9.6.06

Abstrakteja suureita

Luen sängyssäni tyytyväisellä kerällä Animalian jäsenlehteä. En siksi, että eläinten asiat olisivat kohdallaan - kaukana siitä - vaan siksi, että muistan äkkiä, että uusi mieheni on kuin onkin monella tavalla aivan täydellinen tapaus: kotimaisten kasvattamattomien kalojen kohdalla joustava kasvissyöjä, pyöräilijä ja kiinnostunut ymmärtämään abstrakteimmalla mahdollisella tasolla, kuinka fysikaalinen maailma toimii. Ja hän kutiaa! (Se on todiste sydämen lapsenomaisesta hyvyydestä; tästä olen täysin vakuuttunut. Ihmiset, jotka eivät kutise, eivät myöskään ole niin hauskoja rakastajia, siitä ei pääse mihinkään.) Syytä hymyillä, siis. (Enää viisi ja puoli tuntia junan liukumiseen asemalle.) Olen onnellinen myös siitä, että itse sain vuosikausien venkoilun ja kärvistelyn päätteeksi ryhdyttyä boikotoimaan lihateollisuutta. Sellainen antaa voimaa uskoa siihen, että muutkin voivat tehdä tekoja, jotka näkevät järjellä harkiten tarpeellisiksi mutta jotka tuntuvat jotenkin hankalilta toteuttaa. (Huvittavinta koko jutussa on se, ettei se sitten ollutkaan edes hankalaa, vaikka aluksi pelkäsin, että ei-kasvissyöjäystävät raivostuvat minuun täysin.)

Lehdessä kerrotaan, että Isossa-Britanniassa asuu 3,5 miljoona kasvissyöjää ja 250'000 vegaania. Se on iso luku eläinten kohtaloiden ja ekologisen jalanjäljen kannalta.
Ei tietenkään vielä paljon mitään verrattuna Intian vegetaristeihin, mutta
Iso-Britannia onkin länsimaa, jolla on yhtä lihaisat ruokavalioperinteet kuin meilläkin. Tietysti eläinsuojeluliike ja ympäristönsuojeluliike ovat tavallaan jopa sieltä lähtöisin, ponnahtaneet liikeelle myöhäisviktoriaanisen ajan teollistumisen lieveilmiöiden kauhuista, mutta en voi olla miettimättä, onko kasvissyönnin suosiolla tekemistä myös anglosaksisen moraalifilosofian eetoksen kanssa.

Jospa olenkin ollut väärässä? Kenties englanninkielisen maailman kiintymys oikeuspohjaiseen etiikkaan antaakin parhaan lähtökohdan saada ihmiset ymmärtämään, että jos eläin tuntee kipua, joka muistuttaa kovasti omaamme, ja on ehkä jopa pahempaa - eläin ei voi käyttää mielikuvarentoutusta ja vakuutella, että tämä on ohi pian; eipä silti, suurin osa ihmisistä näyttää olevan tässä niinikään aivan surkeita päätellen täkäläisistä särkylääkkeiden myyntiluvuista - niin että voidaan ajatella, että sillä olisi oikeus mahdollisimman kivuttomaan olemassaoloon, mikäli se nyt on sattunut jo syntymään. (Tässä rajanvedossa on oltava tarkkana. Hedelmöittyminen ei vielä käy rajaksi, koska tahdon pidättää oikeuden naisten abortteihin ja myös eläinnaaraiden abortteihin mikäli poikasille ei voida taata hyvää elämää. No jaa, voiko tuollaista taata? Ehkä ei, mutta joskus voidaan tietää, että riittäviä mahdollisuuksia hyvän elämän kulisseiksi ei juuri ole. Esim. vahingossa hedelmöittynyt maatiaiskissanaaras - kodittomia kissoja on jo valmiiksi niin paljon, että abortti olisi tässä järkevin toimenpide. Ensin koti eläville, sitten vasta lisää kissanpoikasia maailmaan. Myös ihmisten adoptiolait hämmentävät. Ikään kuin maailma ei olisi pullollaan kotia tarvitsevia lapsosia!) Ajatus siitä, että oikeuksiin fokusoiva etiikka olisi helpoiten tajuttavaa, tuntuu minusta jotenkin hämmentävältä.

Toisaalta saattaa olla, että anglosaksisessa kulttuurissa on paljon näkymätöntä hyve-etiikkaa. Sitä ei ole muotoiltu kenties eettisiin teorioihin sisään, mutta on aivan selvää, että esimerkiksi Yhdysvalloissa vallitsee aika paljon meikäläistä pellossa-tyyliä tiukempi moraalinen koodi, jota yhteisö valvoo. Tietenkin tuo koodi takertuu valtaosin vääriin seikkoihin: käytkö kirkossa, annatko rahaa hyväntekeväisyyteen (toisaalta sikäläisessä verojärjestelmässä hyväntekeväisyyteen rahaa antamaton rinnastuisi kai meidän systeemimme pimeähommariin), hymyiletkö vastaantulijoille. Esimerkiksi De Melloa lukiessa tämän ulkokultaisuuden kritiikki tarttuu juuri tällaisten normien täyttämiseen ja muistuttaa, että ne eivät yksin riitä: vielä niiden noudattaminen ei ole hyvettä. Meikäläisessä asenneilmastossa De Mellon toisinaan ilkeätkin ruoskaisut tuntuvat vähän omalaatuisilta, koska jos täällä joku olisi kovin nokka pystyssä ja itsetyytyväinen siitä, että tekee näin, näin ja näin, tulisi turpiin ennen kuin ehtisi sanoa hep. Täällä ihmiset eivät tosiaan osaa olla ylpeitä siitä, että koettavat tehdä kuten ovat oikeaksi ja hyväksi harkinneet. Ehkä pieni ylpeys tai edes tyytyväisyys voisi olla jopa hyväksi. Se antaisi kenties voimaa yrittää enemmän? On jotenkin rasittavaa, kun ihmiset pyytelevät anteeksi sitä, että koettavat elää hyvin. (Teen tätä välillä itsekin. "Eihän se nyt ole vielä mitään" on puheenparsi, jonka soisi tukahtuvan sukupuuttoon.)

Voisiko olla niin, että eri kulttuurien parissa painottuvat eri etiikan painotukset sen mukaan, mitä systeemi kipeästi kaipaa? Tarkoitan: tällaisessa maassa kuin Suomi, jossa ihmisillä on aika selkeät käsitykset oikeuksista ja velvollisuuksista (ne on rakennettu pitkälti automaattisesti sisään sosiaaliturvajärjestelmäämme ja olemme kasvaneet ajattelemaan niitä luontevina tai jopa luonnollisina tapoina järjestää asiamme) mutta aika huono käsitys siitä, että voisi pyrkiä moraaliseen erinomaisuuteen (siinä on jotakin paheellisen ylpeää ja jo lähes ennakolta todettavalla tavalla katajaankapsahtavaa), hyve-etiikka tuntuu tarpeelliselta. Kun taas maissa, joissa hyve- ja velvollisuusetiikkaan nojataan paljolti jo siksi, että perheinstituutio hoitaa paljon sitä, mitä meillä on delegoitu byrokraattiselle koneistolle ja jossa asioiden hoituminen vaatii sen, että ihmiset mieltävät luonnollisiksi velvollisuutensa perhettä kohtaan ja osaavat nauttia siitä, että uhraavat omaa mukavuuttaan läheistensä olon kohentamiseksi, oikeusetiikkaa kenties tarvitaan takaamaan tasapainoa.

En tiedä, tämä on vain heitto. Sen rakenne on analoginen sille ajatukselle, että itse kukin painottaa usein hienoimpina ihmisyyden piirteinä teorioissaan juuri niitä, jotka omassa olemisessa ovat heikoimmilla. Ainakin itse havaitsen toistuvasti tekeväni näin. Arvostan hirvittävän paljon analyyttistä, perusteellista vaihe vaiheelta etenevää erittelykykyä, koska itse rysähdän tilanteisiin pää edellä. Olen aivan lääpälläni, jos joku osoittautuu synkkämielisen hitaaksi asioita harkitessaan, koska itse tapaan ajatella iloisesti, että jaaha, aina ennenkin on selvitty hengissä, lepattelenpa siis eteenpäin pelottomasti ja luottaen hyvään tuuriin. (Tavallaan nuo ihmiset harkitsevat kokonaisen valtiokoneiston raskaudella, ja se tuntuu omituiselta. Minusta suuret päätökset pitäisikin harkita juuri noin. Mutta itse olen yksilötasolla toivoton ja siksi joudun konstruoimaan suojarakenteita kuten säännöstöjä siitä, mitä voi tehdä ja mitä ei. Vaikka tietysti olen tehnyt monta hyvää päätöstä, kuten etten yksityisautoile, syö lihaa jne. mutta ne ovatkin tuollaisia pitkään harkittuja toistaiseksi voimassa -luonteisia kertapäätöksiä.)

On kaunis ilma, ja on ehdittävä vielä vesijuosta ja pakata ennen illan juhlia. Nelikymppisjuhlissa on luvassa myös sauna, ihanaa. Mietin runoa, jonka kirjoittaisin korttiin. Olen itse saanut juhlakalulta aikanaan jokin syntymäpäivä pari sitaattia, jotka muuttivat filosofisen suuntautumiseni suuntaa. Luin ne aamulla krapulassa ja sisuunnuin, että hitto vie, jos nämä asiat ovat tärkeitä muistakin kuin minusta, en aio piitata siitä, vaikka ammattilaispiireissä minuun suhtauduttaisiin sen jälkeen täytenä harrastelijana. Mitä tietysti olenkin. Elän ensisijaisesti, vasta sitten koen, ja vasta sen jälkeen ajattelen. Kuten varmasti jokainen, vaikka jotkut koettavat toisin väittääkin.

En jaksaisi odottaa enää sekuntiakaan laituria pitkin säntäämistä... ja äkisti muistan, kuinka innostun siinä kuukausi sitten, kun Kerubivompatti kysyy, kuinka moni meistäkään tietää, millä periaatteella televisio toimii. "Se on periaatteessa katodisädeputki", sanon. Ja ajattelen, mitä Dewey kirjoittaa luvuista: että ne ovat rankimpia abstraktioita, mitä meillä on.

Miten omituista onkaan katsoa suurta lukua ja tuntea sen kieräyttävän ajatuksia matkaan helppoja, tallottuja polkuja pitkin. Mitä antaisinkaan ajatuksesta, jossa ei olisi hitustakaan tuttuutta. Mutta huomaisinko sitä ilman tuttuuden hitusta? Ehkä antaisin siitä hetkellisen välinpitämättömyyteni ja sokeuteni? Ja toteaisin, äkisti, että kesää on mennyt jo yhdeksän päivää, vihreä syventynyt kypsäksi, enkä ole edelleenkään uinut meressä.

3 Comments:

Blogger lupiini said...

Muistan, kuinka hämmennyin iloisesti, kun vuonna 1998 Lontoossa sai perus-snagarilta itsestäänselvästi vegehampurilaisia soijapihvillä (tämä oli kauan ennen Hälsans Kökin rantautumista Suomeen, en ollut varmaan edes ikuna maistanut onnistunutta lihankorvikepihviä). Nykyään sellaisia saattaa saada jo Harrin Nakistakin, tosin epäilen :)
Eettiseen valveutuneisuuteen tai "hyvän tekemiseen" suhtaudutaan etenkin silloin, kun on kyseessä eläinten hyvä, joskus oudon vastakkainasettelevasti. Olen kuullut argumentteja "mikset samantien ala fennovegaaniksi/fruitaaniksi, eihän tuo riitä mihinkään" ja "miksi jaksat välittää eläimistä, kun maailmassa kuolee lapsia nälkään". Ihan kuin ne jotenkin sulkisivat toisensa pois :)

9/6/06 22:16  
Anonymous pilli said...

jopas lopetit hauskan sinkkuelämän lyhyeen..

10/6/06 15:25  
Blogger Veloena said...

No, en tiedä, mikä sinkkuelämässä nyt oli niin äärettömän hauskaa. Tai mielsinkö itseäni erityisesti sinkuksi. Tai miellänkö itseäni erityisen suhteelliseksi nyt. Enhän edes asu tuon miehen kanssa.

11/6/06 07:06  

Lähetä kommentti

<< Home

<