17.6.06

Paluu Goforeilta

Internetkahvila on vaihtanut osoitetta, mutta onneksi kanniset junnut tietavat kaiken. Juu, nurkan takana on, vasemmalla. Sinne vaan. Litalla saa kaksi konetta tunniksi. Olemme takaisin Rigassa, viela eilen kavelemme valkoista dyynia pitkin ja vanamometsaa ja loydamme Liettuan suurimman lintuyhdyskunnan kartoitta, aanten perusteella.

Turkoosia taivasta vasten piirtyvat valtavat haikarat ja merimetsot nayttavat esihistoriallisilta lentoliskoilta ja niiden ulosteet ovat valkaisseet kokonaisen laaksollisen metsaa. Emme uskalla poiketa polulta. Loydamme kuolleita poikasia ja valtavia vihreita, rikkonaisia munia, joista linnut ovat murtautuneet maailmaan. Haju on tyrmistyttava. Kuolleiden puiden latvuksissa on suuria pesia, ilkeiden mustien varjot piirtavat tienpintaan huutoja ja ronkkumista. Lintutornin taulussa on myos villisian kuva. Syvemmalta metsasta loydamme siantonkaisuja. Kuuntelemme rapsauksia, Vii puhuu sarvenkuvasta takamuksessa. Korjaan: torahampaan viilto vatsassa. Viimein puiden valista paistaa heleys, valkoinen hienonhieno hiekka ja lapinakyva meri.

Noilla rannoilla eivat viihdy silo- ja sarmaneulat vaan hietakampelat. Juoksemme kampeloita kiinni kahluusyvyydella, luovumme talviturkeista. Viille palaa bikinien muovirenkaan reian muotoinen punainen kolmas nanni. Minulla on punaiset turvonneet pohkeet. Istuminen ja kyykistyminen tekevat kipeaa. Kello seitsemalta toteamme, etta emme ole viela harrastaneet liikuntaa. Olemme kavelleet kahdestatoista saakka. Kun syomme vahan iltapalaa, paatamme lahtea milleka muulle kuin kavelylle.

Mutta yolla en pysty nukkumaan. Tana yona kissat eivat tappele vierasmajan takapihalla, vaan jalat ja kadet kutisevat, kasvojen iho muuttuu panssariksi. Naen yha uudelleen unen, jossa juoksen iloisena jaata pitkin, valkoista. Minulla on paallani punainen talvitakki, kasissa lapaset, joissa on kavyn kuvat. Nauran juostessa, ja kaannyn vilkaisemaan taakseni kuin hippaleikissa. Naen Klaipedan rantaviivan ja tajuan heti, etta en voi juosta jaata, silla Klaipeda on Itameren satamista pohjoisin ikina jaatymaton. Painun kylmaan veteen, heraan tyynya puristaen, kyynelia naamalla. Koetan nukahtaa uudelleen, mutta sama uni herattaa kerta toisensa jalkeen. Lopulta minun on pakko istua sangylla ja kirjoittaa lyijykynalla hotellin paperille ajatukset, jotka piinaavat. Ne liittyvat siihen, onko ihminen yhdeksan vuotta aiemmin sama vai eri kuin nyt. Kaupunki on muuttunut tunnistamattomaksi lukuunottamatta rautatien yli vievaa siltaa ja yhta aukeaa jonka olen muistanut olevan Narvassa. Kun olemme ylittaneet sillan, olen akkia muistanut, milta tuntui menna siita yhdeksan vuotta aiemmin, Kissan kanssa. Millaista oli olla nuori ja valoisa.

Ajattelin silloin, etta kuolen ennen kuin olen kolmenkymmenen, mutta kolmeenkymmeneen oli vuosikausia. Nyt kavelemme paarustaen portaat ylos ja huteraa tasoa, kaksi tyttoa lampimine vaatteineen, kesaillassa kukkii mustaselja, koiranruusu, tuoksukoynnoskuusama, syreenit. Vasyttaa. Paatamme suunnata nukkumaan.

Uni ei tule. Tai kun tulee, herattaa.

Aamulla silmieni aluset ovat aivan mustat, iho rakkuloilla. Saikahdan, onko paluu kotiin nain kamalaa. Tavallaan tahtoisin jaada, tavallaan palata. Mita tallainen reagointi oikein on? Ruokakaan ei maistu, laahustan torilla ja hunajakauppaa etsimassa Viin perassa. Eilinen riemunkiljunta rannalla on kadonnut jonnekin mustaan yohon. Haluaisin olla kunnossa ja iloinen palatessa. Bussissa Rigaan kutittaa jo niin, etta en meinaa pystya valttamaan raapimista.

Helpotus tulveksii, kyseessa onkin vain allerginen reaktio. Se ei silti poista sita tosiseikkaa, etta silmani vuotavat. Olen syonyt yhden antihistamiinitabletin, mutta iho kirveltaa, kutisee ja ryppyaa. En edes tieda, mista reaktio on peraisin. Huomenna illalla pitaisi tanssia ystavan haita hehkeana, juosta satamassa Kerubivompattia vastaan, nukkua paivaunet ja hohtaa. Tahtoisin vetaa paahani pussin ja maata pimeassa kolossa, koska silmat valuvat yhtasoittoa, naama on ruvella ja ainut ajatukseni pyorii kirputtamisen ymparilla.

Viela illalla, Goforien vaikutuspiirissa, ihmettelemme yhdessa sita, ettei meilla ole lainkaan turvotusta silmien alla, ei minkaanlaisia vasymyksen merkkeja. Tanaan naytamme kiiltavanaamaisilta, turvonneilta ja kivuliailta ja paarustamme kuin mummot Rigan kaduilta sisaan yomyohaiseen sushipaikkaan Gertrudes ielalla. Sisalla on leopardisohvat, stereoissa soi Elvis, wasabi on tujua. Puhumme suhteista, allergioista. Goforien jalkeen puhumme kuolemasta, joka on aina parempi aihe. Kuolemasta ja rakkaudesta.

Joku epailematta sanoisi, ettei pida puhua siita, mista ei tieda mitaan. Mutta tiedammehan me. Ainakin hetkina, kun akkia tajuaa, etta kaikki on muuttunut, ja etta itse on sama, mutta etta itsessakin ainoa sama on yksi ruosteinen rautatiesilta. Etta on hengissa ja ponnistelee. Ettei saa nukuttua.

Vasymys painaa ja velloo. Bussi Tallinnaan lahtee puoli kolmen korvilla. Viela puolitoista tuntia sinne saakka.

2 Comments:

Blogger Lothar303 said...

Klaipeda on kyllä erikoislaatuinen paikka. Välillä tuntuu kovin kotoisalta, sitten valtavat hiekkadyynit ja se _kirjaimellinen_ lintukoto hämmentävät kertakaikkisesti.

Mutta. Toinen kerta ei tietenkään ole koskaan samanlainen. Siksi yritän unohtaa lupaukseni, aina kun lupaan palata jonnekin uudestaan.
Vahingossa voi tietenkin päätyä, se on eri asia... Mutta uusinta vuosien takaa ei tietenkään ole koskaan sellaisenaan sitä, mitä odottaa.

(Joku sanoi nostalgiasta taannoin ihan hyvin, että eivät Doorsia diggailevat 5-kymppiset Doorsia takaisin halua, vaan nuoruutensa...)

17/6/06 04:15  
Blogger Qtea said...

Kaikkein hauskinta on aina puhua sellaisesta mistä tietää kaikkein vähiten. En tiedä sen terveellisyydestä, mutta hauskaa se on.

Oli hyvä kuulla sinusta taas, toivon kutinan lakkaamista ja onnellista hohtamista. Pus!

17/6/06 08:26  

Lähetä kommentti

<< Home

<