Höö
Häissä on omalaatuista olla, kun jalka on kipeä eikä voikaan tanssia itseään hiestä lätimäräksi. Yleensä se on aina ohjelman hauskin osio, tosin siinä vaiheessa kun tajuaa, että mekko on aivan märkä, on yö, pitäisi ottaa dösa kotiin, kiukuttaa. Ja muut tytöt ovat kuivia ja heidän hiuksensa ovat järjestyksessä, omat hiukset taas ovat läpimärkiä ruoskasuortuvia. Pysäkillä päätä kylmää.
Nyt vain istumme pöydän ääressä. Kissa ei näe vihkitoimitusta kirkossa, sillä kirkon naulakolla hän huomaa laittaneensa päälle vain puvunhousut, paidan ja liivit - takki puuttuu. "Et sinä sitä tarvitse", koetan suhista virren yli. Olemme myöhässä, kuten tavallista. Mutta yhtäkaikki Kissa lähtee dösalla kotiin hakemaan takkia juhlavastaanottoa varten ja kuuntelen hääseremonian yksin penkissä istuen. Tai no jaa, en minä niin paljon kuuntele. Katselen kullattuja kattokruunuja ja mietin, miten lapsena kirkkojen kattojen holvikorkeus teki suuren vaikutuksen: Jumalan oli pakko olla olemassa, noin korkeaa kattoa ei muuten voisi olla.
Koska sulhanen on euroviisuharrastaja, disko toimii euroviisubiiseillä. Ja me pöydän ääressä istuvat, coolit ja jalkakipuinen, arkkitehdit, esteetikot, maantieteilijät, filosofit, teemme omat viisumme pisteyttäen kappaleet sulhasen huviksi. Sulhanen kun tekee aina muistiinpanoja kaikissa tilaisuuksissa, ja nyt häntä viedään niin, ettei hän tohdi kaivaa lehtiötä ja kynää esiin. Abban Waterloo voittaa hääviisut.
Niko kysyy häissä, miksi Veloena päivittyy niin raivostuttavasti, että ensin tulee kuva ja vasta sitten myöhemmin teksti. Osaisiko joku auttaa? Hello-palvelin, jolla siirrän kuvat blogiin, ei anna kirjoitta rivinvaihdollista tekstiä lainkaan: jos siinä koettaa tehdä koko päivityksen samalla kun lähettää kuvan, tulee bloggauksesta yksi piiiiiiiiiiiitkä pötkylä. Kestäkää tai kertokaa parannuskeino. (Sama asia ärsyttää itseänikin.)
Lähdemme häistä vielä eteenpäin toisiin juhliin, erään näyttelijän viiskymppisille. Kaiken ikäiset hipit hyppivät popin ja rockin tahtiin, sivuhuoneissa puhutaan Steiner-kouluista ja lasten elitisoitumisesta. Viisikymppinen hippitäti tulee kertomaan vapaasta seksistä. Tätiä miellyttävät raidalliset ylipolven sukkani. "Tiedätkö, meidän aikaan silloin me oltiin mukana semmosissa jutuissa kun pasifismissa, kuunneltiin progea, ei menty naimisiin", sanoo täti kerrottuani tultuani häistä. "Häät, ei me sellaista kelattu. Me tehtiin hyvien ihmisten juttuja. Tajuutko?" Nyökyttelen tädille skumppakännissä.
En jaksa sanoa, että ei tuo nyt niin paljon minun elämästäni kyllä eroa. Häissäkään en mene mukaan naimattomien neitojen piiriin tavoittelemaan hääkimppua. Huomaan, että tädillä on jalassa Conversen tossut enkä viitsi huomauttaa, että sen kengät on kyllä sen verran epäreilut, että minä hyvien ihmisten juttujen harrastajana en enää sellaisia ostele. Mutta kukin sukupolvi tyylillään.
Kissan nelikymppinen saunakaveri tilittää epäonnistunutta avioliittoaan. Matkalla kotiin puhumme eroamisista ja toteamme, että osa ongelmaamme eläytyä ikätoverien häihin on se, että tunnemme niin paljon vanhempiakin ihmisiä, niitä jotka ovat eronneet ja katkeroituneet. On liian helppo nähdä, ettei ikuisia ratkaisuja olekaan. Ja että aluksi hyvästä ratkaisusta voi sukeutua pienin olosuhteiden muutoksin helvetti.
Nojaan ohimolla ikkunalasiin, niska rentona pää poukkaa uudestaan ja uudestaan lasiin kopsahtaen. Olemme Kissan kanssa olleet yhdessä kohta yhdeksän vuotta. En halua arvailla, milloin tästä tulee helvetti, tai tuleeko.
Nyt aamulla on hillitön darra. Päätä jomottaa, jalkaa särkee - innostumme tanssimaan yhden biisin, enkä osaa tanssia sätkyttelemättä jalkojani ja pomppimatta villisti - ja hengitys haisee happamelta hampaiden pesun jälkeenkin. Ulkona näyttää valoiselta ja ihanalta.
Äkkiä muistan, kuinka häissä kuuntelen tarkasti Saarenmaan valssia eestiksi, ja luulen kuulevani laulajan sanovan: Siis kiiruhda, lennuhda, lihava neitu... , ja ihmettelen ääneen, laulaako se lihava vai ihana vai ovatko ne silloin joskus todellakin olleet sama asia, olenhan minäkin nähnyt lihotuspillerimainoksia nelikymmenluvulta, ja Kissa epäilee, että ei kai sentään, ei kai kauneusihanne niin pian voi muuttua, ja intän vastaan, että voipas, voipas. Nauran, pudistelen päätäni. Nauraessa darra miltei katoaa. Lihavasta neidusta tulee mieleen ne kuvat, joita mummo esitteli ylpeänä: "Kato sie miten kaunis mie olin ennen kuin äitis synty!" ja teini-ikäinen lapsenlapsi tuijotti tyrmistyneenä kuvia uimapuvussa poseeraavasta, säkkäräpermanenttisesta ja varsin hyvin rasvoittuneesta neidusta, jonka käsivarret olivat paksunpyöreät ja jonka kaksoisleuka erottui selkeästi, ja joka nauraa kameralle edelleen käsi hiuksiin työnnettynä, klassisessa kontrapostoasennossa.
Nyt vain istumme pöydän ääressä. Kissa ei näe vihkitoimitusta kirkossa, sillä kirkon naulakolla hän huomaa laittaneensa päälle vain puvunhousut, paidan ja liivit - takki puuttuu. "Et sinä sitä tarvitse", koetan suhista virren yli. Olemme myöhässä, kuten tavallista. Mutta yhtäkaikki Kissa lähtee dösalla kotiin hakemaan takkia juhlavastaanottoa varten ja kuuntelen hääseremonian yksin penkissä istuen. Tai no jaa, en minä niin paljon kuuntele. Katselen kullattuja kattokruunuja ja mietin, miten lapsena kirkkojen kattojen holvikorkeus teki suuren vaikutuksen: Jumalan oli pakko olla olemassa, noin korkeaa kattoa ei muuten voisi olla.
Koska sulhanen on euroviisuharrastaja, disko toimii euroviisubiiseillä. Ja me pöydän ääressä istuvat, coolit ja jalkakipuinen, arkkitehdit, esteetikot, maantieteilijät, filosofit, teemme omat viisumme pisteyttäen kappaleet sulhasen huviksi. Sulhanen kun tekee aina muistiinpanoja kaikissa tilaisuuksissa, ja nyt häntä viedään niin, ettei hän tohdi kaivaa lehtiötä ja kynää esiin. Abban Waterloo voittaa hääviisut.
Niko kysyy häissä, miksi Veloena päivittyy niin raivostuttavasti, että ensin tulee kuva ja vasta sitten myöhemmin teksti. Osaisiko joku auttaa? Hello-palvelin, jolla siirrän kuvat blogiin, ei anna kirjoitta rivinvaihdollista tekstiä lainkaan: jos siinä koettaa tehdä koko päivityksen samalla kun lähettää kuvan, tulee bloggauksesta yksi piiiiiiiiiiiitkä pötkylä. Kestäkää tai kertokaa parannuskeino. (Sama asia ärsyttää itseänikin.)
Lähdemme häistä vielä eteenpäin toisiin juhliin, erään näyttelijän viiskymppisille. Kaiken ikäiset hipit hyppivät popin ja rockin tahtiin, sivuhuoneissa puhutaan Steiner-kouluista ja lasten elitisoitumisesta. Viisikymppinen hippitäti tulee kertomaan vapaasta seksistä. Tätiä miellyttävät raidalliset ylipolven sukkani. "Tiedätkö, meidän aikaan silloin me oltiin mukana semmosissa jutuissa kun pasifismissa, kuunneltiin progea, ei menty naimisiin", sanoo täti kerrottuani tultuani häistä. "Häät, ei me sellaista kelattu. Me tehtiin hyvien ihmisten juttuja. Tajuutko?" Nyökyttelen tädille skumppakännissä.
En jaksa sanoa, että ei tuo nyt niin paljon minun elämästäni kyllä eroa. Häissäkään en mene mukaan naimattomien neitojen piiriin tavoittelemaan hääkimppua. Huomaan, että tädillä on jalassa Conversen tossut enkä viitsi huomauttaa, että sen kengät on kyllä sen verran epäreilut, että minä hyvien ihmisten juttujen harrastajana en enää sellaisia ostele. Mutta kukin sukupolvi tyylillään.
Kissan nelikymppinen saunakaveri tilittää epäonnistunutta avioliittoaan. Matkalla kotiin puhumme eroamisista ja toteamme, että osa ongelmaamme eläytyä ikätoverien häihin on se, että tunnemme niin paljon vanhempiakin ihmisiä, niitä jotka ovat eronneet ja katkeroituneet. On liian helppo nähdä, ettei ikuisia ratkaisuja olekaan. Ja että aluksi hyvästä ratkaisusta voi sukeutua pienin olosuhteiden muutoksin helvetti.
Nojaan ohimolla ikkunalasiin, niska rentona pää poukkaa uudestaan ja uudestaan lasiin kopsahtaen. Olemme Kissan kanssa olleet yhdessä kohta yhdeksän vuotta. En halua arvailla, milloin tästä tulee helvetti, tai tuleeko.
Nyt aamulla on hillitön darra. Päätä jomottaa, jalkaa särkee - innostumme tanssimaan yhden biisin, enkä osaa tanssia sätkyttelemättä jalkojani ja pomppimatta villisti - ja hengitys haisee happamelta hampaiden pesun jälkeenkin. Ulkona näyttää valoiselta ja ihanalta.
Äkkiä muistan, kuinka häissä kuuntelen tarkasti Saarenmaan valssia eestiksi, ja luulen kuulevani laulajan sanovan: Siis kiiruhda, lennuhda, lihava neitu... , ja ihmettelen ääneen, laulaako se lihava vai ihana vai ovatko ne silloin joskus todellakin olleet sama asia, olenhan minäkin nähnyt lihotuspillerimainoksia nelikymmenluvulta, ja Kissa epäilee, että ei kai sentään, ei kai kauneusihanne niin pian voi muuttua, ja intän vastaan, että voipas, voipas. Nauran, pudistelen päätäni. Nauraessa darra miltei katoaa. Lihavasta neidusta tulee mieleen ne kuvat, joita mummo esitteli ylpeänä: "Kato sie miten kaunis mie olin ennen kuin äitis synty!" ja teini-ikäinen lapsenlapsi tuijotti tyrmistyneenä kuvia uimapuvussa poseeraavasta, säkkäräpermanenttisesta ja varsin hyvin rasvoittuneesta neidusta, jonka käsivarret olivat paksunpyöreät ja jonka kaksoisleuka erottui selkeästi, ja joka nauraa kameralle edelleen käsi hiuksiin työnnettynä, klassisessa kontrapostoasennossa.
3 Comments:
Se menee näin:
"Oh, keeruta, lennuta linalakk neidu"
Ja suomennos, kun tarkistin viisaammilta, on niin kuin se suomeksi lauletaan:
"Siis, pyöritä, lennätä _pellavapäätä_"
Kiitos :)
Suomenkielinen laulunsanojen kuuleminenkin on ongelmallista, saati sitten vieraskielisten.
Lähetä kommentti
<< Home