5.2.05

Verkkaista write curea

Flunssa tekee ajattelusta entistäkin läpinäkymättömämpää. Tuntuu siltä, että lima tukkii onteloiden ja putkien lisäksi myös aivojen synapsit. Ei se mitään, sillä olen töissä. Vaikka olemme E:n kanssa kahdestaan vastuussa suuresta, hienosta kirjastosta lauantaina, sen kaikista asiakkaista ja heidän usein sangen sikiöasteisista toiveistaan tutkimuskirjallisuuden suhteen ("jotain hoitotieteen johtamisesta, lopputyöhön" tai "pojallani on todettu paniikkihäiriö, mistä voisin lukea siitä"), ei pieni hitaus pahemmin työssä haittaa. Muutamalla nyrkkisäännöllä pääsee yllättävän pitkälle. Ja kun tätikin on tyhmänä, ei potilaiden, anteeksi, asiakkaiden , tarvitse nolostella ja hävetä sitä, etteivät he löydä etsimäänsä nidettä. (Yhdentoista esimerkki häpeästä, kun asiakkalle näytetään, kuinka hänen kysymänsä nide on sievästi hyllyssä omalla paikallaan, on huolestuttava. Jotkut asiakkaat suhtautuvat minuunkin kuin lohikäärmeeseen. Turhaan. Minusta on kiva auttaa ihmisiä. Piristää kummasti bloggauksen lomassa.)
Minä en sitten mitään inhoa niin kuin häpeää ja nolostumista. Teen kaikkeni päästäkseni niistä irti. Kuten myös toisten nolaamisesta. Olen aika pettynyt itseeni siinä, että kiteytin eilen oman pettymykseni Mediatutkimukseen kärkevään kysymykseen, voiko joku olla vain informaatiovoori. Miksen voinut kirjoittaa vain, että kaipaan laajempaa tutkimusotetta, tieteidenvälisyyttä, useamman eri alan ihmisen yhteistä näkökulmaa? (Tämä on se, mikä ympäristöjärjestötoiminnassa minua viehättää: kun globalisaatiota pohtii pari taloustieteiljää, insinööri, pari kulttuurintutkijaa ja lääkäri, on keskustelu moninverroin kiinnostavampaa kuin silloin, kun keskustelemassa on pelkkiä taloustieteilijöitä tai pelkkiä humanisteja.) Virheitä, virheitä, vilisemällä saakka.
Eilen olen miettinyt häpeää kovasti. Kaikki se, mitä olen lukenut kasvatuksesta ja oppimisesta, tukee näkemystä, ettei häpeällä pitkälle pötkitä, kenenkään elämässä. Se ei varmasti tee yhdestäkään elämästä parempaa kvalitatiivisesti mitattuna. Eilen: istun sängyssä, vällyjen välissä, tuhisen nenäliinaani, luen Anna Johanssonin kirjaa Norsu nailoneissa. Naisten ruokasuhteen kietoutuminen kehosuhteeseen, häpeään, terveyspointseihin, on äärimmäisen kiehtova. Äitini ja siskoni, kuten olen huomauttanutkin toisaalla, ovat kumpikin ruokasuhteeltaan syvästi häiriintyneitä, ikuisia laihduttajia, joille ruoka ei edusta mielihyvää vaan ennemminkin tuskaa itsekontrollin pettämisestä. Norsun lukeminen auttaa minua kenties ymmärtämään heitä hieman. Aion antaa Norsun äidillekin. Jospa hän vaikka kuusikymppisenä pystyisi toteamaan, että kukaan muu ei voi hänelle kertoa, mikä on tarpeeksi, mikä on liikaa.
Hesarin ilmeisesti kainalojuttu Norsusta ei ole kovin imarteleva. Luen jutun monta kertaa nyt, töissä, enkä ymmärrä, miksi ei-lihavan olisi vaikeaa samastua Johanssonin tekstiin. Ainakin omassa tuttavapiirissäni naisten ruokasuhteen kummallisuus on aivan liian näkyvä tekijä.
Eihän tietyllä asteikolla kukaan meistä ole tarpeeksi laiha. Mallisiskoanikin patistettiin mallitoimistosta käsin salille punttitreeneihin, jotta "vyötärö-lantio -suhde olisi edullisempi" - eli perseessä enemmän lihaa, mahassa vähemmän.
Katson illalla myös missikisoja ihan hetken. Ihan totta se Johansson puhuu - kauneusihanteen solis- ja lonkkaluiden sekä rintalastan pitää olla kaukaakin nähtävissä. Askarruttaa, miksi muista eläimistä - ja miehistä: ei sanota, mutta arvostelu noudattaa mielestäni tätä sääntöä - sanotaan aina, että jos luut näkyvät, eläin on liian laiha, ja toisaalta, jos luita ei kevyesti painaen tunne, se on liian lihava. Tätä nyrkkisääntöä olen soveltanut aina myös itseeni ollakseni huoleton. Minun solisluuni eivät taatusti ole koskaan paistaneet kaulalta. (Olen kuullut kyllä myös sellaisen teorian, jonka mukaan pyöreilläkin ihmisillä solisluut näkyvät jatkuvasti, jos hartiat ovat pysyvästi väärässä asennossa. Voi pitää paikkansakin. Minunkin solisluuni tulevat näkyviin, jos nostan hartiat ylös ja eteen. Hmm. Ei kai kukaan voi olla niin epämiellyttävässä asennossa koko elämäänsä?)
Kirjaa lukiessa jotkut kohdat itkettävät. Esimerkiksi lainaukset sosiologi Sten Anderssonilta.
"Naisen on syötävä niin kuin ei oikeasti söisikään, vaan olisi tekemässä jotain muuta. Hän saa ottaa vain pienen pieniä palasia ja suu liikkuu tuskin lainkaan. Sormet ovat pystyssä kuin ne eivät pitelisikään haarukkaa, veistä tai lusikkaa, eikä nainen koskaan juo - hän vain kastaa huulensa." Olen ihmetellyt tätä tyyliä monissa bileissä ja kotona, mutta en ole tajunnut, millainen kärsimyksen ja häpeän näytelmä on oikeastaan kyseessä. Ainakin joissain tapauksissa.
"Hän ajatteli ruokaa heti ensimmäiseksi aamulla, oli täynnä itseinhoa eikä voinut enää katsoa peiliin." Hassua ja kamalaa. Minäkin ajattelen ruokaa ensimmäiseksi aamulla, mutta minä tunnen siitä, että olen elossa, edelleen, vahva, psyykkisesti kunnossa, mitä se sitten tarkoittaakin - silloin, kun minulla on vaikeaa, en pysty syömään - ja minä todentotta himoitsen omenamehussa liotettuja kauranleseitä, tai soijajugurttia hillolla ja pellavansiemenillä, tai mitä nyt kulloinkin keksin naamaani lapata.
Kenties oma syöntitapani, jossa joka ruokailulla kokoan lautaselle niin paljon kamaa kuin pystyn, ja onnistun yleensä tiputtamaan ryntäilleni hirveän kasan muruja, nesteitä ja tahroja - syy, miksi en käytä vaaleita paitoja ikinä - on alitajuista kapinaa naisten linnunannoksia kohtaan, sitä ikuista siveellisyyttä, itsehillintää, itsen ja omien tarpeiden orjuuttamista kohtaan, jota koetetaan demonstroida syömiselläänkin. "Voi luoja, en ole ikinä nähnyt naista, joka syö noin", sanoo Kissa silmät suurina käydessämme ensimmäistä kertaa Anin buffetissa, jossa lähes syön pöydän alle tuon itseäni miltei puolet painavamman miehen. Ja entinen poikaystävä: "Sä syöt kuin eläin." Mihin minä: "Mitenniin 'kuin'? Minähän olen eläin. Tervetuloa tuhatyhdeksänsataaluvulle, darwinlaiseen maailmaan."
Rakastan ruokaa, ruoanlaittoa ja syömistä. Säälin siskoani, joka järsii ruisleivästä kuoret, mussuttaa niitä suussaan ja sylkee ne roskikseen. Siskoa, joka haluaa olla haluttava. Seksikäs.
Johansson lataa kovaa:
"Yhteiskunnan seksualisoitumisella, joka on tapahtunut viime vuosikymmeninä, ei siis ole mitään tekemistä erotiikan, nautinnon ja aistillisuuden kanssa. Siihen näyttää pikemminkin sisältyvän erotiikalle vihamielistä ruumiin ja seksuaalisuuden kaupallistamista ja koneistamista." Tältä minustakin tuntuu. Olen huomannut, että monista henkkamaukkanaiset dösiksillä eivät ole ahdistavia, mutta minä kyllä tunnen sääliä noita leveyssuunnassa piskuisia naisia kohtaan, joita, aavistelen, piiskataan "oikeisiin mittoihin" samoin kuin siskoani hänen mallinuran aikana piiskattiin. Joko joku muu piiskaa tai sitten he itse. Jälkimmäinen on tietysti pahempi, koska omat virheet on aivan hirvittävän paljon vaikeampi huomata kuin toisten virheet.
Kuinka moni haluaakaan olla seksikäs sen sijaan, että he haluaisivat olla seksuaalisia? (Oma seksikäs-seksuaalinen -erotteluni vastaa aika tarkkaan tuota seksuaalinen-eroottinen -erottelua, johon Johansson viittaa - tosin se, mitä hän kutsuu Sten Anderssonia mukaillen seksuaalisuudeksi, on minulle se ikävämpi, ulkokohtaisempi seksuaalisuus, se, mitä hän kutsuu eroottisuudeksi, on se, mitä minä kutsun seksuaalisuudeksi. Seuraavassa kappaleessa operoin omin käsittein.)
Kirja auttaa jäsentämään tässä: seksikkyys painottaa teknisiä ja funktionaalisia aspekteja - kirjan esimerkki on "orgasmi puhdistumisprosessina", itse ajattelisin pikemminkin teknistä taituruutta, tavoitetta tulla ja saada toinen tulemaan, tavoitetta olla haluttava; seksuaalisuudessa puolestaan moiset tavoitteet ovat sivuseikkoja. Kuten Andersson ilmaisee, "uppoudumme tosiiimme täysin keskittyen ainoastaan nautintoon". Korvaisin nautinnon ehkä olemisella tai yhdessäolemisella. Nautinnolla on niin ikäviä konnotaatioita. Se tuo mieleen enemmän suklaan kuin seksuaalisuuden, joka on verrattomasti monisäikeisempää, vaikeaselitteisempää ja kiehtovampaa, ainakin minusta. Uppoutuessa toiseen ei ole kysymys myöskään keskittymisestä vaan pikemminkin liudentumisesta, rajojen katoamisesta, itsen katoamisesta, keskittymisten ja fokusointien katoamisesta.
Toisinaan tuntuu, että se pala, joka minusta puuttuu, ja joka haittaa kommunikointia useimpien naisten kanssa kovasti, on tämä omituinen kyvyttömyyteni haluta olla haluttu (seksuaalisessa mielessä). Ehkä olen vain tullut murrosikään liian myöhään? Terveydenhoitaja uhkasi minua jo sillä, että kuukautiset käynnistetään kohta hormonein, jos ne eivät ensi vuoteen mennessä ole alkaneet. Seuraavana vuonna valehtelin, että joo, alkoivathan ne. Eivät alkaneet, vielä vuoteen. Äitiä asia ei huolestuttanut, koska hänenkin kuukautisensa alkoivat tosi myöhään, enkä tietenkään suin surminkaan kertonut äidille, mitä ne olisivat tehneet minulle. En halunnut tulla naiseksi, enkä tiedä edelleenkään, haluanko. Tai ehkä minut teki omituiseksi mummon huomautus siskon synnyttyä "Voi, kun ei tullut poikaa, isäis ois niin kauheesti halunnu pojan", josta tein omat johtopäätökseni, leikkautin hiukseni poikatukaksi, ruttasin hameet ja mekot roskikseen ja koetin tulla pojaksi minkä kerkisin. Okei, ratsastavaksi ja balettia tanssivaksi pojaksi, mutta pojaksi joka tapauksessa. Ehkä... en tiedä. Joka tapauksessa, pojaksitulemisen proggiksessa tärkeää oli syödä paljon ja kunnolla, että kasvaisi isoksi ja vahvaksi. Ja olla munimatta. Olla laittautumatta, siis, olla sanomatta aina kun ollaan menossa juhliin, "Voi ei, kato nyt tätä tukkaa, ei tällä voi mennä, odota hetki, mä kastelen ja föönaan sen viel uudestaan", niin kuin äiti sanoi, olla harjaamatta ripsiin väriä minuuttitolkulla. Vaikka luovuin pojaksitulemisen haaveista lukiossa, on minuun jäänyt paljon poikamaisuutta. Kaikki oikeat pojat eivät näe sitä pitkien hiusten ja hätäisten ripsivärien ja tissien takaa, mutta fiksut pojat kyllä tajuavat sen, yllättävän pian. "Se syö kuin hevonen", ne sanovat, ja kun huomaavat tulleensa kuulluiksi "Ai anteeksi, en tarkoittanut sitä pahasti." Mikäpä siinä. Hevosten syöminen on kaunista katsottavaa. Ne rouskuttavat onnellisen näköisinä. Häpeättä.
Tunnen suunnatonta keveyttä ja helpotusta lukiessani kohtalosta, joka niin helposti voisi olla omani. Tunnen jonkinlaista vapautusta surusta, jota olen kokenut perheessäni tuhannet kerrat, tuhannet ateriat, miettiessäni, että minun täytyy olla vaihdokas näiden tyyppien keskellä, jotka vähän vain nikertelevät pienen annoksensa kulmaa ja valittavat reisiensä paksuutta.
Ajattelen sitä, mitä äiti kertoi vauva-ajoista: neuvolassa sanottiin, että olen liian läski ja käskettiin olla antamatta minulle maitoa aina kun halusin. Äiti ei uskonut. Söin rintaa kolmivuotiaaksi saakka. Jälkeenpäin on käynyt ilmi, että sekä diabetesta että liikalihavuutta ehkäisee aika tehokkaasti se, että vauva saa syödä rintaa pitkään ja niin paljon kuin haluaa.
Ajattelen peruskoulua. Minua sanottiin läskiksi. Olen koko ikäni ollut normaalipainon rajoissa, mutten ikinä sellainen tikkuhyönteinen kuin monet kasvuikäiset lapset, vaan aina vahva ja terveellisen pyöreä. Sellainen, josta eläimenä sanottaisiin "suloinen ja terveyttä uhkuva". Lukiossa, taidelukiossa, ei kukaan haukkunut ulkonäöstä. Mutta kyllä tytöt sielläkin valittivat pukkarissa ennen liikkatuntia peilin ääressä: "Katso nyt näitä helttoja käsivarsien alla!" ja "Kato miten löysät reidet mulla on, yöks." Ajattelin vaatteita vaihtaessani, että hyvähän heidän oli puhua, kauniiden, heillä oli jotain, mistä puhua. Jotenkin olin itselleni täysin näkymätön kauneuden mielessä. Armeliaasti sokeutunut. Minusta oli itsestäänselvyys, etteivät miehet voi haluta minua, ja jos joku halusi, olin vain poissa tolaltani moisesta harvinaisuudesta.
Aloin pohtia koko painoasiaa vasta poikaystävän sanoessa minua Big Mamaksi. Painoin silloin yhtä paljon kuin nykyään. Gynekologi sanoi Big Mama -vuonna, että minun pitäisi tarkkailla painoani, koska se on normaalipainon alarajalla, syödä kunnolla, tarpeeksi usein. Kerroin tämän poikaystävälle, joka sanoi suoraan, että olen läskein nainen, jonka kanssa hän on näyttäytynyt. Se tuntui sairaan pahalta. Kaikki hänen aiemmat tyttöystävänsä olivat olleet siroja, "ei tuollaisia kuin sinä". Muutenkin ne tytöt olivat olleet "aina iloisia" ja "pitäneet kodin siistinä". Hävetti, kun en osannut olla sellainen. Olin liian nuori tajuamaan, että suhteessa, jossa ei ole tilaa hengittää, syödä, täyttää tarpeitaan ja olla hyvillä mielin, ei kannata roikkua.
En ollut vielä tajunnut, että häpeä on tunne, joka estää oppimista tehokkaasti. Onnellisuudesta puhumattakaan.
"Kuvitelkaa, että jokaisessa laihduttavassa, Nutrilettiä juovassa, lähes nälkään nääntyneessä, innokkaasti aerobikkaavassa laihassa, kapoisessa naisessa on kyltymättömän nälkäinen, vaatelias hirviö. Itsekurin, laihduttamisen, liikunnan ja kirurgisten toimenpiteiden avulla ne voidaan kätkeä ja pitää aloillaan, mutta koko ajan on vaara, että ne tunkeutuvat ulos, tulevat näkyviksi."
Pohjimmiltaan Norsu ei ole minulle kirja lihavuudesta tai ruokasuhteesta vaan kirja häpeästä, häpeän mekanismista eräässä kysymyksessä. Samanlaisia mekanismeja liittyy muihinkin kysymyksiin hävettävistä asioista. Muistan senkin kerran, kun kietouduin Hietsun rannalla pyyhkeeseen ja luin vain helteessä latinankokeeseen enkä mennyt uimaan, koska rannalla tajusin, että pahus vie, olen unohtanut sheivata bikinirajani, ja näytän aivan törkeältä. Lopulta olin aivan kuumissani. Juuri kun ajattelin, että nyt kyllä vain menen enkä maitoile, huomasin parin tutun filosofianopiskelijan kävelevän rannalle - juuri niitä, jotka puhuvat kovalla äänellä naisten perseeseen panemisesta - ja totesin, että ehkä sittenkin jään pyyhkeen sisälle. Mitä ihmettä minäkin häpesin? Häpykarvoja? Eikö jokaisella aikuisella naisella ole sellaiset? Kai miehetkin tietävät, että sileä iho on illuusio, jonka eteen käytellään höylää tai nypitään?
"Häpeän uhmaaminen merkitsee sitä, että uskaltaa tunnistaa itseinhonsa, halveksuntansa ja vihansa ja hyväksyy ne. Samalla se merkitsee myös sitä, että uskaltaa sanoa selvästi ja selkeästi koko maailmalle: 'En halua teidän inhoanne, halveksuntaanne, vihaanne ja pelkoanne. Ne ovat teidän. Kantakaa vastuu niistä.' Häpeän uhmaaminen tarkoittaa lopultakin sitä, että ottaa riskin, lopettaa piileskelyn ja uskaltaa kohdata maailman ja sanoa: 'Tässä minä olen ja tällainen minä olen.' Että uskaltaa kohdata muut ja muiden katseen.
Ja että eräänä päivänä uskaltaa astua esiin omana itsenään ja tuntea häpeän sijaan arvokkuutta ja ylpeyttä."
Kuulostaa vaikealta. Mutta yritettävä on. On yllättävää, kuinka koirankoulutusoppaissa osataan kuvata ihmisenkasvatus- ja vuorovaikutusoppaita selkeämmin, miten erilainen tulos on rankaisu/litistys/häpeä -pohjaisella ja kannustus/kehu/palkinto -pohjaisella "koulutuksella": kummallakin metodilla koira oppii istumaan ja kulkemaan sievästi vieressä, mutta siinä missä ensimmäinen koira viestii koko olemuksellaan alistuneisuutta ja hermostuneisuutta ja tekee pyydetyn hieman arkaillen, toinen koira tiukkuu tyytyväisyyttä, kommunikoi pelotta ja suorastaan syöksyy miellyttämään omistajaansa tämän toiveiden mukaan. Se tietää, että tämä on kivaa, tästä tulee hyvä mieli, jee. Ensimmäinen koira miettii vain, tuleeko kohta taas turpiin.
Ja, minun mielestäni ei yllättävää, mutta monen muun mielestä on yllättävää, se jälkimmäinen, iloinen koira oppii tutkimusten mukaan nopeammin kuin jälkimmäinen. Se voi nimittäin keskittyä oppimiseen, siihen mitä tehdään, ei siihen, tuleeko kohta korville.
Koetan keskittyä kuvittelemaan, kummanlainen koira olen. Kotona opittujen asioiden suhteen se iloinen koira, enimmäkseen, koulussa opittujen suhteen se pelokas, enimmäkseen. Koetan oppia avaamaan häpeäntunteen ja analysoimaan, mistä se tulee. Funktiotahan sillä ei itselle voi olla. Sen funktio on sen toisen ihmisen funktio, joka huutaa hyi helvetti miten ällöttävä sä olet. Mitä se koettaa sanoa? Mistä sen tarve, että minun pitäisi olla toisenlainen, tulee?
Yskittää. Päivä kirjastossa valuu yhä yhtä surkean flunssaista loppuaan kohden. Kohta pääsee himaan. Meillä on kuulemma yövieras, kaiken kaaoksen ja kipeyden keskellä.

3 Comments:

Blogger Marimba said...

"Mistä sen tarve, että minun pitäisi olla toisenlainen, tulee?"
Varmaankin pitkälti siitä, että tällainen ihminen on kasvatettu alistamalla. Häneltä on otettu oma tahto pois, sanottu: kaikkihan sulle nauraa, jos teet näin. Häpeämään kasvatettu luulee, että kaikilla muilla on määrittelyvalta siihen, mitä itse on. "hyi helvetti miten ällöttävä sä olet" tarkoittaa, että sinä et ole sellainen kuin minä haluan, joten sinun on syytä muuttua pikimmiten. Hhmäso-ihminen ei anna muille ihmisille olemassaolon oikeutusta, jos nämä eivät ole sellaisia kuin tämä pikkuhitleri haluaa.

Pieni määrä häpeämiskykyä on hyväksi, ettei tule röyhkeäksi. Häpeän tunteminen edellyttää, että pystyy edes jotenkin asettumaan toisen asemaan. Sinne toisen selän taakse ei kuitenkaan saa jäädä piiloon, muuriin takaa itseä kivillä heittelemään.

5/2/05 16:57  
Blogger Marimba said...

"Mistä sen tarve, että minun pitäisi olla toisenlainen, tulee?"
Varmaankin pitkälti siitä, että tällainen ihminen on kasvatettu alistamalla. Häneltä on otettu oma tahto pois, sanottu: kaikkihan sulle nauraa, jos teet näin. Häpeämään kasvatettu luulee, että kaikilla muilla on määrittelyvalta siihen, mitä itse on. "hyi helvetti miten ällöttävä sä olet" tarkoittaa, että sinä et ole sellainen kuin minä haluan, joten sinun on syytä muuttua pikimmiten. Hhmäso-ihminen ei anna muille ihmisille olemassaolon oikeutusta, jos nämä eivät ole sellaisia kuin tämä pikkuhitleri haluaa.

Pieni määrä häpeämiskykyä on hyväksi, ettei tule röyhkeäksi. Häpeän tunteminen edellyttää, että pystyy edes jotenkin asettumaan toisen asemaan. Sinne toisen selän taakse ei kuitenkaan saa jäädä piiloon, muuriin takaa itseä kivillä heittelemään.

5/2/05 19:28  
Blogger minh said...

Kas, eksyin kiinnostavaan blogiin, vihdoinkin..

Minä olen ex-anorektikko ja ex-aviomiehen läskiksi haukkuma luupussi (172cm, 50kg) joka nykyään syö silloin kun syötättää ja on syömättä, jos ei tee mieli. Mutta kaikenlaista kapinointia tähän sairaalloiseen "kauneus"ihanteeseen tunkemiseen kannatan.Kuten lehmäkarkkipussin ahmiminen vartissa ja voin käyttämiseen ruuanlaitossa kun paikalla on laihduttavia naisihmisiä. Hähä häh hää: yrittävät laihduttaa, mutta eivät voi vastustaa voi-kerma-ruokiani, joissa on kaikki, mitä ihminen tarvitsee, kasvis/lihaversiona tasapainoisesti.
Mallit on säälittäviä. Minäkin olen malli. Mutta taidesellainen. ja usein haukuttu liian laihaksi ja vaikeaksi piirtää jne.
Nykyään olen jo tavallisen kokoinen, eli sovin piirustusmalliksi ja nautin siitä työstä. Antaa perspektiiviä omaan itseensä(jos on tarvetta sellaista saada) ja kroppaansa. Solisluut näkyy, mutta muut ei. ja sekin johtuu rintarangan väärästä asennosta.
Ei mulla muuta kuin hyviä jatkoja.
-minh-
minh333.blogspot.com

5/2/05 21:11  

Lähetä kommentti

<< Home

<