtyy pelaamaan miesten sääntöjen mukaan, se merkitsee omasta itsestä, omasta erityislaadusta luopumista, sen runtelemista.
Itseään runtelemalla voi saada parempia graduarvosanoja tai muuta paskaa. Kannattaako? Ei minusta.
http://k.ellila.vuodatus.net/
"En jaksa hävetä sitä..." alkanut kappale osui niin omaan nilkkaan ja tämänhetkisiin fiiliksiin että lainasin sitä. Kiitos.
Täytyy varmaan kyllä miettiä vähän syvällisemmin vielä, mutta fiilispohjalta sanoisin että minä en sure naiseuttani. Olen joko sopeutunut tai alistunut, mutta joka tapauksessa olen mielelläni nainen.
Kiltti ihminen, niinhän se on. En minäkään sitä koko ajan sure, ja kuten kai muistin kirjoittaa (hmm, ollapa varma), pidän enemmän naisten tavasta käyttäytyä toisten ihmisten (ja muiden eläinten) kanssa. On vain jotenkin raskasta huomata tuo k.ellilankin (se on kait oikeasti Ellilä?) huomaama juttu, ettei itseään kannata runnella.
Minulla siihen meni kauan. Ajatella, vasta muutama vuosi sitten aloin tiedostaa tuon ristiriidan ja tajuta, kuinka olen järjestelmällisesti kieltänyt itseltäni sitä ja tätä ja tuota vain siksi, että ne ovat "akkain kotkotuksia". No jaa, tuskin koskaan enää opin lukemaan naistenlehtiä, mutta ehkäpä joskus, jossain asiassa, voisi saavuttaa tasapainon. (Mitä se on?)
Niin, mieluummin marginaalissa kuin onnettomana.
Kyselit, että haluaako mies koskaan olla nainen tuntiessaan "riittämätömyyttä". Omasta puolestani voin vastata, että minä en ole ikinä halunnut olla nainen tai tyttö. Joskus olen ajatuksella leikkinyt, jonka seurauksena olen löytänyt tasan yhden hyvän syyn olla nainen. Jos olisi nainen, niin olisi omat tissit, joita hyväillä ja puristella. Äskinen syy ei tosin ole enää voimassa, sillä olen löytänyt omat rintani :)
Muuten olen hyvin pitkälle eri mieltä siitä, että naisia ei arvostettaisi tässä yhteiskunnassa. Naisia arvostetaan monasti enemmän kuin miehiä. Minua esimerkiksi ärsytti pienenä todella paljon naisten ja tyttöjen saama erikoiskohtelu. Naiset sai mm. mennä ekana joka paikkaan ja naiset sai istua ruokapöydässä ensin. Tätä samaa eriarvoistamista näkee päivittäin siinä, että miten naisille ollaan kohteliaita ja auttavaisia että miten naiset menevät asuntojonoissa miesten ohi. Naisten ei tarvitse käydä armeijaa ja naisten sairauksia seulotaan enemmän. Miehet kärsii enemmän väkivallasta kuin naiset. Miesten roolimallissa on vaikka minkälaisia vaatimuksia. Naisten roolimallissa ei ole juuri muuta kuin "ole kiltti ja ystävällinen", mitkä on hyviä käytöslinjauksia kaikille, ei vain naisille, ja joita myös miehiltä vaaditaan.
Tämä naisten valitus mukamas epätasa-arvoisesta asemasta on todella outoa, ellei sen takana olisi täysin tyypillinen prinsessasyndrooma. Kaikki pitää saada ja mikään ei riitä. Siinä sivussa voi sitten vielä valehdella ja vääristellä miten paljon tahansa, sillä onhan kyseessä niin tärkeä asia, että tarkoitus pyhittää keinot. Se suorastaan oksettaa minua, sillä mikään instanssi ei voi keksiä asiansa olevan niin "tärkeä", että tarkoitus pyhittäisi keinot. Ja jos joku voi, niin se tarkoittaa ainoastaan sitä, että kaikki voi ottaa "reikäpäät" käyttöön sodassa.
Kamoon, jos se tiettyjen miesten kovin ihailema miehen logiikka on sitä tasoa, että naisen tekemät virheet johtuu aina nimenomaan siitä, että se on nainen (mikä sitten oikeuttaa ennakko-olettamaan että se tekee ne tietyt virheet. ja näkemään niitä vaikka se ei niitä tekiskään) kun taas miehen virheet johtuu sitten varmaan olosuhteista, tai sitten niitä ei vaan ole, niin enpä kadehtis miehiltä moista "loogisuutta"
Jotkut miehet osaa kyllä joskus käyttää logiikoiden jakoa hyväkseen niinkin, että jos ne ajattelee ihan vajaasti eikä vaivaudu edes yrittämään laajempaa ymmärrystä, se johtuu niiden mukaan siitä, ettei ne muuhun pysty koska ne on miehiä. Eli sillonkin kun ne katsoo, että miehen logiikka on huonompi, ne kääntää sen aseeksi. Ettei vaan tarttis ajatella. Tämä on ehkä kaikkein raivostuttavinta. Henkinen laiskuus on rumaa kaikilla sukupuolilla, minusta.
Käsittääkseni stereotyyppisen miehen ja stereotyyppisen naisen erona virheiden suhteen ei ole se että mies ei tekisi virheitä vaan se että nainen vatvoo niitä kauemmin ja usein julkisemmin.
Käsittääkseni stereotyyppisen miehen ja stereotyyppisen naisen erona virheiden suhteen ei ole se että mies ei tekisi virheitä vaan se että nainen vatvoo niitä kauemmin ja usein julkisemmin.
Heh-heh, kauheinta naisten ensinistumisetuoikeudessa oli se, että siihen sisältyi ensimmäinen ruoanottovuoro. Muistan vieläkin, miten siskoni omahyväinen ilme kävi ärsyttää. Kysyessäni kerran, että miksi siskoni saa ottaa aina ensin ruokaa, minulle vastattiin: "siksi kun Liisa (nimi muutettu) on tyttö". Tyttö! Ei mennyt jakeluun, ei.
Koulussa kysyin kerran saman kysymyksen istumisvuoroista, johon opettajanaiset vastasi "siksi, koska ne on tyttöjä. Tyttöjen kuuluu saada istua ensin." Argh, ärsytti ihan mielettömästi. Jos olisivat edes vastanneet "siksi, koska tytöt on heikkoja", niin olisin ollut tyytyväinen ;)
Toivoin oikein pian kasvavani aikuiseksi, jotta ei tarvitsisi enää kärsiä moisia vääryyksiä. Toivottavasti poikia ei enää alisteta samalla tavalla kouluissa. Sellainen käy nimittäin ärsyttää ihan oikeasti ja tällöin voi käydä myös etuoikeutetut ärsyttää etuoikeuttajien lisäksi.
Asiaa hieman mietittyäni, pidän mahdollisena, että joskus oikein nuorena toivoin olevani tyttö, koska silloin olisi saanut etuoikeuksia ja enemmän arvostusta :) Mutta toiveet kesti vain sen hetken, kun siskoni otti ruokaa. Tämä on sinänsä kummallista, koska ruokaa riitti aina ja sitä tuputettiin niin, että taas kävi ärsyttää. Voisi melkein ajatella, että häiriötekijä oli siten kokonaan epätasa-arvo.
Nykyisin minua ei haittaa lainkaan naisten saama erikoiskohtelu, koska on hyvä että edes naisia kunnioitetaan. Ei naisten kunnioitus kai ole miehiltä pois. Todennäköisempää ehkäpä onkin, että naisten kunnioitus lisää miesten kunnioitusta "tihkumisteorian" tavoin. Lait ja käytännöt pitää sen sijaan tietysti olla tasapuoliset.
On vaikea nähdä, että miten naiset on suomessa huonommassa asemassa kuin miehet. En minä havaitse mitään naisten mielipiteiden vähättelyä, ellei kyseessä ole feminismi. Tällöinkin vähättely voi johtua eriävistä mielipiteistä. Muutoin naisten mielipiteitä kuunnellaan siinä missä miestenkin.
Mutta feministiliikettä tulen seuraamaan todella tarkasti. Ruotsissa feminismi ilmeisesti on vaikuttanut pidemmälle kuin suomessa. Näen vain hyviä seurauksia siitä. Naiset on oikeasti iloisia ja itsevarmoja eli luonnollisen ja terveen tuntuisia. He eivät ole pelokkaita ja sulkeutuneita tai vaihtoehtoisesti sairaalloisen ylimielisiä ja puolihulluja. Miehet on yleensä paljon rennomman oloisia kuin suomessa. Täällä (Ruotsissa) naisten ja miesten tarve olla "miesmäisiä" sanan negatiivisessa mielessä on paljon vähäisempää kuin Suomessa. Jos tämä kaikki johtuu feminismistä, niin hurraa ja feminismiä kaikkialle :))
Mikko Moilaselle sanoisin, että tottakai naisia arvostetaan yhteiskunnassa. Joka päivä naiset esiintyvät puolialastomina iltapäivälehdissä, bussien kyljissä ja ulkomainoksissa. Heidän ansiostaan tuotteita myydään ja ostetaan ja kapitalismin rattaat pyörivät ja tuottavat lisäarvoa joillekin. Mutta jotkut naiset saattavat kaivata vähän toisenlaista arvostusta.
Mainitsemasi tyttöjen erikoisoikeudet ovat jäänne menneiltä ajoilta, jolloin naisilla ei ollut aivan samanlaisia ihmisoikeuksia kuin nykyään ja heidän nähtiin tarvitsevan erityistä suojelua. Eihän siitä niin kauan ole kun nainen tarvitsi aina miehen holhoojakseen. Ellei saanut miestä, se oli isä tai veli. Itse en ole koskaan kaivannut tällaista erikoiskohtelua, sen sijaan minusta kaikkia ihmisiä sukupuoleen katsomatta pitäisi kohdella ystävällisesti ja oikeudenmukaisesti.
Se on kyllä kiinnostavaa jos naisen on Ruotsissa mahdollista edetä yhteiskunnassa muuttumatta mieheksi, mutta Suomessa se ei ole juurikaan ollut mahdollista ja ala jota edustan, siis kirjallisuus, on käsittääkseni yksi pysähtyneisyyden tunkkaisimmista linnakkeista.
Sopeutuminen tilanteeseen voisi tietenkin tuottaa sitä Veloenan kaipaamaa tasapainoa ja siinä naiset ovat kai kiistämättä olleet melkoisia mestareita, siis sopeutujina. Toisaalta tilanteen tiedostaminen voi nostaa tervettä kiukkua, joka on melkoinen moottori kunhan kiukkunsa kanavoi järkevästi, mikä on tietenkin haaste kenelle tahansa.
Jaa niin, tuo anonyymi olin siis minä, Ellilä häiriöklinkalta.
Hei, täällähän on keskustelu, jee. Minua ehkä pahiten on loukannut juuri se erityiskohtelu, mikä Mikko Moilastakin. Juuri se sellainen, että tytöt tarvitsee vähän auttamista, kun ei niistä muuten mihinkään ole. Ja sitten kuitenkin: kun menee tutkimusharjoittelijaksi, ensimmäiseksi esitellään keittiö ja sanotaan, että sinä varmaan tiskaat mielellään meidän kupit, edellisen kesänkin tyttö tiskasi ne. Poikaharjoittelijoille kuppien tiskausta ei ehdoteta. "Niillähän menisi siihen niin paljon työajasta."
Pontevasti kieltäytynyt saa aikaan supattelua: mikä se luulee olevansa. Mikä se luulee olevansa, kun ei tiskaa toisten astioita, omansa vain, ei halua lasta eikä suostu pitämään omaa seksuaalimoraaliaan löyhänä. Sellainen supina harmittaa.
Mitä lynouren kommenttiin tulee, lueskelen parhaillaan teosta, josta ilmenee, että naisten tapa vatvoa epäonnistumisensa julkisesti eli työstää jäsennellysti pettymyksensä on kenties merkittävin tekijä naisten pidemmän eliniän odotuksessa. Oh boy, minusta voi tulla satakolmikymppinen. ;) On aika järkyttävää, että tutkittaessa sukupuolieroa suhteessa negatiivisten tunteiden käsittelyyn miehet KESKIMÄÄRIN ovat aivan alkeistasolla, ja, pettymykseksi huomautettakoon, tutkimus on tehty RUotsissa, jossa pojat tosissaan ovat supersymppikselta vaikuttavia letkeydessään ja perkele-asenteen puuttumisessaan.
Mitä armeijaan tulee, minä ihan mielelläni tekisin sivarin. Siitähän voisi tulla vaikka työuran alku. Miehelleni näin kävikin. Nythän kukaan ei ilmiselvästi halua työllistää mua. Kaikkiin hakemuksiin on tullut kiitos, mutta ei -henkinen vastaus tai ei vastausta lainkaan.
Ehkä tämä on prinsessasyndroomaa, mutta minusta koulussa kyllä suitsutettiin poikia enemmän. Oletettiin, että heillä on sanottavaa. Aihetta on kyllä tutkittukin laajasti. Minulla on onneksi ollut pari hyvää opettajaa, jotka ovat saaneet minut vakuuttumaan siitä, että matemaattisissa aineissa, äidinkielessä ja taideaineissa minun ei tarvitse olettaa, että olisin harvinaisen tumpelo.
No jaa, en muista myöskään nähneeni kirjaa, jonka nimi olisi "Osaako mies ajatella".
Ylipäänsä se, että kirja, jolla on tuollainen nimi, tarvitsee kirjoittaa (vaihda "mies" "naiseksi"), on jotensakin surullista.
Ja niin: en syytä tässä ketään, paitsi ehkä itseäni, kovapäisyydestäni ja stereotypioiden ylläpidosta. Olen saanut kyynärpäistä niin naisilta kuin miehiltä, pahiten kuitenkin itseltäni. Kyse on paljon laajemmasta asiasta.
Epäilyttää, onko Mikko Moilasen lohkaisu siitä, että naisten sairauksia seulotaan enemmän, totta. Tutkimuksissa on ilmennyt, että naiset suostuvat miehiä helpommin seulottaviksi ja että miesten sairauksia käsittelevät luennot ja tietoiskut ovat lähinnä naisten kansoittamia. Ehkä kukaan ei uskalla patistaa uroita seulontoihin ajatellen, etteivät ne kuitenkaan mene?
Itse olen aivan hukassa sukupuolisuusasian kanssa. Uskoteltuani itselleni vuosikaudet, etten ole mitään sukupuolta, joudun kohtaamaan sen tosiasian, että minut on kuitenkin salamyhkäisesti onnistuttu kasvattamaan tytöksi. Ja vielä siten, että minut on samalla uskoteltu ajattelemaan, että tyttömäiset piirteeni ovat jotenkin huonoja.
Onhan se rasittavaa olla heikompi, tunteellisempi, ja se, jonka etujen toimimista pitää valvoa komiteoin ja mietinnöin, kun eivät ne itse osaa pitää puoliaan objektiivisessa maailmanjärjestyksessä. Kuulla pompöösejä puheenvuoroja siitä, että pätevin valittakoon, ja katsoa sitä pätevimpien joukkoa ja miettiä, että jos tuonne pääsisi ja tuosta pitäisi valita, kuka ei kuulu joukkoon, itsehän siinä tulisi valituksi.
Missä kaikessa tämä heijastuu - kun mietitään vaikka puhujaa jonnekin, aina löytyy kymmenen hyvää miestä. Ovatko ne oikeasti älykkäämpiä? Ovatko en oikeasti niin helvetin paljon parempia? Onko naisen paikka oikeasti tiskaamassa ja kokkaamassa?
Oppivatko naiset ottamaan paikkansa, ellei heitä tuupita vähän keinotekoisestikin eteenpäin? Ellemme me tuupi toisiamme ajattelemaan ja tekemään asioita?
Itse en pitäisi tätä feminisminä vaan onnellisuuden mahdollistamisena.
Minä ymmärrän tarkasti feminismin poliittisen hengen. Sitä, että mihin se johtaa, en tietystikään osaa sanoa.
Totesin jo aiemmin, että tarkoitus ei pyhitä keinoja. Näin siksi, että ihmisillä tulee olla samat oikeudet toteuttaa päämääriään ja teoriassa millään ryhmittymällä ei tällöin voi tapahtua "vahingossa" "pientä" strategisen tai taktisen mittakaavan virhettä, koska sellainen ei ole sallittua edes Suuren ja Pyhän Oikean Asian puolesta.
Vaikka joku ryhmittymä toimisi väärin eli valehtelisi ja vääristelisi asioita, niin se ei tarkoita, että niin voi tehdä, että on sallittua tehdä niin koska muut tekee niin. Sellaiset ryhmittymät toimivat kaikki väärin, oli tarkoitus miten hyvä tahansa.
Jos tarkoitus pyhittää keinot, niin millään ei ole mitään väliä. Mitä tahansa voi tehdä. Seurauksena olisi siis täysi anarkia, se, mitä tämä maailma tällä hetkellä on, vaikka kuinka joku yrittäisi väittää: "ei ole anarkia".
Feminismi ei ole erikoisasemassa, vaikka henkilökohtainen mielipiteeni on, että nyt on naisten vuoro hallita ja "näyttää".
Näistä syistä johtuen minä en tue feminismiä.
Lähetä kommentti
<< Home