6.6.06

Unen rannoilla

Makaan sängyllä kyljelläni, koirakerä sylissäni, sormet syvälle turkkiin haudattuna. Koirien niska tuoksuu pussikanakeitolta, varpaanvälit maksalaatikolta, nuolaisut kolera-altaalta. Haaroissa on laimea pissanhaju, joka siirtyy suuhun koiran ruokotessa alapäätään. Sitten koira kerii tiukemmin, työntää kirsun hännän alle, huokaisee, rentoutuu sormille.

En tahtoisi nousta. On niin pitkä aika päivätorkuista. Viimeksi marraskuussa tai joskus, koetan muistaa eronaikaisia päivätorkkuja, mutten muista. Nyt kun rakastan taas jotakuta ja kun koira on luonani, matalapaine tuntuu nivelissä tainnuttavina sipaisuina, pää on raskas ja uninen, maailma tuoksuu liian vaimeasti. Levitän peiton ruttuiselle lakanalle, käyn peitolle, koira tulee käskemättä. Pelkin sormin on helppo rakastaa. Äänensävy vaikeuksissa on kovempi paikka, mutta siinäkin onnistun aika hyvin koiran kanssa, kehun vain ja rohkaisen. Ja nauran, kun se pöljäilee. Sen omasta näkökulmasta rähiseminen on tietysti ihan viisasta, koska pelottava uros murisee sille kaukaa. On helppo nauraa olennolle, joka pöljäilee kuten itse. Nauran itselleni aika usein.

Eipähän tarvitse tuhlata rahaa vitsipuhelimiin tai mitä näitä nyt onkaan.

Kun heräämme, aikaa on mennyt liikaa. Emme kai tahtoisi kumpikaan nousta, haukottelemme ja loiomme kahdeksankymmentäsenttisellä laverilla, kaksi epävarmaa kehoa. Yhtä säikkyjä, yhtä miellyttämishaluisia, yhtä persoja ruoalle. Vaihdamme nuolaisuja kielin ja käsin. Ajattelen piirteleväni turkkiin viittomakielisiä kielisuudelmia, emopusuja. En osaa olla haaveilematta paikasta, mistä hyvänsä paikasta, jossa voisin olla koiran kanssa taas koko ajan, en vain päivien pätkissä ja luksusöinä.

Vaikka tietysti tiedän, että se, että olen maailman ensimmäinen ihminen, johon koira alkoi luottaa, ei tarkoita, että olisin sen paras ystävä. Tein vain pienen palveluksen sille, palautin sen luottamuksen olentoihin, joille koiranruoan hankkiminen ei tuota liiempiä ponnisteluita ja jotka voivat jotenkuten olla laumaa. En tiedä sitäkään, pitääkö koira enää minua laumanaan ja kenen mukaan se lähtisi, jos pitäisi valita. Koira tietää jotakin, mitä useimmat ihmiset eivät näytä tietävän: Ei ole pakko valita. Se vain rakastaa, luottaa, on monen kanssa päiväunilla.

Jääkö se kaipaamaan, miten se kaipaa? Tuskin samalla tavalla kuin minä. Näen edelleen unta lapsista, joita hoidin Lontoossa kolmetoista vuotta sitten. Unessa he ovat aina kolmen ja kuuden eivätkä koskaan kasva. Ja kun ajan pyörällä lujaa uimahallista kohti kotia, jonne heitän märän uimapuvun sukeltaakseni sitten ravintolaan, mieleni käy lintuja kevyemmäksi ja lämpimämmäksi kun ajattelen, millaista on kävellä metsässä ja nauraa ilman varjoääniä. Olen taas alkanut pelätä, että syöksyn asfalttiin pää edellä. Tahtoisin tuottaa iloa, en huolia.

Lähdemme kotiin jo puoli kymmeneltä, väsyneinä, toivotellen hyvää yötä. On kai sallittua olla joskus koko päivän ajan raukea? Kirjeenvaihtoa olisi hallinnoitava, olen päiväkausia jäljessä ja vastailen huolimattomasti. Uni kutsuu, ottaa kädestä. Rauhallisuus on ihmeellistä. Lapsena kesät olivat päiväuniaikaa, silkkaa oikaisemista vilteille ja pyyhkeille riehumisen lomassa. Ilahduttaa, että muutkin liian pyöreät pikkutytöt ovat leikkineet rytmistä kilpavoimistelua. Vaikka on tietysti tyypillistä, että he eivät saaneet siitä mustaa silmää toisin kuin me, jotka leikimme sitä hyppynarulla. Narun kova, puinen pää kopsahti silmääni. Mutta milloinka en olisi mustelmilla, toisaalta. Mustelmilla, viilteillä, palovammoilla, rasitusmurtumilla. Enimmäkseen kyllä leikimme stripteasea, vähemmän rytmistä kilpavoimistelua. Erityisen hauskaa oli potkaista äidin aivan liian suuret korkokengät seinään ja kieputtaa kaulanauhaa etusormessa ja singota se sitten kiertoradalle seinään mäiskis! Kerran kaulanauha takertui kristallikruunuun, emme ylettäneet sitä alas, tuoli alta kaatui. Mustelmia. Tai sirkusta, laukaten nelinkontin plyyshimaton punaa ympäriympäri kuola ryntäille vaahdoten, töyhtö päässä, toinen ruoskaa paukuttaen, katsomon oikein kuuli. Polvet menivät mustelmille tässäkin leikissä.

Äiti voivotteli polvia.

Unen rannoilla hiekka on kosteaa, jäljet eivät koskaan häviä. Käännyn katsomaan taakseni ja hämmennyn jälkien koosta. Polvistun tutkimaan jälkiä tarkemmin.

Aina öiden aluissa sopisi olla suuria, tummia pilviä. On helpompi nukahtaa, kun on pilvistä, matalapaine kaupungissa. Mutta lomalla - sunnuntaiaamusta alkaen - saisi aurinko paistaa ja lämpö valahtaa maankuorelle. Tai sitten istumme valkoisella hiekalla tuulessa värjötellen ja syömme hieman hampaissa ratisevaa melonia siristellen silmiä meren uhkaavasti värähtelevälle teräsiirikselle, taittelemme suklaata palan kerrallaan, olemme lehmäntyyniä. Olen uhannut raahata Viin uimaan vaikka väkisin, sillä hietakampeloita ei voi havaita veteen menemättä.

Eräs mies esittää jälleen, että olen yksittäistapauksista kiinnostuneempi, koska naiset ovat kiinnostuneita yksittäistapauksista, miehet yleistyksistä. Hämmennyn, koska en ymmärrä, kuinka se käy yhteen filosofian opiskeluni kanssa. Kaikissa asioissa on uniikkiutta ja jaettuja piirteitä. Uniikkiutta on vaikeampi kuvata.

Mikä tekee juuri tästä yöpuusta tämän? Yöpuu on ihana sana. Lapsena se synnyttää assosiaation tummasta, hyväntuoksuisesta lehvästöstä, jossa kukkivat salaperäiset magnolialumpeet kuin öisessä värähtämättömässä lammensilmässä, ja assosiaation itsestä kyyhkysenrauhallisena, pehmeänä, lempeänä, lehahtamaanvalmiina ja silti rauhallisena. Kuinka lintujen kynnet puristuvat puun kaarnaan, kuinka niiden oranssit tarkat silmät ovat ummessa, kuinka niiden pääkin on kadonnut kehon kehrään. Koirakin kiertyy tiukalle kerälle, kissoista puhumattakaan.

Vain ihminen nukkuu kyljellään, kietoo ympärilleen peiton kohdunlämpimän, pitää kädet nyrkissä kasvojen edessä, kuolaa tyynylle läikän. Ja kun on hämärää, huoneessa on yöntulonhämärä jo, tahdon käydä nukkumaan, pakotan enää tämän ja ehkä parin seuraavan lauseen maailmaan, koska on, on kirjoitettava, ja koira on viety takaisin entiseen kotiini, entiselle miehelleni, ojennan jalkani turhaan pöydän alle - se on vain kassi, ei koira, ja vilkaisen turhaan toiveikkaasti kangasmyttyä joka on sitä miltä näyttää. Käyn oksille, linnunväsymys, sateentuoksuiseen lehtimajaan ilman turkkia, johon kaivaa sormet, tai kaulaa, jota haistella.

3 Comments:

Anonymous Maria said...

Oi, mikä koirakuvaus. :)

7/6/06 10:08  
Blogger -rii- said...

Hieno kuvaus, tosiaan.
--Ehkä on hyvä, että vaan leikitte sitä rytmistä. Itse tuli "leikittyä" enemmän tosissaan (yhä parantelen ruhjeita ja mustelmia ruumiinkuvassani, kele).

7/6/06 12:40  
Blogger Veloena said...

No, kullakin meistä omamme. Tanssijanvarpaani ovat sellaiset rumatkamalatvääntyneet, katselin juuri pari päivää sitten ihaillen Viin siloisia varpaita.

Sen minä kyllä haluaisin tietää, mistä me sen stripteasen keksimme alle kouluikäisinä. Huooh.

7/6/06 13:31  

Lähetä kommentti

<< Home

<