19.4.05

Kirjoittamisesta

Kuvittelin pitkään valinneeni lukemisen ja kirjoituksen puhumisen ja kuuntelemisen sijaan.

Hellin niitä kertomuksia lapsuudestani, jossa korostettiin, kuinka tein joka päivä vanhemmilleni Dadu-lehden, jonka hinta oli 50 penniä, kirjoittaen ja piirtäen kaiken lehdessä itse. Äidin naurua aiheesta lue ja syö: Lapsena suostuin syömään ainoastaan niin, että minulle luettiin samaan aikaan. Äiti sanoo: "Syö!" Minä sanon: "Lue!" jne. jne. Ja kun äiti valitti, että hänen äänensä on maassa ja puhuminen sattuu kurkkuun, vastasin, että vatsani on maassa ja syöminen sattuu kurkkuun. Nelivuotiaana opin lukemaan ilmeisen tuohtuneena siitä, ettei vanhemmista ole lukemaan sellaisia määriä kuin vaadin. Muistoja kaikista niistä kirjoista, jotka luin aivan liian pienenä. Kama Sutra kahdeksanvuotiaana taitaa olla huvittavin tapaus. Kirjojen rohkaisemana aloitan tuhansia tarinoita saattamatta yhtään kappaletta loppuun. Kuvittelen valinneeni kirjoittamisen.

Muistot puhumisesta ja kuuntelemisesta ovat varsin vähäisiä. Nekin tarkkapiirteiset muistot, joita minulla noista omituisista toimituksista on, rajoittuvat lähinnä tilanteisiin, joissa puhutaan sitä, mitä seuraavaksi aiotaan lukea tai piirtää (tai tehdä pahoja lapsen viattomalla uskolla, että leikeillä ei ole seurauksia). En pitänyt lapsista, jotka tahtoivat lätistä jostain aiheesta tai leikkiä leikkejä, joissa puhuttiin. Vuorosanojen lausuminen vielä meni, mutta puhe omana itsenä ei. Parasta on se, kun kirjoitetaan tarinaa, ensin toinen yhden lauseen, sitten toinen siihen jatkoa ja niin edelleen. Kuvittelen valinneeni kirjoittamisen.

Teini-ikäisenä toivoo kaiken muuttuvan. Seksuaalisuutta on vaikeaa edistää kirjallisesti. Tai ainakin on vaikeaa päästä neitsyydestään eroon kirjallisin keinoin. Silloin ei nettiäkään ollut vaan ainoastaan se kamala seuranetsintäpuhelin, jossa saattoi koettaa sopia treffejä, vaikka yleensä vastaus olikin: "Saatanan kuusivuotias, painu jonnekin muualle soittamaan pilarias." Pakottauduin puhumaan. Ensin tytöille, sitten pojille. Kahdenkesken meni vielä hyvin, mutta isommassa seurassa ei. Häpesin rumaa ääntäni. (Teini-iässä muuten häpesi ja tunsi syyllisyyttä JA silti tai siksi tai siitä huolimatta toimi epäeettisemmin kuin missään muussa elämänvaiheessa; panetteli toisia, veti välistä minkä ehti, ajatteli, että kaikki vihaa mua ja siksi mäkin niitä, ei kyennyt minkäänlaiseen vastuunkantoon edes omista asioistaan, tunsi jopa ylpeyttä siitä, että osallistuu maailman tuhoutumiseen ja tunsi itsensä huiman dekadentiksi käyttäessään kaulavoidetta, jonka yhtenä ainesosana oli lehmän istukkauute.) Häpesin kehoani. Häpesin ajatuksiani. Pahimpien kriisien, kuten fyysisen koskemattomuuden, tultua hoidelluiksi on helppo vajota jälleen tyytyväisyyteen kirjoittamisen suhteen ja ajatella, että kirjoittaminen onkin hyvä tapa elää, pohtia ja teroittaa huomiokykyään. Kuvittelen valinneeni kirjoittamisen.

Englannissa duunissa ollessani huomaan kirjoittamiseeni hiipivän omituisia rakenteita ja sanoja. Tahdon pois. Toki takana oli muitakin syitä, ja etenkin niitä, mutta myös fingelskoituminen huolestutti. Miten minun valitsemalleni elämäntavalle nyt käy? Kuvittelen valinneeni kirjoittamisen.

Yliopistolla olisi äkkiä pitänyt olla sosiaalinen ja puhuva. Praktikumeissa pitää puhua ja vielä aivan vieraille ihmisille, joista osa on itseä vanhempia. Tuon ajan päiväkirjoissa kirjoitankin lähinnä puhumisen vaikeudesta. Pelkään, että kaikki ääneen sanomani kuulostaa täysin naurettavalta. Törmään filosofianopiskelijoiden käsittämättömään haluun keskustella asioista - minulle täysin vieras ilmiö. Sekä heidän suhtautumiseensa kaunokirjallisuuteen: ihan kivaa, mutta. Aika traagista, sillä kuvittelen valinneeni kirjoittamisen.

Panssaroin ympärilleni kuoren, ja aina jonkun esitellessä minut filosofina tai filosofian opiskelijana protestoin vastaan. "Se on vain harrastus." Minusta ei ole keskustelijaksi, olen valinnut kirjoittamisen. Jotkut ihmiset pitävät tyylistäni kirjoittaa, mutta epäilen heidän olevan päästään vialla. Kuvittelen sivistäväni itseäni koettamalla väkipakolla keskustella sellaisissakin tilanteissa, joissa se ei tunnu luontevalta ja tunnen itseni täysin typeräksi muiden heitellessä lonkalta nimiä, ja koettaessani yhdistellä niitä kalloni piilolokeroissa sellaisiin termeihin kuin "kielipeli", "positivismi", "antirealismi", "funktionalismi" ja niin edelleen, termeihin, jotka ovat jonkin näkymättömän ja salatun nimilappuja. Mutta ainahan voin kirjoittaa, ajattelen. Kuvittelen valinneeni kirjoittamisen.



Enkä sano keskusteluissa mitään, kuuntelen vain. Myöhemmin kirjoitan päiväkirjaan, mitä olen kuullut. Kävelen koiran kanssa kaupungilla, katselen erilaisia tapoja muotoilla sisäänkäynnit taloihin. Kotona kirjoitan niistä vihkoon. Kuvittelen valinneeni kirjoittamisen.

Minut vedetään kaverisuhteiden mukana perustamaan ympäristöjärjestöä. Epäilen, ettei minulla voi olla mitään annettavaa tuollaiseen hankkeeseen, joka käsittelee jotain fiktion ulkopuolella olemassaolevaa, ajankohtaista ja jotenkin keskustelevaa ja poliittista. Kaikki järjestöä perustavat ihmiset yhtä lukiolaistyttöä lukuunottamatta ovat mielestäni hurjan pelottavia. Mutta kun nyt kerran olen ajautunut moiseen hommaan, en oikein uskalla perääntyäkään vaan käyn mielenkiinnolla kuuntelemassa, mitä puhutaan, ja kirjoitan siitä jotain päiväkirjaan. Joskus sanonkin kokouksessa jotain. Mielestäni minua tuijotetaan sen jälkeen hämmästyneenä. Tuohon aikaan ehdottelen vielä sellaisia asioita kuin luontokäsityksiltään kiinnostavien käsikirjoitusten julkaisemista kirjoina. Mikä muu kuin kirjallisuus voisi olla kiinnostavaa? Kuvittelen valinneeni kirjoittamisen.

Ajattelen, että ehkä ne ottavat jonkun kirjoittamani novellin tai runonkin mukaan. Se on paras tapa kontribuoida, päättelen. Kuvittelen valinneeni kirjoittamisen.

Joku keksii, että minun pitää vetää ympäristöfilosofian alkeiden keskustelupiiriä. Silkkaa pelkurimaisuuttani en uskalla sanoa, etten oikein osaa keskustella. Kauhusta jäykkänä menen keskustelupiirin ensimmäiseen kokoukseen ja tajuan, että jokainen osallistuja on minua sosiaalisempi, muttei kukaan muu ole lukenut juurikaan filosofiaa. On pakko puhua ja kritisoida jotain tapoja käyttää käsitteitä, kun huomaa ne ymmärretyn täysin päin prinkkalaa, kuten että itseisarvon itseis-etuliite viittaisi arvottajan itsenäisyyteen. Kotona kirjoitan päiväkirjaan, kuinka vaikeaa on olla rohkea pakon edessä. Tapaamisen jälkeen olen lopen uupunut teeskenneltyäni koko ajan hetkenkään herpaantumista sallimatta, että olen iloinen ja sosiaalinen. Mikä helpotus päästä kotiin. Seuraavan kerran repliikit kirjoitan etukäteen vihkoon, jotta selviäisin jotenkuten hengissä. Kuvittelen valinneeni kirjoittamisen.

Osallistun kirjoituskilpailuihin enkä saa koskaan edes kunniamainintaa, enkä oikeastaan ylläty enkä pety siitä. Opin ymmärtämään, että tapani pitää mielenterveyttä koossa, koostuu lähinnä seksistä, koiran kanssa kävelemisestä ja kirjoittamisesta. Jostain syystä kuitenkin kuvittelen edelleen, että se, että kirjoitan, on valinta.

Valmistun yliopistoista huonolla arvosanalla. Opiskeluaikana minulta on kuollut koira, mummo ja isomummo, yksi tuttava yliannostukseen myös, olen kadottanut suhteet yliopistoaikaa edeltäviin tärkeimpiin ystäviin täysin, olen vaihtanut miestä kerran ja pääainetta kerran, alkanut kirjoittaa lehtijuttuja, oppinut sienestämään, addiktoitunut vuoronperään maatiaistomaatteihin, akileijoihin, helokkeihin, tuoksuherneisiin, jasmiineihin, kurpitsoihin ja chileihin, pelastanut kotiini kolme koditonta kissaa ja kaksi koditonta koiraa, oppinut puhumaan vieraille ihmisille ponnistelematta, säikkymättä ja purkautumatta jälkeenpäin päiväkirjaani, oppinut steppaamaan sen verran hyvin, että minut on pyydetty esiintyvään ryhmään, josta kuitenkin joudun lähtemään, koska jalkani hajoaa, toiveammattini ovat vaihdelleet puutarhurista, mehiläishoitajasta, luomuomenankasvattajasta aina ruokatoimittajaan, kirjallisuuskriitikkoon ja somistajaan. Ja fysioterapeuttiin. Ja yksi asia ei ole muuttunut. Se, että kuvittelen jotenkin erityisesti valinneeni kirjoittamisen. Joskaan en ole selvillä siitä, mihin tehtävään olen sen valinnut. Kunhan kirjoittelen.

Vasta nyt voisin sen valita. Nyt osaan tehdä muutakin, ja arvostaa noita muitakin tekemisiä. Hyppiä, soutaa kuntoilulaitteella, kouluttaa koiraa epäsuoran positiivisen ehdollistamisen avulla, lukea taloussivua tuskastumatta, nimetä ilmastonmuutoksen aiheuttajia, käyttää kassakonetta, pystyä hymyilevään asiakaspalveluun, halata ihmisiä spontaanisti, kasvattaa omat sellerini ja kyssäkaalini. Ja, tärkeintä: Osaan puhua ihmisille miettimättä kauhistuen, että ääneni kuulostaa varmasti aivan kamalan rumalta, tai että kaikki, mitä sanon, on täyttä tuubaa. Osaan kuunnella, mitä he sanovat, vaikkeivät he kirjoittaisikaan sitä ja vaikka he katsoisivat minua silmiin puhuessaan, selvästi jonkinlaista verbaalista vastausta odottaen.

Alan hitaasti tajuta, että en ole missään vaiheessa valinnut kirjoittamista. Ainutta näkyvissä olevaa vaihtoehtoa ei voi valita. Muut ovat nähneet muutakin ja tuuppineet minua sinne päin hellävaraisesti. Olen oppinut puhumaan ihmisten kanssa. Jos edelleenkin liikun toisinaan vaitonaisena boolilasi kädessäni ja vetäydyn syrjemmäs kuuntelemaan, mitä muut puhuvat, en ole enää surullinen siitä, etten voisi puhua heidän kanssaan. Voisin mennä ja puhua heidän kanssaan. Mutta totta puhuen, en aina halua. Minusta on mukavampi kuunnella heidän ajatuksiaan kuin omiani. Alan yhä enemmän ajatella, että ehkä kuunteleminen, ei kirjoittaminen, onkin se, missä olen hyvä. Korvistani on kasvanut nyansseja vahvistavat elefantinkorvat.

Hämmästyn edelleen sitä, että joku jaksaa lukea päiväkirjaani ja jopa kirjoitella kommentteja tänne.

Vaikken enää kuvittelekaan valinneeni kirjoittamista tai ajattele, että minun on pakko kirjoittaa, joitain asioita kirjoittaminen ja lukeminen edelleen luonnehtivat. Niin kuin sitä, että huumori löytyy tuollaisista kirjallisista murjauksista tai siitä, että joku konkreettisesti liukastuu banaaninkuoreen tai sanoo organismia orgasmiksi koko kahden tunnin luennon ajan tuottaen surullisenhupaisan spektaakkelin. Yhtään hyvää vitsiä en sen sijaan muista: vitsi on liian puhekielinen juttu, jotta pääsisin siihen sisään tekemättä runsasta taustatyötä.

Tänään aamulla nauramme Kissan kanssa viimeisen kerran sitä juttua, johon Kissa törmää kirjoittaessaan "bisnesfifiin" juttua Dan Steinbockista. Fotari sanoo Kissalle puhelimessa: "Hei joo mä tiedän sen hepun, mä olen lukenut siltä sen Hiiriä ja ihmisiä. Se oli aika hyvä." Juttu naurattaa edelleen monen veivauksen jälkeenkin yhtä hyvin kuin tämä Tsehov-tapaus, johon olen linkannut ennenkin.

6 Comments:

Blogger marinadi said...

Näitä tekstejäsi jaksaa lukea, koska ne ovat kaikin puolin hyviä: osaavaa sanankäyttöä, pohdituttavaa sisältöä. Useimmat muut blogit voin vain vilkaista läpi, katsastaa, onko lyhyessä tekstissä jotain hauskaa tai kiinnostavaa. Sinun tekteihisi haluan varata rauhallisen hetken, paneutua kunnolla lukemiseen. Ja joihinkin teksteihin palaan myöhemmin uudelleen, koska jokin niissä jää vaivaamaan ajatuksia. Niin ei taida käydä juuri kenenkään muun blogissa.

19/4/05 12:39  
Blogger Veloena said...

Kiitos, kultaseni. Ehkä joku vielä palkkaa minut Miss Lonelyheartsien Miss Lonelyheartsiksi. Ethän muuten enää ole nureissasi siitä, ettet osannut muotoilla sitä yleispätevintä moraalilakia? Sillä onhan se tehtävänä aika masentava laajuudessaan ja huimaavassa kauaskantoisuudessaan.

19/4/05 13:08  
Blogger tommi said...

Taisit olla aika hankala ja hemmoteltu lapsi.

19/4/05 13:39  
Anonymous Anonyymi said...

Lukeminen on tietenkin kirjoittajalle tärkeää, mutta vielä tärkeämpää on nimenomaan kuunnella, olla hyvällä tavalla utelias. Keskustelukin on tärkeää, koska vuorovaikutuksessa voimme oivaltaa asioita joita yksin emme koskaan oivaltaisi. Yksin asioita pähkäillessämme jäämme pyörimään omaan turvalliseen umpioomme, vuorovaikutus sysää meitä liikkeelle, kohti uusia ulottuvuuksia.

Kirjoituskilpailujen kautta ei tietenkään kannata koskaan mitata itseään kirjoittajana, mutta silti menestymättömyyttä kannattaa surra. Jokaista luovaa voittoa edeltävät luovat tappiot, sanoo Julia Cameron.

Kirsti Ellilä

19/4/05 14:05  
Blogger syksyinen said...

Minä nautin suuresti blogisi lukemisesta. Kesti pidempään päästä siihen kiinni. Aluksi en meinannut jaksaa kahlata läpi pitkiä kirjoituksiasi. Mutta nykyisin jaksan ja koen ne antoisina.

19/4/05 17:42  
Blogger Veloena said...

Mistähän TOmmi niin päättelee?

En ole onneksi ikinä ollut materian perään eli en ole käynyt kalliiksi, vaikka olenkin aina ollut täynnä kysymyksiä. En ole myöskään jäänyt luokalleni, piessyt ketään, katkonut raajojani riehuessa tai sairastunut syömishäiriöön.

Äidin mielestä olen ollut helppo lapsi: sen jälkeen kun opettelin lukemaan, istuin enimmäkseen huoneessani ja luin. Kaipa hankaluus ja hemmoteltuus on aina kiinni siitä mihin vertaa. Siskooni verrattuna olen tietenkin ollut naurettavan helppo tapaus. Myös opettajat ovat pitäneet minua aina hyvin helppona lapsena, samoin englantilaisen leikkikoulun tädit ja mummo, joka minua hoiti. Myös kaverien vanhemmat ovat olleet aika tyytyväisiä minuun; olenhan rauhallinen ja kiltti joskin sairaalloisen ujo.

Hankaluus ja hemmoteltuus taitaa olla lähinnä pääni sisällä, ei käytöksen tasolla. Kuten joskus kirjoitinkin, minua ei yleensä muisteta, koska käyttäydyn niin kiltisti ja korrektisti.

Koen itseni silti vaikeaksi, kuten Tommikin. Helpottavaa, että joku muukin pitää minua hankalana. En olekaan tuon konstruktion kanssa aivan yksin. Erityisen hemmotelluksi en kyllä itseäni kuvaisi. Minuahan ei päästetty leikkimään muiden lasten kanssa vaan jouduin olemaan mummon kanssa, mikä tuntui tosi tylsältä. Vanhemmillani oli liian suuret tulot jotta olisin päässyt tarhaan. Sellaista se siihen aikaan oli Helsingissä.

Ellei hemmotelluus sitten tarkoita sitä, ettei minua pieksetty joka päivä. Onneksi ei. Tutkimusten mukaan autoritaarisesti kasvatetuista lapsista tulee sairaalloisia aikuisia, fyysisesti oireilevampia.

19/4/05 17:47  

Lähetä kommentti

<< Home

<